Kokouspäätösten vauhtina kaksi markkaa minuutissa

Ensimmäiset kokemukseni julkisen talouden budjettikeskusteluista ovat pienestä keskisuomalaisesta seurakunnasta, jonka hallintoelimessä keskusteltiin 25 minuuttia noin 50 markan summasta. Väiteltiin siitä, annettaisiinko lapsille kerhojen joulujuhlassa makeisia, muistaakseni lakupötköjä. Kokouksen aikana laskin, kuinka monta markkaa saatiin päätetyksi minuutissa, mutta päätin olla puuttumatta keskusteluun, jottei se olisi ryöpsähtänyt aivan ylipitkäksi.

Samoilta ajoilta muistan loviisalaisen kunnallispoliitikon huokauksen, että satamaan sijoitetaan ilman keskustelua miljoonia, mutta syrjäkoulun yhdestä kaapista jaksetaan keskustella loputtomiin.

Vuosien varrella olen keksinyt ainakin kolme asiaa:

Ensinnäkin numerot kiinnostavat suunnilleen yhtä paljon riippumatta siitä, kummalla puolella desimaalipilkkua ne sijaitsevat tai kuinka kaukana pilkusta ne ovat. Sadantuhannen euron miettimiseen ei suinkaan käytetä satakertaista aikaa verrattuna siihen tuhannen euron kokoiseen summaan. Epäsuhtaa voi verrata siihen, että kelloseppä ei ole olisi yhtään huolestuneempi tuntiviisarin kuin sekuntiosoittimen asennosta. Isoissa luvuissa ymmärrys katoaa kokonaan. Miljoonaa ja miljardia ei välttämättä eroteta toisistaan.

Toiseksi ei ymmärretä, mikä ero on kululla ja investoinnilla. Säästäminen ei ole säästämistä, jos sen vuoksi kadotetaan tulevaisuudessa koituva hyöty. Juuri tämä harha tekee kaiken ennalta ehkäisevän työn vaikeaksi. Sen hyötyjä ei voi tarkkaan arvioida, vaikka ne olisivat kuinka ilmeiset tahansa, mutta korjausremontti on aina korjausremontti. Sille on selvä hinta, ja se on pakko tehdä, koska aikanaan ei ole kylliksi pidetty huolta.

Kolmanneksi ei käsitetä, että halvimmalla tarjouksella ja hyvällä hinta - laatu -suhteella ei välttämättä ole mitään tekemistä toistensa kanssa. Kyse on kahden muuttujan yhtälöstä, eikä siinä auta mitään, että tunnetaan vain toinen muuttuja.