Nuorten kanssa istuteltiin viime torstaina puita. Niiden istuttaminen on minusta aina yhtä vaikuttavaa.
Kymmenen vanhana olin koulumme mukana katsomassa, kuinka tasavuosia täyttäneen Suomen kunniaksi istutettiin puu. Kun joskus olen mennyt tuon vanhan kouluni kautta, olen joka kerta tarkastanut, miten se puu jaksaa nyt, kymmeniä vuosia myöhemmin.
Tai muistan myös sen, kuinka olin oman isäni kanssa suunnilleen samassa iässä istuttamassa männyntaimia. Hän kertoi minulle, ettei ikinä näkisi niiden kasvaneen täyteen mittaan, ja siitä huolimatta hän istutti ne taimet.
Samaan teemaan liittyy saksalaisen Dorothee Söllen muistelmissa ollut kuvaus keskiaikaisten katedraalien rakentamisesta. Kivenhakkaaja naputti kiveen suurenmoisen ruusun, varsinaisen elämäntyönsä, ja kuitenkin hän saattoi aavistaa, että hän ei koskaan pääsisi astumaan siihen rakennukseen, jota hän oli luomassa.
Edes hänen omat lapsensa eivät nähneet kirkkoa valmiina. Keskiaikaisia katedraaleja rakennettiin kaksisataa vuotta, joskus kauemminkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti