Silloin tällöin minulta kysytään, mikä on papin työssä vaikeinta. Siihen on yksinkertainen vastaus eli traagisten kuolemantapausten hoitaminen. Niiden jälkeen tulee kilometrin tauko, sitten heinäkuorma ja sen jälkeen taas kilometrin tauko. Hopeasijalla on vihdoin isosten jakaminen kesän rippileireille.
* * *
Mitäs teet, kun reikäpelissä on kolmekymmentä kolmion, kolmekymmentä neliön ja kolmekymmentä ympyrän muotoista palaa ja vastaavasti kädessä on kaksikymmentä kolmiota, neljäkymmentä neliötä ja viisikymmentä ympyrää? Miten sijoitat nappulat oikeisiin koloihin kenellekään väkivaltaa tekemättä?
Välillä huvittaa sekin, miten ihmiset (eivät vain nuoret vaan aikuiset ehkä vielä vakuuttuneimpina) ovat niin varmoja itselleen parhaasta. Kovin moni luulee, että kaikki hänen nimenomaisesti haluamansa on hänelle hyväksi. Elämän hienoimmat asiat tapaavat kuitenkin saapua yllätyksiin ja ehkä myös pettymyksiin naamioituneina.
* * *
Olen muistellut tiettävästi kiinalaista tarinaa, jossa poika toi kauniin villihevosen kotiin. Naapuri tuli onnittelemaan isää.
"Mistä tiedät, että se oli onni?" kysyi isä.
Seuraavana päivänä poika katkaisi jalkansa ja joutui vuoteen omaksi. Naapuri tuli ilmaisemaan pahoittelunsa.
"Mistä tiedät, että se oli onnettomuus?" kysyi isä.
Seuraavana päivänä syttyi sota. Naapuri ei tullut.
3 kommenttia:
Voin vain kuvitella, kuinka vaikeaa traagisten kuolemien hoitaminen on. Minun on aina vahan vaikea kuunnella selityksia, kuinka “se oli Jumalan tahto” tai etta asiaan liittyi jonkinlainen Jumalan suunnitelma. Luulisi, etta kaikkivoivalla Jumalalla olisi muitakin konsteja suunnitelmiensa toteuttamiseen. Tama on yksi uskonnon kayttotapa, joka vahvistaa Marxin nakemysta uskonnosta kansan oopiumina. Se auttaa ymmartamaan/hyvaksymaan vaikeasti kasitettavaa tuskaa.
Taallapain maailmaa paljon julkisuutta saaneissa nuorten kuolintapauksissa hyvin suosituksi on tullut vanhempien selitys, etta heidan lapsensa kuoleman tarkoituksena oli kayttaytymisen X vahentaminen tai asian Y tietoisuuden levittaminen. Jotenkin se kaikki tuntuu teennaiselta. Mutta kun ei ole itse taytynyt kokea moista menetysta, niin ei kai pitaisi toisia arvostella liian lujasti.
Tuollaiset selitykset epäsuotavan käyttäytymisen vähentämisestä tai jonkin uuden tietoisuuden levittämisestä saavan ainakin minussa aikaan voimatonta raivoa.
Kärsivän ja epäoikeudenmukaisesti kohdellun viimeinen ja luovuttamaton oikeus on valittaa vääryydestä. Onnettomuuden pukeminen hyvään tarkoitukseen vie tämä viimeisenkin oikeuden.
"Elämän hienoimmat asiat tapaavat kuitenkin ..."
Niin,joskus kyynelten läpi voi nähdä jotakin sellaista,mitä ei ehkä kuivin silmin näkisikään.
Lähetä kommentti