perjantai 17. marraskuuta 2017

Kohtasin Mauno Koiviston ja mitä siitä seurasi

Kirkolliseen slangiin on hiipinyt sana "kohtaaminen". Moniaalla hoetaan, että ihmisten kohtaaminen on tärkeää. Olen kuitenkin alkanut epäillä koko käsitettä, koska sanojen muuttuminen hokemiksi tarkoittaa sitä, ettei niihin enää liity ajattelua.

Ehkä tuo sana on alkanut rehottaa lupiinin lailla muillakin elämänalueilla. Vain harvoin paperin makuiset kirkon sanat ovat kirkon omia keksintöjä. Ne omaksutaan muiden järjestelmien toimistoista ja seminaareista.

Mitä enemmän mietin sanan "kohtaaminen" sävyä, sitä kylmemmältä se tuntuu. Se on sukua sille, ettei puhuta seurakuntalaisista vaan asiakkaista.

Ainakin tiedän, ettei olla kovin suurenmoisessa tilanteessa, jos äiti tai isä kertoo menevänsä kohtaamaan omia lapsiaan.

Muistan senkin, että kerran kohtasin Mauno Koiviston Helsingin Aleksanterinkadulla, kun hän oli vielä Suomen Pankin pääjohtaja. Siitä kohtaamisesta ei sen kummempaa seurannut.

tiistai 14. marraskuuta 2017

Rosvo oli vain yksittäistapaus

Jos johonkin kammottavaan tapaukseen reagoidaan yleisellä tasolla, niitä tapauksia olisi oltava enemmän kuin yksi. Ensimmäisestä kerrasta ei välttämättä kannata liikahtaa sentin vertaa.

Esimerkkini on yksityisestä elämästäni.

Parisenkymmentä vuotta sitten syrjäisellä kesämökillämme oli käynyt joskus kevättalvesta ulkopuolinen vierailija. Mitään rikkomatta hän oli irrottanut ovilasin karmeistaan ja kävellyt sisään. Jotain hän oli etsinyt, koska yhden komeron sisältö oli tyhjennetty lattialle. Mitään varastettavaa ei tosin ollutkaan, sillä kukapa ottaisi mukaansa vanhan kahvinkeittimen tai tavallisia lusikoita, veitsiä ja haarukoita?

Irrotettua lasia kuluun ottamatta kaikki oli suunnilleen kunnossa.

Päättelin, että tämä oli niitä yksittäistapauksia. Kiinnitin lasin paikoilleen, mutta en miettinyt lukkojen vaihtamista enkä murtohälyttimien asentamista.

Ja niin on kulunut kaksikymmentä vuotta ilman, että kukaan kutsumaton olisi poikennut toista kertaa sisään.

lauantai 11. marraskuuta 2017

Naiset suosivat arpinaamoja

Kauneus tai ihmisen viehätysvoima on kummallista.

Vesa-Matti Loirin laulu ei ole lauluna minkään arvoista. Mahtaako olla laulua ollenkaan? Siitä huolimatta se on koskettanut monia, ei tosin minua.

Moni ajattelee, että arpi rumentaa kasvoja. Ehkä se rumentaakin, mutta tämäkään ei ole yksiselitteistä. Liverpoolin ja Stirlingin yliopistojen tutkijat nimittäin totesivat, että naisten ajatuksissa miehen kasvoilla oleva arpi vain lisää miehen viehätysvoimaa.

Niinhän sitä on laulussakin kyselty: "Miksi naiset rakastuvat renttuihin?"

keskiviikko 8. marraskuuta 2017

Tuntematon sotilas floppaa ulkomailla

Väinö Linnan romaanista Tuntematon sotilas ei koskaan tullut suurta menestystä ulkomailla. Se oli  rakennettu Kiven Seitsemän veljeksen pohjalle, ja sen ymmärtämiseksi olisi tarvittu suomalaisten sotatraumojen ymmärtämistä ja murteidemme tuntemista.

Myös Louhimiehen elokuvan lyhyempää versiota ollaan viemässä ulkomaille. En usko sen menestykseen. Antti Rokka toimii hyvin alkuperäisen romaanin kokonaisuudessa, mutta Louhimiehen elokuvassa päähenkilöksi nostettuna Rokka on liian yksiulotteinen sankari ollakseen kiinnostava. Hän on kova sotimaan ja auktoriteettivastainen. Ei hänestä oikein muuta irtoa noiden ominaisuuksien lisäksi. Kotirintaman kaunis vaimo vain korostaa hahmon pinnallisuutta.

Ikävä sanoa, mutta suomalaiset kansalliseepokset eivät kiinnosta ulkomailla. Sotafilmejä on tehty niin paljon, että Louhimiehen elokuva hukkuu massaan. Kansainvälisesti ajatellen jatkosota ei ole kovin kiinnostava. Pienempi hävisi, mutta iso sai hieman nenilleen, kun katsoi viisaimmaksi heittää peliin voimien säästämiseksi vain kakkosjoukkueensa. Toisen maailmansodan traumoissa aihe on vähäinen.

Siksi on turha odottaa, että Louhimiehen elokuva saisi ulkomailla suurta huomiota.

Ehkä olen väärässä. Olen ollut ennenkin.

lauantai 4. marraskuuta 2017

Tanskan lista oli kovempi kuin Schindlerin

Elokuva "Schindlerin lista" tunnetaan hyvin. Se on kertomus siitä, kuinka Saksan juutalaisia onnistuttiin pelastamaan toisen maailmansodan aikana kuolemalta tehdastyön avulla.

Paljon huonommin tunnetaan sitä, kuinka tanskalaiset onnistuivat piilottamaan maansa 17 500 juutalaisesta 17 200 vain sen ansiosta, että oman kansallisen kulttuurinsa pohjalta eivät suostuneet luovuttamaan.

Eivät vain suostuneet.

Tästäkin asiasta saa lisätietoa, kun lukee Jonathan Gloverin kirjan "Ihmisyys. 1900-luvun moraalihistoria."

maanantai 30. lokakuuta 2017

Minäkin kävin katsomassa Tuntemattoman

Kun ensimmäisen kerran kuulin suunnitelmasta tehdä kolmas elokuvaversio Väinö Linnan Tuntemattomasta sotilaasta, olin varsin hämmästynyt. Puuskahdin että joko taas.

Lähdin kuitenkin katsomaan valmista elokuvaa ennakkoluulottomasti. Olen lukenut kirjan neljästi, nähnyt Laineen filmatisoinnin kenties kolmesti ja Mollbergin version kerran. Tältä pohjalta kyse ei voinut olla normaalista elokuvakokemuksesta. Kieltämättä haittasi, että tiesin juonen käänteet jo ennalta. Kolme tuntia oli liian pitkä aika seurata tarinaa, jonka juonessa mikään ei yllättänyt.

Laineelta puuttuva realistisuus tuli Louhimiehen versiossa korjatuksi. Toisin kuin Mollbergin filmissä Louhimiehellä ei tarvinnut koko ajan miettiä, kuka miehistä oli kuka. Myös vuorosanoista sai nyt selvää, Mollbergillahan ne hukkuivat jonnekin taisteluiden äänten alle.

Sen verran Louhimies oli antanut kaupallisuudelle periksi, että suomalaisia eniten kiinnostavat hahmot Rokka ja Koskela oli nostettu esiin paljon enemmän kuin kirjassa.

Etukäteen arvelin, että romaanista puuttuvat kotirintamakohtaukset olisivat minua ärsyttäneet, mutta sitä ne eivät tehneet. Pikemminkin ne piristivät, kun kaikki muu oli niin ylen tuttua.

Minä en olisi tuota uutta Tuntematonta tarvinnut, mutta ehkäpä se on nuorelle sukupolvelle hyväksi, enkä minä osaa sitä huononakaan pitää.

sunnuntai 29. lokakuuta 2017

Pekuriska, tuntemattoman sotilaan vaimo

Lapsuudenkotini naapurissa asui Pekuriskaksi kutsuttu nainen.

Äiti kävi hänen luonaan lyhennyttämässä takkia, ja isä poikkesi tiehoitokunnan asioissa. Joskus he sanoivat Pekuriskan olleen "ihan fiksu ihminen".

Vasta aikuisena sain kuulla, että Pekuriskan mies oli ammuttu sodan aikana. Kyselin isältä ammutuksi tulemisen syytä, ja hän sanoi, että "eikös se ollut jehovalainen." Se oli kuitenkin väärä arvaus.

Pekuriskan mies ei ollut jehovalainen. Hän oli nimittäin Arndt Pekurinen.


Albert Einsteinkin otti kantaa Pekurisen puolesta 

Joskus 1920-luvulla Arndt Pekurista yritettiin useaan otteeseen saada suorittamaan asepalvelusta, mutta hän kieltäytyi siitä ehdottomasti. Pekurinen istui vakaumuksensa takia kolmatta vuotta vankilassa ja oli tapauksellaan vauhdittamassa lakia, jonka perusteella sai rauhan aikana kieltäytyä aseista. Jossain vaiheessa itse Albert Einstein otti kantaa hänen puolestaan.

Vankeustuomioiden jälkeen Pekurinen sai olla jokseenkin rauhassa, mutta sodan alettua hänen vainoamisensa alkoi taas. Pekurinen pysyi kannassaan, jonka mukaan ei kannata teurastaa kun ei syödäkään. Viimeisessä vaiheessa hän edusti aatteellisesti tavallaan lieventynyttä kantaa luvatessaan osallistua taisteluihin, jos "ihmislihaa käytettäisiin ravinnoksi".


Pekurinen tapatettiin rintamalla

Jouduttuaan väkisin rintamalle hän ei enää vitsaillut, koska tiesi hyvin, että hänet oli tuotu sinne tapettavaksi. Hänet määrättiin eturintamaan siinä taka-ajatuksessa, että hänet voitiin ampua siellä sotatilamääräysten pohjalta, kuten sitten kävikin.

Pekuriskan sodan aikainen vuokraisäntä sanoi Pekurisen olleen rauhallinen mies, ja vaimolleen hän oli antanut ohjeen, ettei lapsia pitänyt sen kummemmin kasvattaa pasifismiin. Pekurisen poika kävi armeijan normaalisti ja sai tietää isänsä kohtalosta ilmeisesti vasta vanhalla iällä. Sukulaisilleenkaan Arndt Pekurinen ei asiasta vaahdonnut, oli vain sitä mieltä että se oli hänen asiansa.


Pekuriska oli elämänmyönteinen ihminen

Itse Pekuriska ei ollut miehensä kohtalosta huolimatta katkera, vaan päinvastoin elämänmyönteinen ihminen. Miehensä vakaumuksesta hän sanoi: "En minä vastustanut sen rauhanaatetta."