tiistai 25. heinäkuuta 2017

Kummallisia nimiä

Ihmisten nimet ovat varmimpia väyliä siihen, että kahvipöytäkeskustelu kääntyy vähintäänkin puolisyvälliseen suuntaan. Aihe kiinnostaa takuuvarmasti myös rippikoululaisia. Jokaisella ihmisellä on nimi, ja varmaankin kaikki ovat joskus miettineet, millaisen nimen antaisi, jos pääsisi päättämään.

Useimmiten lapset saavat hyvin perusteltuja ja käytössä toimivia nimiä. Sitä kummallisemmilta sitten tuntuvat poikkeustapaukset. Äärimmäinen kohtaamani kummallisuus on ruotsalaisen naisen yritys antaa lapselleen nimeksi Brfxxccxxmnpckcccc111mmnprxvc1mnckssq1bb11116. Äiti selitti valinneensa ytimekkään, typografisesti ilmaisuvoimaisen muotoilun, joka oli kaiken lisäksi taiteellinen luomus hänen kannattamansa patafyysisen perinteen hengessä.

Ruotsin viranomaiset antoivat naiselle 5000 kruunun sakot.

Suomessa erikoisimpia ja hylätyiksi tulleita nimiä ovat olleet Pansarkitty, Pinkbutterflytaina, Sweethoneybeebambi, Chofie, Mañana ja Varastettu Pieni. Kaikki nämä nimiehdotukset herättävät epäilyn siitä, että lapsella on vanhempiensa suhteen muitakin ongelmia kuin vain kelvoton nimimaku.

Olen ollut havaitsevinani, että erikoiset ja vieraskieliset nimet heijastavat monesti vanhempien heikkoa koulutustasoa ja sitä myötä itsetunnon puutteita. Tasapainoinen ihminen uskaltaa tehdä omia ratkaisuja, mutta rohkenee olla tarvittaessa myös aivan tavallinen.

*  *  *

Hiljattain kirjoitin Aamulehden kolumnissani siitä, kuinka sukunimi luo ihmisestä tietyn mielikuvan. Huomasin juuri, että olen pohtinut aihetta ennenkin.

perjantai 21. heinäkuuta 2017

Pomolle sallitaan ja muille ei

Tämän tapauksen uskaltaa kertoa, koska siitä on kulunut jo yli kolmekymmentä vuotta ja päähenkilö on aikaa sitten kuollut.

Pirkkalan seurakunnan kirkkoherranvirasto oli aikanaan entisen kirjaston vastaisen kerrostalon toisessa kerroksessa. Sinne pääsi porraskäytävästä yhden oven kautta niin kuin mihin tahansa kerrostaloasuntoon. Kaikkien seurakuntalaisten henkilötiedot olivat yhdessä peltikaapissa yhden hataran lukon takana. Kaappi oli huomattavan heikkorakenteinen, ja sen hennon lukon olisi saanut auki yhdellä voimakkaalla tempaisulla.

Eräänä yönä porraskäytävään johtava ovi oli jäänyt sepposen selälleen ja henkilötietojen suojana oli vain tuon peltikaapin särjettävissä oleva lukko.

Isoa käytännön vaaraa ei ollut. Talossa tuskin oli asukkaita, jotka olisivat olleet valmiita murtautumaan peltikaapin tietoihin. Lisäksi avoinna ollut ovi antoi vaikutelman, että virastossa oli joku asiallisissa yötöissä.

Mutta silti.

Voi vain kuvitella, millaisen metelin tällainen tapaus aiheuttaa: Kuka on jättänyt oven auki? Muistutetaan, että sellaista ei saa tapahtua enää ikinä. Vaihdetaan lukkoja. Virastoon pääsy sallitaan entistä harvemmille ihmisille. Syyllinen nukkuu monta viikkoa huonosti ja kaikkia hänen tekemisiään tarkkaillaan entistä tiukemmin.

Paitsi ettei tapahdu mitään, ja koko juttu unohdetaan. Se nimittäin oli itse kirkkoherran syytä.

Kuullessani syyllisen nimen muokkasin heti mielessäni Tuntemattoman sotilaan lausetta ja huokaisin: "Oli hyvä, että se sattui Pennaselle."

keskiviikko 19. heinäkuuta 2017

Välttämätön, tyhmä kokeilu

Missä olit silloin kun, työnsit kielesi pakkasesta kylmään rautaan? – Minä ainakin muistan paikan ja summittaisen ikäni. Ovenkahva se oli.

Kyselyideni perusteella moni muukin muistaa saman kokeilun.

Mistähän tällaiset tarpeet tulevat? Kuka on ne meihin luonut? Miksi juuri tietyt tyhmyydet pitää tehdä, kun taas toiset eivät tule edes mieleen?

maanantai 17. heinäkuuta 2017

Olemme ennakkoluuloisempia kuin myönnämme

Tuorein Aamulehdessä julkaistu kolumnini on ollut mielessäni pitkään. Sitä kirjoittaessani ajattelin, että varmaan joku käsittää tämänkin väärin. Ymmärtämättömiltä lukijoilta ei voi koskaan välttyä. Ajattelin heidän kommenttiensa uhalla kuitenkin sanoa jotain siitä, kuinka ennakkoluuloisia me ihmiset olemme, vaikka juuri itsessään sitä ennakkoluuloisuutta ei kernaasti myöntäisikään.

Aakkosten etupäässä ja ehdokaslistan yläreunassa olemisen on todettu lisäävän vaaleissa saatua äänimäärää. Muutenkin ihmiset ovat eriarvoisia sukunimensä perusteella. Nimi paljastaa aatelisuuden ja todennäköisen kansallisuuden ja vaikuttaa yleiseen tunnettavuuteen. Niinpä voisi olla tasa-arvon kannalta hyväksi, jos työhakemuksissa lainkaan ei tulisi esiin ihmisen nimi.

Kun ajatus merkitään Ludwig Wittgensteinin nimiin, kuulija ottaa saman tien hatun päästään. Jos vastaava ajatus yhdistetään Jokiseen tai Lahtiseen, vaikutus ei ole yhtä vahva. Edelleen olen varma, että arkkipiispa Kari Mäkinen tunnettavuus on kärsinyt ratkaisevasti hänen vaatimattomasta sukunimestään, johon kaiken lisäksi yhdistyy ikäluokassaan kovin tavallinen etunimi. Toista olisi, jos hän olisi edeltäjänsä tavoin Iisakki Rothovius.
Sanotaan mitä sanotaan, mutten jaksa uskoa, että Jurkan sukunimestä ei olisi tiettyä etua Teatterikorkeakoulun pääsykokeissa. Jonkun kolmannen Kaurismäen olisin valmis uskomaan olemattomilla suosituksilla lahjakkaaksi elokuvaohjaajaksi.
Urheilunkaan maailma ei ole vapaa sukunimien magiasta. Jos Conferation Cupissa Saksaa edustanut keskikenttäpelaaja Can olisi ollut nimeltään Schweinsteiger, olisin seurannut häntä huomattavasti tarkemmin kuin nyt seurasin. Tai ketä kiinnostavat korealaiset jalkapalloilijat? Paitamyyntiä ei avita se, että he ovat melkein kaikki Kim-nimisiä. Sen sijaan japanilainen Keisuke Honda tuntuu heti kohtalaiselta pelimieheltä.
Erityisen sääliksi käy Tytti Tuppuraista; eihän puoluejohtaja nyt vain voin olla Tuppurainen eikä Tappurainen, tai jos kaikesta huolimatta on, etunimen pitäisi olla Elisabet tai Margareetta. Myös toinen Tytti, Isohookana-Asunmaa, olisi voinut harkita, kannattiko poliittisen uran kannalta sittenkään ottaa itselleen yhdistelmänimi.
Andy McCoy on kieltämättä paljon rokimpi kuin Antti Hulkko. Pitää olla poikkeuksellisen lahjakas muusikko, jos onnistuu kurkun kakistelua muistuttavasta nimestään Neil Young huolimatta pääsemään maailmanmaineeseen.

Taitavana kielellisten sävyjen tuntijana Pentti Saarikoski ymmärsi nimiin liittyvää taian. Erässä runoilijoiden kokouksessa hän pilkkasi ruotsalaista Bernt Rosengrenia: ”Hei Rosenkvist, mikä se nimi nyt olikaan, Rosenblatt, Äppelgren, Grenros, miten se oli?” Kuinka vähäinen onkaan kirjailija, josta ei muisteta hänen nimeään. Ei häntä löydä edes kirjastosta. Nimien väärin muistamisella pilkkaamisen Saarikoski oli oppinut säveltäjä Seppo Nummelta, joka oli kutsunut maailmankuulua kollegaansa Karlheinz Stockhausenia Stockenbögeliksi ja Bockenpauseniksi.

Kolumni Aamulehden sivulla

perjantai 14. heinäkuuta 2017

Ehkä punainen ja ruskea ovat sama väri

Kauan sitten luin, että jossain intiaanikielessä ei lainkaan eroteta sinistä ja vihreää toisistaan.

Olen jäänyt miettimään tuota intiaanien väriluokittelua. Se kertoo vahvasti siitä, että vaikka tosiasiat ovat kaikille ihmisille yhteisiä, niiden luokittelut voivat erota ratkaisevasti toisistaan. Absoluuttisen oikeaa ei välttämättä ole.

Näiden kysymysten pohdinta aktivoitui lukiessani suomen kielen professori Matti Larjavaaran kirjaa. Hän kertoo, että siniselle on venäjän kielessä kuusi eri sanaa. Karjalan kielessä taas ei eroteta punaista ja ruskeaa toisistaan. Niinpä tunnetun laulun ruskie neitsyt tarkoittaa puna-asuista neitoa.

Edelleen tiedetään psykologisten tutkimusten perusteella, että ihmisen väriaisteissa ei ole eroja eri kansallisuuksien välillä. Kyse on vain luokittelun ja tulkinnan eroista.

keskiviikko 12. heinäkuuta 2017

Ei ehkä pitäisi sanoa mutta

Monet aikuiset päättävät ankarat komentosanansa tiuskaisemalla lapsille: "Kiitos!"

Kiitos ei ole voimasana. Se on hiljaa lausuttu kohteliaisuus, jolla ilmaistaan kiitollisuutta. Siihen lapsia on ohjattava.

"Kaikella ystävyydellä" merkitsee monien ihmisten kielessä kokonaan muuta kuin ystävyyttä, joskus jopa ankaraa vihamielisyyttä, joka kätketään petollisen hymyn taakse.

Sanoja "Minun ei ehkä pitäisi sanoa tätä mutta..." edeltää useimmiten sellaista ajatusta, jota ei todellakaan kannattaisi sanoa.

"Asiahan ei minulle kuulu mutta..." ansaitsee niin ikään vielä kerran sen miettimisen, kannattaisiko sittenkin olla hiljaa. Kieltämättä sivullisen neuvo voi joskus avata solmun, mutta liian usein parhaiten ovat tietävinään ne ihmiset, jotka eivät mitään tiedä.

maanantai 10. heinäkuuta 2017

Tarja Halonenhan se siinä

Suomi 100 -hokemisen keskellä on tunnustettava, että Suomessa on oikeasti piirteitä, jotka ovat hienoja tai peräti ainutlaatuisia.

Minua ilahduttaa vieläkin muisto Helsingin Kiasmassa järjestetystä taidenäyttelystä. Siirsin katseeni taide-esineestä vierelleni ja näin puolen metrin päässä tutun näköisen ihmisen. Hetken ihmeteltyäni tajusin, että tasavallan presidentti Tarja Halonenhan se siinä, noin vain.

Suomessa on mahdollista, että entinen presidentti on lipaskerääjänä rautatieasemalla tai että nykyinen presidentti soittelee muina miehinä radion luonto-ohjelmaan ja kyselee palsternakasta.