sunnuntai 4. joulukuuta 2016

Yksilöllisyys suurten massojen muotina

Yleisradion tuoreen jutun mukaan erikoisten etunimien suosio on kasvanut. Ilmiön selittäminen yksilöllisyyden kasvulla herättää kuitenkin vastaväitteitä.

Jos uutiseen liittyy haastattelu, jossa monia nimikaimoja saanut Jaajo-niminen juontaja kertoo käsityksiään, voi kysyä kuinka yksilöllistä on antaa lapselleen nimi jonkun televisionaaman mukaan. Eikö kyse ole päinvastoin kulkemisesta siihen samaan suuntaan, johon kaikki muutkin ovat menossa?

En muutenkaan usko siihen, että eri aikakausina yksilöllisten ja massaihmisten suhteellinen osuus jotenkin ratkaisevasti vaihtelisi. Näiden ihmislajien tunnuspiirteet vain vaihtelevat.

Yksilöllisyyden korostamisesta on tulossa tai on jo tullutkin suurten massojen suosima muotitrendi. Se on se tuulipuku, jonka jäljittelijät nykyään pukevat päälleen. Jos haluaa välttämättä tehdä eri tavoin kuin suuri enemmistö, on yhtä lailla tämän enemmistön vanki kuin sellainen ihminen, joka tekee aina samoin kuin muut.

Soisin senkin, että nimeä annettaessa ajateltaisiin ennen muuta lasta. Ei hänestä pidä tehdä vanhempiensa itseilmaisun etäispäätettä. Monilta vanhemmilta unohtuu, että useimmiten lapset pitävät siitä, että heillä on joku kaima. Se tuo sen mukavan tunteen, että jossain toisaalla on toinen hieman samanlainen.

keskiviikko 30. marraskuuta 2016

Viestien reagointiaikoja

Ihmiset närkästyvät siitä, että heidän yhteydenottoihinsa ei vastata. Samalla toiset yllättyvät siitä, että heille ylipäänsä vastataan. Vielä on joukko ihmisiä, jotka valitsevat hieman sopimattoman yhteydenottovälineen. Eri välineisiin vastataan eri tavoin.

Minun järjestelmäni on suunnilleen tällainen:
Kasvokkain näkeminen: Todella nopeaa toimintaa. Asiat käsitellään saman tien. Silmiin katsominen ja luomupuhe on paras tapa vaikeiden asioiden hoitamista varten.
Tavallinen äänipuhelu: Tämä on kiireellisiä asioita varten. Vastaan puheluun saman tien tai ainakin heti, kun sopiva hetki koittaa.
Perinteinen tekstiviesti: Reagoin vuorokauden kuluessa, mutta joskus nopeamminkin.
Sähköposti: Vastailen parin päivän kuluessa, mutta kiireettömän asian ja rauhallisen ihmisen kanssa voi mennä parikin viikkoa. Minua lähestyttäessä on kaikkein varmin menetelmä (ate@saunalahti.fi). Vastaus tulee ennen pitkää sillä varmuudella kuin ihmiselämässä nyt varmuuksia on.
WhatsApp: Muut kuin nuoret älkööt vaivautuko minun kanssani tähän. Nuorille yritän olla nopea, sillä he eivät malta odottaa.
Facebookin yv: Mahdollisuuksien mukaan vastaan pian. Ellen reagoi kolmessa päivässä, on syytä pelätä, että viesti on hävinnyt jonnekin ketjun uumeniin. Soisin, ettei yleensä käytettäisi tätä tärkeisiin asioihin, viestin koska hautautumisvaara on suuri.
Instagram: Ainakin minun tapauksessani melko epäluotettava ja jäykkä, en suosittelisi lähestymään minua tätä kautta. Posti voi tosin tavoittaakin.
Twitterin viestit: Nämä ovat hieman kankeita kahdenkeskiseen postailemiseen, vaikka muuten tykkään Twitteristä. Näihinkin reagoin ja kohtalaisen nopeastikin.
Kirje: Tätä arvostan eniten. Vastaus voi vähän viipyä, mutta se on sitäkin huolellisemmin mietitty.
Pulloposti: Täysin teoreettinen vaihtoehto, mutta muuten todella hieno. Vastausaikaa lienee koko elämä.
Savumerkit: Kuuluu maailmaan, jota ei enää ole. Ehkä juuri siksi menetelmää kiinnostaisi opetella.

sunnuntai 27. marraskuuta 2016

Askel sukupuolineutraaliin rippikouluun

Otsikko on hieman raflaava. Rippikouluissamme puhutaan edelleen tytöistä ja pojista, ja leirijakoja tehdessä koetetaan huolehtia siitä, että vähemmistösukupuolta on leiriväestä ainakin kolmannes. Pojille ja tytöille on omat vessansa, majoituksensa ja saunavuoronsa, ja varmaan poikien kanssa puhutaan hieman eri asioista kuin tyttöjen kanssa.

Uskon tämän kaiken olevan luonnollista ja ihmisten erilaisuutta kunnioittavaa elämää, vaikka jotkut itseään viisaina pitävät sanovat jotain sellaista, että ihmisen sukupuoli on vain yhteiskunnallinen diskurssi.

Kaikesta huolimatta sukupuolineutraaliuden julistajat eivät ole kokonaan väärässä. Jotain on heiltäkin syytä omaksua. Jäykkiä sukupuolirooleja ei ole syytä korostaa.

Niinpä ryhdyin korjaamaan tutustumistehtäviä, joilla rippikoulumme pienryhmät (paikallisessa kielessämme JK-ryhmät) ovat aloitelleet taivaltaan. Ne ovat muuttuneet aikaa sitten vanhentuneiksi, mutta jostain syystä en ole vain osannut kiinnittää niihin huomiota. Oikeastaan vähän hävettää, että lauseet korjataan vasta nyt.

Uudistetun version mukaan tytöiltä ei enää kysellä kauneudenhoidosta eikä toiveammatteja enää erotella sukupuolen mukaan. Harrastuskysymyksetkin ovat yhtäläisiä.

Jotain vanhasta sentään jätettiin. Tytöt saavat kertoa, pitävätkö he mieluummin hametta vai housuja, ja pojilta kysytään kravatin käyttämisestä. Tuon verran kai sallittaneen eroa.

lauantai 26. marraskuuta 2016

Seikkailut seikkailuina

Yleisradio uutisoi, kuinka kaksi jyväskyläläistä miestä on menossa toista kertaa pakettiautoineen Ukrainaan jakamaan joululahjoja.

Tulossa on varmaan kiva seikkailu, mutta ei tässä auttamisen tavassa ole mitään järkeä. Sitä kuvaa miesten laulahdus viime vuoden matkasta: "Ei oikein tiedetty mihin oltiin menossa ja ketä piti tavata."

Jos haluaa oikeasti saada omalle ulkomaiden avustukselleen jotain tehoa, ainoa keino on lahjoittaa rahaa luotettaville järjestöille, joilla on tarkat tiedot todellisista avun tarvitsijoista ja paikalliset olot tuntevia ammattilaisia sitä apua jakamassa. Itse olen kanavoinut apuni erinomaiseksi tunnustetun Kirkon ulkomaan kautta.

Totuus on melko usein varsin arkista eikä niinkään raflaavaa. Viisaimmin nämäkin miehet tekisivät, kun sijoittaisivat Ukrainan matkansa autokulut avustuksia jakavalle pankkitilille ja käyttäisivät säästyneen ajan vaikkapa lähipiirinsä unohdettujen muistamiseen.

Seikkailut on viisainta pitää seikkailuina ja ihmisten auttaminen ihmisten auttamisena.

torstai 24. marraskuuta 2016

Ambulanssi oli jättämäisillään nuoren tytön

Tämän aamun sanomalehdessä oli otsikko: "Potilaita on kuollut ambulanssin jätettyä kotiin." Se toi mieleeni muiston muutaman vuoden takaa.

Seurakuntamme Pudasjärvellä olevassa leirikeskuksessa muuan rippikoulutyttö alkoi yhtäkkiä puhua sekavia, kun uima-aika oli meneillään. Oireet viittasivat aivoverenkiertohäiriöön, ja samaa mieltä oli lääkäri, jota konsultoin.

Paikalle soitettiin ambulanssi, joka tuli yli puolen tunnin matkan takaa. Sen saavuttua tytön oireet olivat hävinneet. Minulle oli kuitenkin selvää, että tyttö otettaisiin auton kyytiin ja vietäisiin pikimmiten sairaalaan. Ambulanssin työntekijät olivat eri mieltä. He olisivat jättäneet tytön yöksi leiriväen hoitoon, vaikka matkaa sairaalaan oli henkilöautolla kulkien kaksi tuntia.

Väitin vastaan mielestäni yhdellä kaikkein luonnollisimmalla perusteella: "Tämä on sentään nuori, viisitoistavuotias ihminen."

Kuulin ambulanssinkuljettajalta, että kaikki ihmiset ovat tasa-arvoisia ja ansaitsevat iästään huolimatta yhtäläisen hoidon ja että iän perusteella ketään ei saa erityisesti suosia.

Sain niin sanotun primitiivireaktion. Tein nopeasti selväksi, että minun tai ambulanssinkuljettajan ikäisellä ihmisellä ei enää ole niin väliä, mutta lapsista ja nuorista on pidettävä erityisesti huolta, jotta hekin saisivat elää meidän ikäisiksemme.

Lopulta tyttö otettiin kyytiin ja hänet vietiin Oulun sairaalaan. Siellä hänet otettiin vakavasti.

Tapauksen loppu oli onnellinen. Tytön oireet jäivät kertaluonteisiksi.

tiistai 22. marraskuuta 2016

Rokkitähtien poistoviikot

Leonard Cohenin lisäksi tänä vuonna kuolleita muusikkoja ovat David Bowie, Prince, Lasse Mårtenson ja Riki Sorsa.

Tuntuu, että kokonainen sukupolvi on nyt kupsahtelemassa. Ei ole lainkaan huono veikkaus, että ennen vuodenvaihdetta lähtee vielä joku suuruus. Kuolema on aika veijari, tekee tasaista ja varmaa jälkeä eikä paljasta tarkkoja suunnitelmiaan.

Maine, kunnia tai hyvät tekijänoikeustulot eivät pelasta.

Kaikkiin lähtijöihin pätee: saman mennessään vievät, minkä tänne tullessaan toivat.

torstai 17. marraskuuta 2016

Multaa arkullesi

Monia nuorten tekemisiä tai tekemättä jättämisiä katson sormien läpi. Jos rippikoululainen tulee päällysvaatteissa sisään ja kysyy, saako niin tehdä, katson vähän hölmistyneenä ja vastaan: "Minunko tuo pitäisi tietää? Kai sinä itse tuon parhaiten tiedät."

En osaa "puuttua" nuuskan käyttöön siitä yksinkertaisesta syystä, etten ikinä kiinnitä siihen huomiota. Minulla ei ole sanottavaa asioista, joita en näe.

On kuitenkin kaksi asiaa, jotka havaitsen tarkasti ja joista en osaa olla huomauttamatta. Ensimmäinen on se, että joku seisoo liian lähellä tikkataulua. Komennan heti pois. Minuun vaikuttaa lapsuudenmuisto siitä, kuinka kahdeksan iässä sain kaverini heittämän tikan silmien väliin. Mitään fyysistä vammaa ei tullut, vaikka muuten jäi trauma. Tikka vain jökötti pystyssä keskellä nenää, josta vedin sen itse pois. Kaveri lähti pyörällä karkuun, koska luuli, että hänelle oltaisiin vihaisia.

Toinen reagoimani asia on kulkupeleillä leikkiminen. Kahdella pyörällä vastaan tuleva mönkijä herättää minussa aggression tunteen. Saman tekee netissä näkemäni video, jossa tuttu nuorimies ajaa moottoripyörää hillitöntä vauhtia niin sanotusti keulimalla eli etupyörä ilmassa.

Silloin vedän hautauskorttini esiin ja sanon: "Muutamien ikävien tapausten pohjalta toivon, etten minä ole se kaveri, joka heittelee multaa arkullesi."