Tuskin mikään sattumus tai maailmanmahti saisi minua kääntymään hindulaisuuteen; niin keksityltä vaihtoehdolta se tuntuisi. Sen sijaan ateismi ja varsinkin agnostismi ovat houkuttaneet. Jälkimmäinenhän tarkoittaa, että Jumalan olemassaolo jää ratkaisematta ja että siihen ei oikein voi ottaa kantaa. Mieluusti katselen asioita hieman sivusta ja eri näkökulmia etsiskellen.
Agnostismissa on kuitenkin heikkoutensa. Eniten kiusaa, että se jää jonkinlaiseksi keskikentän nyhräämiseksi. Pahimmillaan se voi olla terveen varovaisuuden sijasta suoranaista pelkuruutta. Se ei ota huomioon sitä, että elämä kuluu minuutti minuutilta. Haluaisin, että tulisi se avaava syöttö, josta syntyisi edes yksi maali.
En haluaisi jäädä tärkeiden elämänalueiden ikuiseksi poikamieheksi.
Enkä halua jäädä epävarmuuden vangiksi.
Aivan niin kuin mikä tahansa elämänilmiö, myös jumalasuhde on päätettävä tietyn epävarmuuden vallitessa. Ei uskolta voi vaatia sadan prosentin varmuutta, koska sitä ei ole olemassa millään muullakaan elämänalueella.
Eri elämäntilanteissa vaadittava faktojen määrä on tietysti erilainen. Katua ylittävä jalankulkija voi tavoitella liki sadan prosentin varmuutta. Hukkuvalle riittää oljenkorsi, jonka tuoman avun todennäköisyys lasketaan promilleissa.
Omalta alaltaan autoteollisuudesta Lee Iacocca sanoi, että oikean prosentin määrittäminen on vaikeaa, mutta onnistumisen mahdollisuudet ovat vähäiset, jos faktoista on koossa vain 50 prosenttia. Toisaalta täyttä sataa ei voi jäädä odottamaan.
Iacocca sanoo muistelleensa usein toisen maailmansodan aikaista Eisenhoweria, joka oli pilaamassa jahkailullaan maihinnousun. Lopulta Eisenhower oli kuitenkin sanonut: "Riippumatta siitä miltä sää näyttää, meidän on lähdettävä liikkeelle nyt. Odottaminen voi olla vielä vaarallisempaa. Lähdetään!"
Minä sitä paitsi epäilen, että terveellä uskolla on ihmiselle jotain positiivista annettavaa.
2 kommenttia:
Kiitos Ate! Johdanto tahan kirjoitukseen oli todella hyva, ja monella tapaa olen asiasta samaa mielta.
Itselleni agnostisuus tuntuu kaikkein luontevimmalta vaihtoehdolta. Ehka parhaiten omaa valintaani kuvaavat nuo Iacoccan ajatukset. Jumalauskosta puhuttaessahan voisi kuvitella, etta ateisti on nollassa varmuusprosentissa ja taysin vankkumattoman uskon omaava sadassa prosentissa. Kun asian varmuuspera omassa mielessa vajoaa selvasti alle 50% prosentin, niin ei siihen vaihtoehtoon ehka ole parasta taysilla panostaa. Mutta vaikea mielessani on kuitenkaan menna sinne nollaan prosenttiin, kun luonto uskomattomine systeemeineen, maailmankaikkeuden pohdiskelu ja yleinen ihmisen epavarmuus jattavat omaan mieleen aitoa epailysta. Ateismi on mielestani samanlaista vaikeasti puolustettavaa vankkumatonta uskoa mita “tosiuskovat” edustavat. Ehka me agnostikot olemme vain ihmisia, joilla uskon prosenttiluku ei syysta tai toisesta nouse selvasti yli 50:n.
Toinen tapa ajatella asiaa tuli mieleen, kun poikani puhui omasta joulupukkiuskostaan. Kun han oli oivaltanut etta joululahjat kylla tulevat vanhemmilta, han ei kuitenkaan ollut valmis joulupukkia aivan tyystin hylkaamaan. Hanen ajatuksensa oli jotakin tallaista: “Tiedan etteivat lahjat tule joulupukilta. Ei han voisi toimittaa lahjoja kaikille maailman lapsille yhdessa paivassa. Mutta kylla uskon, etta joulupukki voi jossain maailmankolkassa asua. Han ei vain voi tehda kaikkea mita hanen vaitetaan tekevan.” – Agnostikkona jumalauskoni lienee vastaavalla tasolla. Ei mielestani todennakoista, mutta ehka kuitenkin mahdollista.
Terveella uskolla on mielestani paljon annettavaa niille, joilla varmuusprosentti kohoaa omaani korkeammalle. Kai asian ytimena on sanan “usko” merkitys. Jos uskoo, niin uskoo. Jos epailee vahvasti, niin vaikea on uskoa vaikka kuinka yrittaisi tai haluaisi.
Ymmärrän tuon pointin, että on vaikea uskoa, jos ei vain usko, vaikka kuinka yrittäisikin. Rehellisyys siinäkin on mielestäni tärkeää.
Mieleeni nousi sellainen ajatus edellistä tekstiä lukiessani, että ihminen ei ole uskonsa kanssa yksin, vaan usko on suhde Jumalaan ja toisessa päässä on elävä Jumala. Samanlailla ihmisen ei tarvitse epäuskonsakaan kanssa olla yksin, jos ei halua.
Itse olen pohtinut asiaa ja tullut tulokseen, että tärkeää on se, mitä haluaa ja mitä tahtoo. Uskon, että siitä Jumala on kiinnostunut. Siitä on hyvä lähteä liikkeelle. Jos sisimmässään vilpittömästi haluaa löytää Jumalan tai antaa Jumalalle luvan tulla elämäänsä tyyliin "tässä olen ja jos olet olemassa, niin tule luokseni" ja siinä vilpittömyydessä pysyy, niin uskon, että Jumala lähestyy ja antaa lahjaksi uskon. Aikaa voi kulua hetki tai toki kauankin, mutta vilpittömään lähestymiseen Jumala varmasti vastaa. Jumala ei pakota ja siksi sillä tahtomisella on merkitystä. Usko ei ole oman yrittämisen tulosta, vaan lahja Jumalalta.
Itselläni tuollaisesta vilpittömästä tahtomisesta kului noin 13 vuotta kunnes tulin uskooon. Uskonut olin toki aiemminkin Jumalaan mutta Jeesus, Jumala ja Pyhä Henki tulivat todeksi ihan uudella tavalla. Eli tärkeä kysymys mielestäni on, haluaako löytää Jumalan, pitää sydämen oven avoinna ja päästää hänet elämäänsä?
Lähetä kommentti