maanantai 20. helmikuuta 2017

Viisaus on päämäärä

Kirjoittelin väitöskirjani esipuhetta. Sain tiivistettyä muutamaan rivin sen, mikä tässä ajassamme minua kenties eniten kiusaa:

Olen kirjoittanut väitöskirjaani poikkeuksellisena aikana. Ennennäkemättömällä vimmalla on hyökätty yliopistoja vastaan ja vähätelty kulttuuria, jossa viisaus nähdään perimmäiseksi päämääräksi ja jossa ymmärrystä arvostetaan sen itsensä eikä sen tuottaman talouskasvun takia.

perjantai 17. helmikuuta 2017

Yhdessä tilastossa monta osatotuutta

Minulla on mielipiteeni Natosta, mutten välitä kertoa siitä. Sen sijaan käytän oheista tutkimustulosta esimerkkinä siitä, kuinka monella tavoin samaa asiaa voi otsikoida ja luoda tällä otsikoinnilla aivan omien ajatusten mukaisia mielikuvia.

Kaikki seuraavat otsikot kertovat vähintään osatotuuden:
Naton kannatus on laskenut (vuodesta 2014).
Naton kannatus on noussut (vuodesta 2013).
Natosta epävarmojen määrä on noussut.
Natosta epävarmojen määrä on kääntynyt kasvuun.
Naton kannatus on kääntynyt laskuun.
Natoon kielteisesti suhtautuvien määrä on vähentynyt.
Yli puolet vastustaa edelleen Natoon liittymistä
Noin puolet vastustaa Natoon liittymistä.
Noin puolet kannattaa Natoon liittymistä tai on asiasta epävarma.
Noin viidennes kannattaa Natoon liittymistä.
Yli viidennes kannattaa Natoon liittymistä.
Naton vastustajien määrä on laskemassa alle puoleen.
Natosta epävarmojen määrä on nousemassa kolmannekseen.
Naton kannattajien määrä on laskemassa alle viidennekseen.

Näistä voi sitten kirjoittaja valita totuutensa aivan sen mukaan, mikä sattuu miellyttämään.

keskiviikko 15. helmikuuta 2017

Onnettomuuden mukana tulevat oudot huhut

Onnettomuuden jälkeen tulevat huhut. On käsittämätöntä, miten ne oikein syntyvät ja mistä tulevat juttuja koristavat yksityiskohdat.

On se tapaus, kun noin kuudenkymmenen ikäinen tuttuni sai sydänkohtauksen, josta hän ei koskaan toipunut. Jonkin kertomuksen mukaan hän olisi liukastunut bussin jarrutusjälkiin. Todellisuudessa ne jäljet olivat vain siinä tarinassa.

Tai sitten muistelen sitä nuorta miestä, joka loukkasi jalkansa pahassa liikenneonnettomuudessa. Kuka tahansa voi nähdä hänestä, että jalka ei koskaan parantunut. Kuitenkaan hän ei ikinä ollut halvaantuneena, vaikka sellaista kerrottiin. Amputoiduksi väitetty jalka on yhä hänessä kiinni, vaikka juuri amputaatio oli ensimmäinen uutinen, joka minun korviini saatettiin.

sunnuntai 12. helmikuuta 2017

Jälkikäteen varoittaminen

Meidän kylän perillä neljä nuorta ajoi lauantaina aamuyöstä rajusti ulos. Autonromusta päätellen oli merkillistä, että kukaan ei ainakaan kuollut. Uudet autot ovat ihmeellisiä. Varjelus on ihmeellinen.

Täysin itsekkäistäkin syistä olen varovaisen huojentunut. Ei ole sellaista tietoa, että pitäisi lähteä Vanhalle kirkolle lapiota heiluttamaan. En nimittäin totu nuorten kuolemiin. Niiden hoitaminen on onnettominta, mitä olen saanut tehdäkseni.

Tai mista näistä kaikista tietää. Onnettomuuksien seuraukset voivat valjeta vasta kuukausien kuluttua. "Ei vakavaa loukkaantumista" voi tarkoittaa sitä, että ongelmat ovat kuitenkin isoja ja toipuminen vie kauan.

Ja sitten on se sekakuoro, joka kokoontuu töllistemään autonromua.

Ei tarvitse lukea Facebookia sen tajuamiseksi, millainen on onnettomuuden äärellä monien ihmisten reaktio. On joukko ihmisiä, jotka ovat ensimmäiseksi sanomassa, että siitähän oppivat tai toivottavasti oppivat. Kuitenkin onnettomuudesta selviytyneet aivan varmasti oppivat. Heidän kokemuksensa on järkyttävä, ja se voi kääntää heidän elämänsä suunnan.

Sivullisten kuoro huutaa myös sitä, että olisi pitänyt tehdä jotain ja jotain toista ei olisi pitänyt. Liukastuneelle tai melkein liukastuneelle on niin moni sanomassa: ”Ole nyt varovainen!"

Jälkikäteen varominen tai neuvominen ei auta. Siitä ei saa yhtäkään pistettä siihen kisaan, jossa arvioidaan ihmisten ymmärrystä.

keskiviikko 8. helmikuuta 2017

Melkein jäi Saarikoski tekemättä

Luonnostelin esipuhetta:

En tiedä, milloin osuin ensimmäisen kerran Pentti Saarikoskeen. Tavallaan hän on aina ollut, niin kuin monet muut lapsuuteni tärkeät hahmot, kuten Hannu Salama, Che Guevara, Martti Simojoki ja Urho Kekkonen. Heitä ei voinut valita maailmaansa. Heidät annettiin.

Ensimmäinen muisto Saarikosken tekstistä on kenties lukion ensimmäiseltä luokalta. Silloin äidinkielen opettaja esitteli modernia suomalaista runoutta. Saarikosken näyte kuului: "Ajettiin hillitöntä vauhtia pimeää tietä pitkin, / keltavästäräkki käveli mustan oksan päästä päähän." Sanoin opettajalle, että tuon pystyy kirjoittamaan kuka tahansa. Vain muutamaa vuotta myöhemmin en ollut enää niin varma.

Varsinainen käännekohta oli silloin, kun hankin Saarikosken Tähänastiset runot.  Rupesin tekemään marginaaliin merkintöjä, kun huomasin viittauksia uskonnolliseen kieleen, ennen muuta Kirkkoraamattuun. Niitä oli paljon.

Sillä kertaa marginaaleihin vedetyistä viivoista ei syntynyt sen enempää. Vasta monta vuotta myöhemmin syntyi ajatus väitöskirjan tekemisestä. Silloinkaan en heti tarttunut ideaan, koska muut suuret työt veivät aikani ja voimani. Pian olin varma, ettei tuumastani tulisi ikinä mitään.

perjantai 3. helmikuuta 2017

Työtekijävähennysten jälkeen lähtevät asiakkaat

Yksi Pirkkalasta Pirkkalaan lähetetty, rippikoululaisten vanhemmille kirjoitettu kirje viipyi matkalla neljätoista vuorokautta. En usko, että syynä olisi työntekijöiden huolimattomuus. Uskon heidän pelkäävän tällaisia virheitä ja niistä seuraavia moitteita. Sen sijaan olen melko varma, että syynä on liian vähäinen työvoima ja sen myötä kiire, joka johtaa hosumiseen. Jokin kirje vain putoaa perähuoneessa väärään koloon.

Näin Posti vähentää itse kirjepostiaan. Jos haluaa olla varma viestiensä perille menemisestä, on keksittävä muita keinoja.

Työvoiman vähentäminen on yksi keino vähentää asiakkaita. Erääseen turkulaiseen pitseriaan en enää mene. En kestä katsella sitä, kuinka tarjoilijat juoksevat hiki päässä, parhaansa yrittävät ja silti palvelu tökkii. Tarjoilijaa ei kehtaa kutsua luokseen, koska kaiken aikaa näkee, että häntä tarvittaisiin vielä enemmän jossain toisaalla.

Julmaa on katsella myös sitä, kuinka eräässä Tampereen seudun kiinalaisessa ravintolassa yksi ainoa nainen yrittää epätoivoisesti hoitaa koko salia. Hetken hän on kassalla, ja jos jono toviksi katkeaa, hän rientää puolijuoksua tyhjentämään pöytiä. Ilmeisesti keittiössä on sentään joku toinen.

tiistai 31. tammikuuta 2017

Aikuiset ja ilkivalta

Toissa kesänä ajoin lapsuudenmaisemieni läpi. Näytti pahalta niin, että sieluun sattui.

Koko meidän lapsuutemme metsä oli yhtä avohakkuuta. Siellä olivat olleet meidän piilomme, majamme, retkipaikkamme. Siellä olimme leikkineet toista maailmansotaa, jossa englantilaiset aina voittivat ja saksalaiset aina hävisivät.

Puiden kaataminen oli varmaan laillista, eikä sitä olisi millään valituksilla voinut estää.

Silti minä ajattelin: ilkivaltaa on aina, mutta sanaa käytetään vain silloin, kun nuoret ovat syyllisiä.