perjantai 30. elokuuta 2013

Jumalan olemassaolosssa outoa kausivaihtelua

Docventures-ohjelman tuoreen gallupin mukaan 61 % ihmisistä on sitä mieltä, että Jumalaa ei olisi olemassa.  Vastaajista 21 % taas oli taas hänen olemassaolonsa kannalla.

Mielipidekyselyjä on tehty ennenkin ja pätevämmällä otannalla. Valtakunnallisen gallupin mukaan Jumalan totaalisia kieltäjiä oli suomalaisista vuonna 1999 noin viisi prosenttia ja kahdeksan vuotta myöhemmin noin prosentti enemmän.

Filippiineillä uskovat melkein kaikki, entisen DDR:n alueella vain ani harvat. Vanhat, köyhät ja tyhmiksi leimatut uskovat vähemmän kuin nuoret, rikkaat tai älykkäiksi mainitut.

Mitä tämä kaikki kertoo Jumalan olemassaolosta? – Tuskin yhtään mitään. Sen sijaan vastaukset kertovat paljon ihmisen elämäntilanteesta.

Ei kai se voi niin olla, että Jumalan olemassaolossa olisi jotain kausivaihtelua. Hän on tai ole, mutta ihmismieli se vaihtelee.

Kun on rikas, tietäväinen ja nuoruutensa voimissa ihminen uskoo pärjäävänsä omillaan. Ei tartte auttaa. Kun on pahassa pulassa, kelpaa epävarmempikin apu.

Jumalan olemassaoloon tulee aivan erilaisia vastauksia myös sen mukaan, kysytäänkö asiaa avoimen tähtitaivaan äärellä, ruuhkabussissa, sieniretkellä vai tiskikonetta täyttäessä. Jumalausko vaihtelee jopa vuorokauden ajan mukaan. Illalla Jumala tuntuu olevan lähempänä kuin aamulla.

Asiaa sekoittaa vielä sekin, että kirkossa vaikuttaa sellainen perinne, jonka mukaan Jumalan ei oikeastaan voi sanoa olevan olemassa. Kivet, kukat, kissat ja pikkupojat ovat olemassa, mutta Jumala on jotain niin kokonaan muuta, että häneen ei ole mielekästä soveltaa olemassaolon käsitettä. Niinpä Jumalan olemassaolosta puhuminen on tavallaan Jumalan kieltämistä, koska hänen olemassaolonsa ei voi olla samanlaista kuin olioiden olemassaolo. Tämän perinteen pohjalta Jumalasta keskusteleminen ei voi olla sen miettimistä, onko maailmassa yksi olio vähemmän vai enemmän. Sen sijaan kyse on siitä, millä tavoin me näemme tämän maailman ja missä valossa me elämää katselemme.

Olemassaolo ei ole lainkaan niin yksiselitteinen käsite kuin siitä luullaan. Kesällä nähdyssä Prisma-tiededokumentissa kuulemma vakuutettiin, ettei värejä ole olemassa. Enpähän tiedä, en ole fyysikko. Siitä olen kuitenkin varma, että kun lopetan tämän tekstin kirjoittamiseen, otan lasit päästäni ja panen ne keltaiseen silmälasikoteloon. Sen jälkeen menen vaatekaapilleni ja vedän sieltä sinisen puseron päälleni.

keskiviikko 28. elokuuta 2013

Imatralaista pappia on vähän ikävä

Saarnassaan sopimattomia puhunut imatralainen pappi erotettiin. Ehkäpä muuta ei voitu tehdä. Seurakunnassa ei nykyään ole tilaa papille, jolle maksetaan palkkaa mutta jota ihmiset eivät kutsu perhejuhliinsa eikä muihin tilaisuuksiin siinä pelossa, että hän ryhtyy taas puhumaan mitä päähän pälkähtää.

Siitä huolimatta minulle tuli surullinen olo ei vain tuon erotetun papin puolesta, vaan myös sen tähden, että maailmamme on mennyt kapeaksi. Suureen ääneen julistetaan suvaitsevaisuutta, mutta samalla ihmisen on asetuttava kiltin ihmisen rooliin, tarkasti omalle paikalleen.  On lausuttava sallitut sanat, ajateltava oikeat ajatukset.
Kuuntelin tuon imatralaisen papin kohusaarnan. Varsinkin sen loppupuolella hän juuttui omiin päähänpinttymiinsä, joista oli kaikki tolkku hukassa. Ei hän siitä huolimatta ollut kokonaan väärässä. Hänkin kuljetti mukanaan totuuden aineksia, vaikka sitä on meidän normaalien kirjoissa kulkevien vaikea tunnustaa, me kun olemme tottuneet olemaan oikeassa ja laittamaan hyväksyttäville asioille reunat.

Tunnen ikuista viehtymystä sellaiseen dostojevskilaiseen ajatteluperinteeseen, että totuus on tälle maailmalle vieras. Se on niin outoa, että vain hullut pystyvät puhumaan siitä uskottavasti.

Haluaisin, ettei kaikkia hulluja sanottaisi irti, ei lääkittäisi hiljaisiksi eikä toimitettaisi laitokseen, vaan että heidän sallittaisiin olla äänessä. Heidän puheessaan kuulisimme kaikuja perimmäisestä totuudesta, jota emme muuten siedä. Emmehän me samanmielisiltä mitään opi.

Tästä tulee outo intohimoni maailman kieltämiin: Tony Halmeeseen, Matti Nykäseen, Fidel Castroon, Pertti Linkolaan, Kai Sadinmaahan, Teuvo Hakkaraiseen, kettutyttöihin, tuohon Imatran erotettuun pappiin, miespapista naiseksi vaihtaneeseen Marja-Sisko Aaltoon, Romaniasta tulleisiin kerjäläisiin, Päivi Räsäseen, Mika Myllylään, Björn Walhroosiin ja Suomen viimeiseen kommunistiin kuka ikinä lieneekin. Heihin luen myös sen paikallisen tähtemme, monien varttihulluksi leimaaman miehen, joka kanniskeli kuntakeskuksessamme pääsiäisviikolla miehen korkuista ristiä

Kukaan heistä ei ole kokonaan väärässä.

tiistai 27. elokuuta 2013

Runoilijat poissa, selkä edellä yleisöön

Suomen eliittiväki piti eilen Heurekassa talousfoorumia, jossa olisi pitänyt löytää yhteisiä ajatuksia ja uusia ajatuksia.

Mutta ei rakkaat lapset, ei näillä eväillä, ei näillä.
Ehkä juuri uusien ajatusten esiin nostamiseksi mukaan oli kutsuttu myös poliittisten nuorisojärjestöjen edustajia. Tuoreet ideat taitavat kuitenkin lymyillä jossain muualla.

Pentti Saarikoski sanoo Platonin olleen oikeassa, kun hän sulki runoilijat ihannevaltionsa ulkopuolelle: "Ihannevaltiossa ei saa olla ihmisiä, jotka näkevät asiat uudella tavalla. Ihannevaltio on suljettu, hyvin toimiva järjestelmä, pikkupojan hiekkalaatikkounelman toteutus, maailma jossa kaikki tiet ovat samaa mieltä."
Foorumissa oli tehty myös ryhmätöitä, mutta televisiointi paljasti sen, mistä lopulta oli kyse. Ukot kävivät vuorotellen hoitamassa oman yksinpuhelunsa, melkein kaikki puhujat selkä muihin ihmisiin päin kääntäen. Ehkä tasa-arvoinen ympyrässä istuskeleminen olisi ollut liikaa toivottu, mutta olisivatpa nuo ukot edes näyttäneet kasvonsa toisilleen.

torstai 22. elokuuta 2013

Aatteet eivät leviä pisaratartuntana

Pitkän linjan kirkollinen vaikuttaja Risto Voipio muistelee kiinnostavassa blogikirjoituksessaan isosetäänsä Väinö Voipiota, joka erosi 1920-luvulla kirkosta ja oli 1930-luvulla perustamassa  Suomen vapaa-ajattelijain liittoa. Väinö-sedälle oli pettymys, että hänen juristiksi valmistuneen sukulaispoikansa ensimmäinen vakituinen työpaikka oli kirkkohallituksessa.  Joskus 90-vuotiaana hän oli puuskahtanut: ”Mitä sinä siellä ristin päällä istut!”

Risto Voipio muistelee, että talvella 1966 tämä muutamaa vuotta aiemmin Vapaa-ajattelijain puheenjohtajuudesta luopunut isosetä kertoi olevansa agnostikko ja selittäneensä sanaa että agnostikko tarkoitti ei-tietävää.  Ateistiksi julistautuminen olisi hänen mielestään ollut vastoin vapaa-ajattelun peruspilareita.

Väinö Voipiolle olisi ollut kauhistus sellainen taikauskoinen ajatus, ettei uskova voisi ”tartunnan pelosta” osallistua uskontoa kriittisesti tarkastelevaan tilaisuuteen tai ettei uskonnoton voisi olla mukana uskonnollisessa tilaisuudessa.  Risto Voipio kertoo nähneensä, kuinka Väinö-setä etsi kirkonmenoissa valmiiksi virret uskonnolliselle puolisolleen. Hän seisoi kirkkokansan mukana, kun kuului seisoa, vaikka pää pysyi pystyssä rukouksien aikana. Saarnan hän aina kuunteli ja kriittisesti kuuntelikin.
---
Olen selostanut tässä pitkään Risto Voipion blogia, koska se johdattaa miettimään ihmetystäni: Miten joku voi loukkaantua siitä, että joku hänen lähellään oleva niin sanotusti harjoittaa uskontoa? Miten voidaan ajatella, että jonkun toisen ihmisen uskonto voisi tarttua toiseen kuin tauti?


Olen kolmesti ollut ääriheviä (death metal) soittavan Cannibal Corpsen konsertissa, kiinnostuksesta. Minun musiikkimakuni ei ole muuttunut mihinkään. Äskeisellä Pariisin matkalla hotellimme viereisellä kadulla islamilaiset juhlivat ramadanin loppumista. Ainoa haitta oli, että he olivat yöllä hieman äänekkäitä. Minä vain ajattelin, että tuo kaikki on heidän suvivirttään, joten antaa mennä. Fiksu, toista ihmistä kuunteleva ateisti on ehkä kaikkein kiinnostavin keskustelukumppani.

Joten jos satun olemaan kuolemani aikoihin jossain arabimaassa, minut saa vapaasti haudata islamilaiselle hautausmaalle. En ole niin kuin se tarinan ruoveteläinen mies, joka varasi itselleen myös rinnakkaiset hautapaikat, jottei sisällissodassa väärällä puolella ollut mies tulisi hänen hautarauhaansa rikkomaan. En kaipaisi islamilaiselta hautausmaalta mitään tunnustuksetonta aluetta saati jotain kristillistä lohkoa.

Puolikuuta en kuitenkaan halua haudalleni. Minä kun olen aina ollut ristin miehiä. Se on minun merkkini se.

sunnuntai 18. elokuuta 2013

Pahoittelu ei ole anteeksipyyntö

Kuluneen vuoden aikana olen parikin kertaa törmännyt siihen, että toista ihmistä on tarkoituksellisesti loukattu ja hän olisi ansainnut anteeksipyynnön.

Anteeksipyynnön sijasta loukkaaja on ilmaissut "pahoittelunsa".

Tuollainen pahoittelu on oikeastaan lisäloukkaus, koska siinä loukkaaja kieltää oman vastuunsa.  Tahallisen teon tekijä yrittää olla niin kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Kun jalkapallon pelaaja pallontavoitteluttelutilanteessa osuu vahingossa toiseen pelaajaan ja tämä joutuu jättämään kentän, vamman aiheuttaja voi ilmaista pahoittelunsa. Pahoittelu tarkoittaa suunnilleen tätä: "Kyseessä oli pelkkä vahinko, jolle en voinut mitään. Surettaa puolestasi. On ikävää, että sinulle kävi näin."

Jos taas tahallaan tönäisee toisen kumoon, on pelikaverilleen anteeksipyynnön velkaa. Anteeksipyyntö tarkoittaa tätä: "Tein tyhmästi. Minua kaduttaa. En tee sitä enää."

tiistai 13. elokuuta 2013

Ennen kaikki oli paremmin

Ennen koulussa kaikki oli paremmin - tai ei ollut.

Paraikaa keskustellaan siitä, pitäisikö koulujen luokkakoko rajoittaa 25 oppilaaseen. Tarkistin juuri kirjallisista lähteistä, että muistin oikein, ja kyllä vain: kun aloitin Järvenpään yhteiskoulussa kahdeksannen kouluvuoteni, luokallamme oli 41 oppilasta. Heikkolahjaisimmat olivat poissa, koska he olivat niin sanotun kansalaiskoulun puolella. Siitä huolimatta yli neljäkymmentä oppilasta oli melkoinen määrä yhteen huoneeseen, jossa ainoa ilmanvaihto oli vetoisa ikkuna, josta puhaltava viima käänteli ainakin uskontotunnilla Raamatun ohuita sivuja.

Sen massan kanssa pärjättiin, koska oppilaat olivat hyvätapaisempia kuin nykyään. - Niin sitä luulisi, mutta tämä ei ole totta. Jotkut opettajat selvisivät kohtuullisesti, joku jopa erinomaisesti, mutta monella tunnilla oli sietämätön meteli, jossa kaikki oppiminen oli mahdotonta. Jos onnistui sulkemaan korvansa kaikelta huutamiselta, oli kuitenkin väistettävä paperilennokkeja, joita oli sankemmin kuin Frankfurtin ilmatilassa lentokoneita.

Erityisen kaoottisia olivat matematiikan tunnit. Opettajan pedagoginen osaaminen oli puhdas nolla. Ei auttanut, että parhaimmillaan viisi oppilasta sai käskyn poistua luokasta. Ei se rangaistus mitään vaikuttanut. Siitä vain ylpeiltiin niin kuin jotkut alasarjojen jääkiekkoilijat jäähyistään.

Oliko Järvenpään yhteiskoulu jotenkin huonotasoinen koulu? - Ei ollut. Sinne oli oleellisesti vaikeampi päästä kuin lähikuntien kouluihin, ja ylioppilastulokset olivat hyviä. Olen jäänyt ihmettelemään, millainen sekasorto mahtoi sitten vallita niissä heikommiksi mainituissa naapureissa.

sunnuntai 11. elokuuta 2013

Joskus olisi hyvä olla hukassa

Olen ollut puolisentoista vuotta tablettitietokoneen omistaja, mutta vasta nyt otin sen mukaani ulkomaan reissulle. Läppärin kuljettaminen on jo vaikuttanut matkustamiseen. Sen ansiosta on perillä Suomen tapahtumista melkein yhtä hyvin kuin kotona. Laitteet kytkevät maailmaan. Enää en voi samalla tavoin hypätä yksinäisyyteen kuin nuorena miehenä, kun matkustin Etelä-Amerikassa kolme ja puoli kuukautta ilman ainuttakaan kontaktia kotiin.

Tablettia kuljettaessa voi milloin tahansa tarkistaa sijaintinsa karttaohjelmasta. Samalla voi selvittää, mistä suunnasta kannattaisi hakea ruokapaikkaa. Enää ei kadota suuntaa tai eksy. Säästyy aikaa, kun aina tietää, minne menee.

Toisaalta: suuren osan elämäni tärkeistä asioista olen löytänyt juuri silloin, kun en ole aivan tarkkaan tiennyt, missä olen.

keskiviikko 7. elokuuta 2013

Tarpeetonta meteliä!!!!

Huutomerkki on välimerkeistä tarpeettomin. Sitä voi käyttää näytelmätekstissä ohjeena, josta näyttelijä voi päätellä oikeaa äänensävyä. Juuri muualle se ei sovi.

Hyväksyn huutomerkin myös onnitteluteksteissä, mutta kaikkialla muualla se todistaa kirjoittajan vähäpätöisyyttä tai hänen taipumustaan turhanpäiväiseen päsmäämiseen. Kun itse asia tai kirjoittajan auktoriteetti ei vakuuta, tilannetta yritetään pelastaa meluisalla välimerkillä.

Monta peräkkäistä huutomerkkiä paljastaa moukkamaisuuden.

Juuri pienimmän automallinsa nimen Volkswagen kirjoittaa oikeinkirjoituksen sääntöjä uhmaten: Up!

On kummallista on, jos sanaa "hiljaisuus" korostetaan huutomerkillä. Se ei sovi myöskään sanan "kiitos" perään. Huutomerkki luo siinä vaikutelman komentelusta ja karkottaa kiitollisuuden tunteen.

Toissa iltana näin moottoritiekahvilassa kyltin: "Palauta astiasi, kiitos!"

Mieleni teki kirjoittaa viereen oma kommenttini: "Anteeksi, kun tulin rauhaanne häiritsemään! Asiakas!"