torstai 25. helmikuuta 2010

Uutinen muuttuu elämäksi

Kummipoika oli veljensä kanssa järvenpääläisessä urheiluhallissa pelaamassa salibandya. Ensin ylhäältä kuului rytinää, sitten suuria valaisimia tuli alas, ja pian pikkupojat jo juoksivat. He pääsivät ovelle, kun hallin koko katto putosi alas. Ilmanpaineen vaikutuksesta pojat lensivät ulos.

Vältyttiin loukkaantumisilta. Jokin parru osui vähän selkään.

Luinhan minä siitä lehdestä. Hajamielisesti silmäilin otsikon ja ohitin jutun, koska kukaan ei edes pahemmin loukkaantunut.

Mutta kun sisällä olijoiden nimet selvisivät, tapaus vei ajatukset. Pian kuvitteli toisenlaisia vaihtoehtoja.

Yksi iso logistinen ketju

Työn jakaminen tiimeihin ja projekteihin on ovelimpia tapoja syyllistää ihminen ja saada hänet toimimaan koneen osana ja ylittämään itsensä.

"Homma kusee." "Urakka juuttuu paikoilleen." Joku toinen kärsii siitä, että itse ei saa asioita aikaiseksi."

Ihmiset saadaan näin pitämään toisiaan kurissa, ja tietysti se on hyväkin, mutta kun elämä alkaa näyttää loputtomalta projektien kokoelmalta, jossa kalenteri on täytetty pelkillä kalmanviivoilla, niin ei ole ihme jos ihmiset vetäytyvät vuorotteluvapaille ja burnouteille. Ei ole parempaa mahdollisuutta hypätä rumban ulkopuolelle.

Ihmisestä on tullut osa suurta logistista ketjua, jossa ei kysytä mitään.

Tällä tavoin toteutettu työ eroaa liukuhihnatyöstä vain sillä tavoin, että vaadittavat tehtävät ovat mutkikkaampia.

lauantai 20. helmikuuta 2010

Vuoden mopautoa valitsemaan

Facebookissa on Kirkko‑niminen yhteisö, johon olen kuulunut ryhmän perustamisesta lähtien. Tätä kirjoittaessani mukana on 1198 jäsentä, ja vaikka joukossa on paljon kirkon ajattelevaa, nuorta väkeä, yhteisön nimi on jotenkin epäuskottava. Ryhmällä on pitkä matka siihen, että siihen kuuluisi edes promille luterilaisen kirkon jäsenistä.

Ryhmän elävöittämiseksi on syntynyt ehdotus, että siellä valittaisiin erityinen FB‑piispa.

Kukaan ei ole vielä keskustellut siitä, onko tällaisen piispan valitsemisessa lopulta mitään järkeä. Jos sadun kuninkaalla ei ollut vaatteita, onko myöskään tällä piispalla?

Ehdotukseen olisi ollut viisainta vastata jotenkin näin: "Idea on kiinnostava, mutta ehkä juuri tällaisenaan sitä ei kannata toteuttaa. Jotenkin muuten voisimme ruveta elävöittämään pikkuruista yhteisöämme ‑ vaikkapa niin, että kutsuisimme ryhmään aktiivisesti uusia jäseniä."

Netin nopeudella keskustelu on kiiruhtanut eteenpäin ilmansuunnista murehtimatta. On jo ruvettu esittelemään mahdollisia ehdokkaita. Periaatteellinen pohdinta on rajoittunut siihen, voisiko FB‑piispa olla myös määräaikainen maallikko.

Mutta kun on tämä perusongelma: Parhaimmillaankin tällaisen piispan suhde oikeaan piispuuteen on samanlainen kuin mopoauton suhde oikeaan autoon.

Kirkon ongelmat eivät ratkea piispojen määrää lisäämällä. Uusia leikkipiispoja valitsemalla viedään viimeisetkin rippeet kansan kyvystä ymmärtää kristillisiä käsitteitä. Mikään kuppikunta ei voi valita piispoja oman mielensä mukaan. Piispa on kirkollisen yhteyden ilmaus, ja piispan tehtäviin kuuluu myös sakramenttien hoito.

Piispasta puhuessa on syytä muistaa, että sillä on jotain tekemistä myös pyhien asioiden kanssa. Kirkollista sanastoa tärvellään riittävästi jo nyt. Kirkon itsensä ei tarvitse siihen ryhtyä. Ehkä olen huumorintajuton, mutta kun minä olen oppinut, että ruoalla tai pyhillä asioilla ei leikitä.

FB‑piispuuden ongelma on myös siinä, että reaalimaailman hierarkiat eivät lainkaan sovi nettimaailmaan. Verkossa ollaan ilman titteleitä ja kunniamerkkejä aivan niin kuin saunassa ollaan alasti. Jos verkkomaailmassa turvautuu hierarkkisiin arvoihin, tekee vain itsensä naurunalaiseksi. Nettiin kuuluu äärimmäinen demokratia, ja sen mukaan on suostuttava toimimaan, jos verkkomaailmassa aikoo olla mukana. Näytöllä Arial 10 ‑fonttikoko kun on kaikille sama.

Tittelien ja arvonimien sijasta on mietittävä sisältö niin painavaksi, että kukaan ei voi sitä sivuuttaa.

perjantai 19. helmikuuta 2010

Tärkeää vaikka emme sitä huomaa

Unescon maailmanperintökohteet ilmeisesti valitaan hieman toisella periaatteella kuin kunnianosoitukset yleensä. Tuntuu, että niihin kelpuutetaan aika tavallisia, arvokkaita asioita, joiden matkailullisuutta ei ole erityisesti huomattu.

Esimerkistä käy Struven kolmiomittausketju, jolla mitattiin maapallon kokoa ja muotoa. Yksi piste on Korpilahdella, ja se on Unescon kohteista ainoa, jota olen varta vasten käynyt katsomassa. Se oli puinen, lintutornia muistuttanut lava keskellä metsää. Sinne pääsi vasta ankaran kiipeämisen jälkeen. Käydessämme siellä oli marraskuu, mutta siinä hämärässäkin näky oli vaikuttava.

Oli peräti hienoa ajatella, että jokin niin tavallinen ja samalla yleisesti väheksytty voi olla maailmanperintöä; jokin sellainen mikä on todistettavasti arvokasta, vaikka emme sitä huomaa.

sunnuntai 14. helmikuuta 2010

Laulaa upeasti ja artikuloi selkeästi

Naapuriseurakuntaan valittiin uusi kirkkoherra, ja tulos kiinnostaa tälläkin puolen Pyhäjärveä. En tunne Nokian uutta kirkkoherraa millään tavoin, eikä minulla ole siksi itse valinnan tulokseen mitään sanottavaa.

Kävin katsomassa, mitä naapurin paikallislehti on asiasta kirjoittanut.

Sieltä löytyikin sitten varsinainen helmi, jossa tiivistyvät kaikki mahdolliset kansanvaalin ongelmat. Haastateltu äänestäjä, eläkkeellä oleva seurakunnan lastenohjaaja, kuvaili äänestämäänsä pappia: "Hän laulaa niin upeasti ja artikuloi selkeästi."

Toivon, että kyse on toimittajan virheestä ja että haastateltu on sanonut jotain muutakin, sillä saman lajin perusteluja ovat viehättävä otsakiehkura ja kaunis käsiala.

Tällaiselta pohjalta kansa valitsee valtiaansa.

Uskon ja vielä enemmän toivon, että Nokian seurakunnan valitsemalla papilla on onneksi muitakin avuja.

keskiviikko 10. helmikuuta 2010

Myytinmurtajat 2/3

Kirjan Kansankirkon myytinmurtajat yksi monista terävistä yksityiskohdista on huomio erään ison kaupungin keskustaseurakunnasta. Sen ydintyömuoto oli vuodesta toiseen perhetyö, vaikka lapsiperheet olivat muuttaneet alueelta pois ja vaikka 80 % asukkaista eli yhden hengen talouksissa.

Toisin kuin monesti luullaan, kirkon ongelma ei ole niinkään ikiaikaisissa opissa. Oppi on aina tulkittavissa ja sovellettavissa uudelleen.

Vanhentunut käsitys yhteiskunnasta ja ihmisten elämänmuodoista on sen sijaan kohtalokas. Sen jäljiltä mikään ei pelastu. Se leviää homeen lailla seinälautojen väliin.

sunnuntai 7. helmikuuta 2010

Hankesi on poluiksi kävelty

Tärkeimpiä tehtäviäni tässä maailmassa on ollut johdattaa ihmisiä varhaisesta nuoruudesta orastavan aikuisuuden kautta itsenäisiksi kulkijoiksi.

Välillä olen miettinyt, että se on julma virka.

Miten ihminen voisi edes siedettävästi irtautua lapsellisuuden valtakunnasta ja siirtyä maailmaan, johon ei kannattaisi mennä?

Ihannoidun aikuisuuden voi nimittäin sanoittaa vaikkapa näin: Vanhenet. Yhtäkkiä et enää ole puhdas. Ihosi on tatuoitu. Hankesi ei ole koskematon, vaan on poluiksi kävelty.

torstai 4. helmikuuta 2010

Väärä oletus

Eilispäivänä käymieni juttuhetkien helmiä oli alkuaan huumoripohjalta noussut keskustelu siitä, miten asuntokaupoissa voisi huijata.

Jos talo olisi peltoaukeaman reunalla, keskelle peltoa voisi tilata jonkun tuttunsa istumaan pilkkijakkaralle, niin kuin hän aikoisi kalaa pyytää.

Mahdolliselle ostajalle voisi sanoa: "Tuolla tuo pilkkii, mutta rehellisyyden nimessä on myönnettävä, ettei se sieltä ole ikinä pilkillä kalaa saanut."

Eikä kukaan voisi syyttää, että myyjä valehtelee, ja kuitenkin ostajan olisi vaikea välttyä ajatukselta, että järvihän se siinä.

Näin helppoa on johdatella ihmiset väärille jäljille. On pelottavaa ajatella, että joku on tämän jo ehkä tehnyt ja että kaikki me rakennamme elämää väärien oletusten varaan.