Pari viikkoa sitten kerrottiin, että Alexander Solzhenitsyn on kuollut. Nuori polvi ei enää tiedä, kuka hän oli (enintään että joku venäläinen kirjailija, kai), mutta kaikille 1900-luvulla syntyneille hänen pitäisi olla niin tärkeä hahmo, että liikenne olisi kuulunut pysäyttää heti kuolinuutisen jälkeen.
Ilman Solzhenitsyniä emme tietäisi juuri mitään siitä, millainen koneisto jauhoi Stalinin kaudella 62 miljoonaa ihmistä kuolemaan.
Suomen historian häpeällisimpiä vaiheita on taas se, että kustannusyhtiö Tammi ei katsonut tarpeelliseksi julkaista hänen Vankileirien saaristoaan. Selittelyt olivat säälittäviä, sillä kaikki tiesivät, että kyse oli itsesensuurista.
Kirja kuitenkin suomennettiin ja julkaistiin Ruotsissa. Sieltä sitä tuotiin Suomeen. Ei sentään kielletty kauppoja myymästä eikä ihmisiä ostamasta.
Kuusitoistavuotiaana poikasena kävin omilla varoillani ostamassa kirjan. Yhä muistan tunteen, kun pitelin opusta ja ajattelin: "Ette voineet estää minua saamasta tätä käsiini."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti