perjantai 29. elokuuta 2014

Huumorintajuttomuus ja ihmistuntemuksen puute

Monenlaista itsekritiikkiä kuulee. On helppo tunnustaa epämusikaalisuutensa tai tietyt fobiansa. Kun sanon pelkääväni korkeita paikkoja, näen ympärilläni vain nyökytyksiä. Pian joku ilmoittautuu kohtalotoveriksi, ja yhdessä voimme muistella, kuinka vaikeaa oli kiivetä vanhaan näkötorniin.

Joku tunnustautuu laiskaksi ja mukavuudenhaluiseksi. Myönnetään suklaariippuvuus ja kehdataan sanoa sekin, ettei voi elää viikonloppua ilman alkoholia.

On kuitenkin asioita, joista vaietaan tai joita ei itsessä nähdä.

En muista tavanneeni ketään, joka omasta mielestään olisi yleisellä tasolla huono ihmistuntija. Eikä kukaan ole paljastanut, että omassa huumorintajussa olisi ratkaisevia puutteita.

maanantai 25. elokuuta 2014

Merkillinen valmentajatungos

Naiset eivät ole pelanneet ikuisesti jalkapalloa. Suomessa heidän harrastuksensa voi ajoittaa melko tarkasti vuoteen 1972. Olin silloin 14-vuotias. Yhtäkkiä keksittiin, että myös naiset saattoivat potkia palloa, ja seuroihin oli kova tunku.

Valmentajia tarvittiin, mutta toisaalta heistä ei ollut pulaa. Oman seurani edustusjoukkueen vähän yli kahdenkymmenen ikäiset rynnivät valmentajiksi, vaikka poikajoukkueisiin heitä oli vaikea saada. Innostus oli kova. Siinä jaossa minun ikäisilläni poikasilla ei ollut vielä mahdollisuuksia.

Maailma on muuttunut. Tuolloin naisjoukkueiden valmentajatungos herätti vain huvittuneisuutta. Nykyään se olisi epäilysten aihe, melkeinpä poliisiasia.

lauantai 23. elokuuta 2014

Pakit eivät kelpaa paitamyyntiin

Rippikoulua pitäessäni olen varmaankin sanonut nuorille kyllästyttävän usein, että yksitoista Lionel Messiä ei ole maailman paras jalkapallojoukkue. Tällä olen yrittänyt havainnollistaa sitä, että yksittäisistä ihmisistä koostuva ryhmä on parhaimmillaan silloin, kun siinä on monenlaisia ihmisiä

Rippikoulun isosjoukko on laboratoriomainen osoitus siitä, että tarvitaan humoristi, älykkö, duunari, sovittelija, kuuntelija, muusikko, ideoija ja joku hiljaisuudessaan ja ehkä ujoudessaan helposti lähestyttävä. Sama monipuolisuuden vaatimus pätee muuallakin elämässä, kun koolla on suuri joukko ihmisiä yhteisen päämäärän saavuttamiseksi.

Barcelonan jalkapallojoukkue - niin kuin kaikki toimivat joukkueet - on parhaimmillaan rakennettu saman mallin mukaan. Siellä on maagisen Messin ohella myös puolustajia, jotka varjelevat maalia, ja alempia keskikenttäpelaajia, jotka rikkovat vastustajan peliä.

Barcelonan kaduilla kuitenkin huomaa, että paitamyynnissä ei pakeille ole sijaa. Kioskimyyntiin kelpaa vain muutama tähti. Joka kojussa on esillä Messin kymppipaita. Hänen lisäkseen esillä on varsinkin Neymaria ja jonkin verran Suarezia, Iniestaa ja Xavia.

Dani Alvesia ja Busquetsia ei näy missään. Ei auta, vaikka kuinka ansiokkaasti rikkoisi vastustajan peliä tai rakentaisi paitsioansaa.

torstai 21. elokuuta 2014

Kirkonmenoissa enemmän väkeä kuin SM-liigassa

Usein vastattavakseni annettuja kysymyksiä on se, kuinka paljon "normaaleissa jumalanpalveluksissa" käy väkeä. Vastaus ei ole lainkaan yksiselitteinen, sillä keskiarvot ovat niin karkeita yleistyksiä todellisuudesta, että monesti ne peittävät enemmän kuin paljastavat.

Esimerkiksi kesäaikaan monissa seurakunnissa normaali messu on nimenomaan konfirmaatiomessu. Tämä tarkoittaa, että normaalisti kirkko on tupaten täynnä tai lähes täynnä.

Asian ymmärtämiseksi jumalanpalvelukset pitää jakaa neljään ryhmään.

Ensinnäkin ovat nämä konfirmaatiot ja tietyt joulunajan kirkot. Silloin tarvitaan koko kapasiteettia. Juuri näiden tilanteiden mukaan kirkot on suunniteltava, ja tämänkin vuoksi on syntynyt mielikuva tyhjistä kirkoista. Voi sitä seurakuntaa, jonka kirkko olisi täynnä joka pyhä. Mihin sitten jouluna mahduttaisiin?

Toista ryhmää ovat tavallista merkittävämmät pyhät, kuten pääsiäinen tai vaikkapa äitienpäivä, jos siihen liittyy äitienpäivälounas. Pirkkalan kokoisessa seurakunnassa 200 henkeä on hyvin realistinen tavoite.

Kolmanneksi ovat aivan tavalliset sunnuntait, jolloin ei ole yritettykään mitään erikoista. Pirkkalassa lukemat ovat 40:n ja 60:n välillä. Jostakusta tämä saattaa tuntua vähältä, mutta kannattaa huomata, että kun julkkikseksi luokiteltava Panu Rajalaa tuli Pirkkalan kirjastoon kuulemaan 66 henkeä, paikallislehti otsikoi: "Panu Rajala veti kirjaston täyteen."

Neljättä ryhmää ovat viimeiset jämäsunnuntait, kuten uudenvuodenpäivä tai sunnuntaiksi osuva vappuaatto. Ei silloin kukaan jaksa. Väkimäärää voi jäädä kahteenkymmeneen.

Ilmeisiä väärinkäsityksiä on ainakin kaksi.

Ensinnäkin luullaan, että kansa kävisi katsomassa enemmän jääkiekon SM-liigaa kuin osallistuisi jumalanpalveluksiin. Ei käy. Yksittäisissä kiekkopeleissä on paljon väkeä, mutta liigan kokonaiskatsojamäärää häviää kirkonmenoille.

Toiseksi luullaan, että menneisyydessä olisi jokin kulta-aika, jolloin ihmiset olisivat pyhä pyhältä täyttäneet kirkkoja. Eivät ole. Vuonna 1952 viikoittaisiin jumalanpalveluksiin osallistuttiin Suomessa aivan samalla aktiivisuudella kuin nykyään. Tarkkaan ottaen on ollut jopa nousua, tosin vain 0,1 %.


lauantai 16. elokuuta 2014

Etten vain edistäisi kun yritän vastustaa

Facebookissa on jaettu innokkain ja myös vilpittömin mielin poliisin nimissä kirjoitettua viestiä, jossa varoitusten ohella kerrotaan itsemurhaan ajautuneesta nuoresta. Tekstin mukaan hän olisi ollut vain 14-vuotias koulukiusattu.

Kirjoittaja on varmaankin tyytyväinen seuratessaan luomuksensa laajaa jakelua. Minä en levittäisi tätä tekelettä, sillä liian usein me puheillamme ja teoillamme edistämme juuri sitä, mitä kuvittelemme vastustavamme. Ahdistunut ihminen ei lue kokonaisuuksia, vaan poimii sattumanvaraisesti pieniä paloja, jotka vahvistavat omaa pahaa oloa. On mahdollista, että tämä viesti todellisuudessa rohkaisee itsemurhaan, vaikka se näyttäisi kuinka hyvältä tasapainoisen ihmisen silmissä.

Koulukiusaaminen ja itsemurha ovat liian vakavia asioita, että niiden vastustamisen varjolla hankitaan maanlaajuista tykkäämistä.

Ensimmäisessä seurakuntatyössäni tein muutamia virheitä, joita olen sen jälkeen visusti välttänyt. Jostain syystä päätin kieltää esimerkiksi pelikortit leireiltä, koska arvelin niiden johtavan uhkapelaamiseen. Siitä se ongelma alkoi ja yltyi ja lopulta rehotti. Sen jälkeen en ole kieltänyt, eikä ole ollut ongelmaakaan.

Kouluissakin on valistettu epäilyttävällä tavalla. Jokunen vuosi sitten oli muotina tuoda nuorten eteen entisiä narkomaaneja, jotka "tiesivät mistä puhuivat". Väkivaltaa taas vastustettiin näyttämällä inhorealistisia kuvia väkivallan seurauksista. Tehokasta oli. Jotkut oppilaat poistuivat salista oksennus kurkussa.

Näistä spektaakkeleista on onneksi päästy eroon melkein joka paikassa. Jokainen kuiville päässyt narkomaani on kaiken muun ohella todiste siitä, että huumeet voivat olla vain yksi elämän välivaihe, jonka jälkeen pääsee esiintymään kuin rocktähti. Väkivaltakuvat ovat vastenmielisiä normaalille oppilaalle keskellä koulupäivää, mutta kukaan ei tiedä, miten ne vaikuttavat kaupungin yössä humalaisen machoilijan mieleen.

Tämän kirjoitettuani tietysti toivon, etten tässä itse edistäisi sitä, mitä haluan vastustaa.

sunnuntai 10. elokuuta 2014

Tamagotchi on nykynimeltään älypuhelin

Myönnän olevani täysin riippuvainen tietokoneista. Aktiivisessa käytössäni minulla on neljä erilaista, ja lisäksi olen huolehtinut siitä, että perheenjäsenillä on omansa, jottei minun tarvitse odotella omaa vuoroani. Viimeistään tabletin hankittuani en ole lähtenyt juuri mihinkään ilman tietokonetta - pihanperän roskikselle ehkä.

Älypuhelimesta en taas ole innostunut ollenkaan. Olen kaiken aikaa kummastellut, millaisella intohimolla suhtaudutaan tuohon laitteeseen, jonka kiertämätön ongelma on sen liian pieni näyttö. Ymmärrän kyllä, että se on otettava kaupungille tai matkalle mukaan, koska puhelinkoppeja ei enää ole. Kokoaikainen räplääminen sen sijaan tuntuu oudolta.

Monilla nuorilla kännykkä on aina kädessä. Siitä on tullut suorastaan ruumiinosa. Olenkin joutunut käyttämään rippikoululaisten kanssa sanamuotoa: "Irrottakaa hetkeksi puhelin kädestänne."

Erityisesti joillekuille tytöille kännykästä irti päästäminen on vaikeaa, koska heillä ei ole vaatteissaan taskuja. Monet heistä ovat vihkiytyneet puhelimeensa tiukemmin kuin aviovaimot sormukseensa. Siihen on oltava kokoaikainen kosketuskontakti. Se pitää tuntua iholla.

Puhelimeen tulevia viestejä on luettava kaiken aikaa. Monet nuoret tunnustavat, että nukkuminen on vaikeaa, kun kännykkä vilkkuu ja viestejä pukkaa koko ajan. Puhelin on kuin lemmikkieläin, jota on muistettava helliä säännöllisen lyhyin ajoin.

Näitä fundeeraillessani minua alkoi kiusata, että olen nähnyt tämän ilmiön ennenkin. Vastauksen keksiminen kesti aikansa, mutta vihdoin tajusin: tuohan laite on vanha kunnon Tamagotchi jostain 1990-luvulta.

Vieläkö muistatte tuon japanilaisen keksinnön, virtuaalisen lemmikin, joka kehitettiin vuonna 1996? Tamagotchin hoitoon kuuluvat todellisesta elämästä peräisin olevat askareet, jotka toteutetaan Tamagotchin kolmen painikkeen avulla. Jos Tamagotchia ei muista hoitaa, se voi sairastua ja vaikka kuolla.

Aikanaan Tamagotchi oli Suomessa muotikapine. En olisi uskonut, että se kerran poistuttuaan tekee paluun markkinoille.




tiistai 5. elokuuta 2014

Jopa sotapäälliköiltä voi oppia

Olen lukenut marsalkka Mannerheimin elämäkerran, eikä se tehnyt minuun vaikutusta. Ei hän ole minun sankareitani niin kuin eivät sotapäälliköt yleensäkään.

Hieman epäluuloisesti tartuin jostain ullakolta löytämiini sotamarsalkka Montgomeryn muistelmiin.

Montgomery oli minulle tuttu jostain kymmenvuotiaana lukemistani Korkeajännityksistä. Niiden pohjalta hän oli se kaveri, joka löi Pohjois-Afrikassa legendaarisen Rommelin, saksalaisen aavikkoketun.

Pian kirja alkoi kiinnostaa. Se oli täynnä hyviä tarinoita ja näkökulmia.

Oli jotenkin huvittavaa havaita, että miettiessään hyökkäyssuunnitelmia Montgomery aina valitsi sen rintamaosan, joka oli italialaisten hallussa. Huomattavasti syvällisempää oli lukea siitä, että kun ratkaiseva El Alameinin hyökkäys alkoi, Montgomery nukkui asuntovaunussaan. Hän oli sitä mieltä, että juuri sillä hetkellä häntä ei tarvittu, ja sen vuoksi hänen oli viisainta vain koota voimia tulevien tarpeiden varalle.

Viisasta elämänymmärrystä todistivat ne kohdat, joissa Montgomery korosti, että armeijan menestys riippui yksittäisistä sotilaista. Siksi heistä oli pidettävä huolta. Maihinnousun mukana lastattiin laivoihin myös hammaslääkärin tuoleja. Naispuolisia hoitajia tarvittiin eturintamassa, koska heidän käsissään oli jotain parantavaa voimaa, jota miespuolisella lääkintäväellä ei ollut.

Koko Euroopan kannalta oli merkittävää se ajattelu, jonka varassa Saksa saatettiin jaloilleen sodan jälkeen. Hävinneille oltiin aluksi tylyjä, koska ei haluttu luoda vaikutelmaa, että mitäpä siitä kaikesta maailmansotaan liittyvästä; kerrankos sitä nyt maailmansotia aloitellaan. Tylyys purettiin vähitellen, sillä saksalaiset oli vähitellen saatava uskomaan elämään. Huolehdittiin siitä, että he saattoivat jälleen luottaa tulevaisuuteen. Heille oli annettava työtä ja toimeentuloa, eikä viihdettäkään saanut unohtaa.

Kirjan lopussa kiinnostukseni hiipui. Aiheena oli liikaa Englannin sodanjälkeinen sisäpolitiikka. Lisäksi Montgomery kitisi kyllästyttävän paljon armeijan määrärahojen pienuutta.

Päätin kuitenkin antaa vanhalle miehelle anteeksi hänen narinansa ja luin kirjan loppuun saakka.

perjantai 1. elokuuta 2014

Joskus on oltava huonompi

Tullessani nykyiseen seurakuntaani papiksi päätin panostaa koulujen aamunavauksiin. Mieleen jäivät erään alakoulun avaukset, joissa erityisesti yritin antaa parastani, koska niissä esiinnyin livenä juhlasalin lattialla koko koulun ollessa läsnä.

Kaiken alkuna oli hyvä idea yhden miehen pienoisnäytelmästä. Se oli hauska ja ajatukseltaankin syvällinen, ja niin esitin lasten edessä tämän itse kehittämäni lyhyen teatterikappaleen. Menestys oli huomattava, ja minulle taputettiin puolihurmoksessa.

Keikkani jälkeen mietin, oliko juttuvarastoissani vastaavia ideoita. Seuraavaksi kerraksi löytyikin yksi, niin myös kolmanneksi, ehkä myös neljänneksi ja jopa viidenneksi. Uusien keksiminen alkoi kuitenkin käydä työläästi. Aloin jo alkuviikosta pelätä tuota nimenomaista koulua.

Tajusin, etten voinut olla itseäni parempi. En voinut viikko viikolta ylittää todellista tasoani.

Oli käännettävä suunta. Aloin vähitellen heikentää tasoani. Taputukset ensin heikkenivät ja sitten vaikenivat kokonaan.

Lopulta olin saavuttanut oikean laatuni. Saatoin jälleen kävellä muiden ihmisten tavoin eteenpäin.