Tätäkin tapahtui vuonna 2015

Näyttelijä Kari Väänäsen mukaan kukaan itseään kunnioittava taiteilija ei herää ennen iltapäivän neljää.

Postinen on kiva keksintö. Heti tietää, että sitä ei tarvitse avata.

Evoluutio toimii. Facebookit ja Instagramit  muokkaavat ihmistä. Suuri osa valokuvatuista on nykyään vasenkätisiä.

Lufthansan toimitusjohtaja Carsten Spohr sanoi yhdestä lentäjästään:  "Hän oli sataprosenttisen lentokelpoinen, ilman minkäänlaisia varauksia." Sama kaveri ohjasi koneensa vuorta päin. Kaksi viikkoa myöhemmin Venäjän yleisurheilupomo julisti: ”Kaikki urheilijamme ovat puhtaita.”

Elokuussa kaksi mummoa nujakoi Tammisaaressa tyhjistä oluttölkeistä. Tappelu keskeytyi, kun toinen pakotettiin lähtemään itään ja toinen länteen.

Entinen presidentti oli lipaskerääjänä rautatieasemalla. Nykyinen soitti muina miehinä luonto-ohjelmaan ja kyseli palsternakasta. Tämä kelpaisi vientituotteeksi, kun Nokian puhelimia ei enää ole.

Erään uutisen mukaan 17 prosenttia pariskunnista riitelee aina kootessaan huonekaluja.

Mourinholla menivät kengät vääriin jalkoihin.

Tyttövauvojen nimiksi eivät kelvanneet Pansarkitty, Pinkbutterflytaina, Sweethoneybeebambi, Chofie eikä Mañana. Siis Suomessa.

Viileä juhannus on Jumalalta näppärä keksintö. Harmi vain, että hukkumatta jääneet eivät ymmärrä olla kiitollisia.

Hyvinkään uusi kaupunginjohtaja valittiin virkaansa yksimielisesti kaikkien puolueiden kaikilla äänillä. On varmaan Suomen ennätys.

Oli Sibeliuksen juhlavuosi, ja hänen perhe-elämästään esitelmöineen toimittajan mukaan kaveri oli vastuuton mulkero.

Suomen kolmanneksi kovin veronmaksaja Kimmo Riihimäki sanoo edelleenkin maksavansa veroja mielellään. Siinä ei ole edes ironiaa.

Yksi vaikuttavimmista Facebook päivityksistä oli tämä: "Avioero. Siitä se päivä lähtee."

Odottelen identiteettivarkauksia

Kidnappaukset, pankkiryöstöt ja perinteisiä pommeja räjäyttävät terroristit ovat kirjojen ja elokuvien vakiotavaraa. Mietin, milloin ne jäävät historiallisiksi aiheiksi ja ne korvataan esimerkiksi identiteettivarkauksista kertovilla tarinoilla.

Silmääni ei ole vielä osunut montakaan esimerkkiä. Tuore aiheeseen liittyvä romaani on Hannu Luntialan Petri Vallin toinen elämä. Luntiala on työskennellyt Väestörekisterikeskuksessa, ja hänellä on työnsä perusteella näkemys aiheeseen. Toinen teemaan liittyvä romaani on Virpi Hämeen-Anttilan Tapetinvärinen. Siinä ei tosin ole kyse tietotekniikasta, vaan perinteisestä nuoruudenpäiväkirjasta, jonka entinen tyttökaveri on varastanut ja jota hän on alkanut käyttää omiin tarkoituksiinsa. Elokuvan puolella merkittävin identiteettivarkauteen liittyvä teos on Seth Gordonin komedia Väärät paperit. Se kertoo miehestä, jonka luottokortti varastetaan. Ehkä myös ruotsalaisen kirjailijan Stieg Larssonin ns. Millenium-trilogian voi laskea tähän sarjaan. Digitaalimaailman identiteettivarkauksista kertovia kirjoja tai elokuvia ei kuitenkaan ole vielä tulvaksi saakka. 

Onhan tietysti Fjodor Dostojevski. Hän kertoo Kaksoisolennossaan virkamies Goljadkinista, jonka elämään tunkeutuu toinen, jolla on sama nimi, samalla ulkonäkö ja ennen pitkää myös sama työpaikka. Tämä toinen Goljadkin vie alkuperäiseltä kaiken.

Mestarin juhlat

Jos minulla olisi taidemaalarin taidot, ottaisin esimerkin niistä ikivanhan kristillisen perinteen kuvista, joissa yksi itämaan tietäjistä on musta mies; hänkin on tullut talliin Mestarin syntymää juhlimaan.

Maalaisin Betlehemin majatalon pihalle oman perheeni, kummilapset, Henrin jolle olen pitänyt kielikurssia, mustalais-Rogerin, kaikki ne jotka ovat tulleet potkituiksi Facebook-listalta, kun mielipiteet eivät miellyttäneet, isävainaan, kaikki ne jotka surevat että tänä jouluna pöydässä on lautasia liian vähän.

Olisi kiva nähdä ne kesällä Tammisaaressa nujakoineet mummot, jotka tappelivat kaljatölkeistä. Ja kunnia kauppojen myyjille, jotka kotonakin jaksavat perheelle joulua. Mopoautokuskit ovat suosikkejani.

Saisi siellä olla muutamia kuuluisuuksia. Fjodor Mihailovitsin maalaan kaikkiin kuviini. Martin Luther King kuuluisi mukaan, kun ymmärsi sanoa, että meidän on luovuttava joko väkivallasta tai olemassaolosta. Ja Saarikosken Pena, kun se on nykyään aina siellä missä minäkin. Litti olisi kymppipaita päällä. Joku viidentoista ikäinen olisi reppuineen kysymässä, mitä leirille otetaan mukaan. Onko oma tyyny hyvä idea?

Olisihan siellä majatalon väki ja ne eläimet, joiden syöttökaukalo on nyt otettu parempaan tarkoitukseen. Ehkä Afrikassa käynyt Tiina maalaisi yhden seepran. En panisi pahakseni, jos Virtasen Timo parkkeeraisi sinne vanhan Mini Cooperin, sillä on se niin sympaattinen auto, kuin uskollinen kotieläin.

Soittaisin itte Talibanille, että mitäs jos tulet sinäkin.

Jeesus että se pyhän yön yhteishenki tekisi meille kaikille jumalaisen hyvää. On mestarin juhlat ja kaikki paikalla. Jumala on syntynyt meille.

Näillä ajatuksilla toivotan hyvää joulua kaikille ystävilleni, tutuille ja tuntemattomille.

Onnettomuus, enemmän kuin onnettomuus 3/3

Nuori tyttö oli käynyt kaverinsa kanssa vaateostoksilla kaupungin keskustassa. Hän kyyditsi kaverinsa tämän kotiin ja lähti sitten kevytmoottoripyörällä omaan kotiinsa. Hän ajoi tuttuun T-risteykseen kuorma-auton perässä. Kolmion takaa tullut pakettiauto huomasi ison auton, mutta ei sen takana tullutta tyttöä.

Tyttö lensi moottoripyörän selästä ja osui suojatien merkkiin. Jos sitä kylttiä ei olisi ollut siinä, tyttö ehkä eläisi tänäänkin.

Vielä monen vuoden kuluttua mietin toisinaan sitä, miksi juuri siihen piti perustaa suojatie. Muistelen tyttöä ja mietin, missä hän olisi jouluaan viettämässä, jos olisi saanut elää.

Onnettomuus, enemmän kuin onnettomuus 2/3

Tämä sattui nykyisestä kodistani muutaman kilometrin päässä, mutta tapahtuma-aikaan asuin vielä aivan toisaalla. Lehtiuutinen jäi kuitenkin mieleen.

Ohitustien alta räjäytettiin kalliota. Yksi irtolohkare lensi monta sataa metriä, putosi ohi ajaneen auton kattoikkunasta sisään kuin golfpallo ja surmasi etupenkillä olleen matkustajan.

Tarkoituksellisesti tähtäämällä ei osuisi ikinä.

Onnettomuus, enemmän kuin onnettomuus 1/3

Useimmat onnettomuudet ovat täynnä inhimillistä tragediaa, mutta tapahtumina ne ovat ikäviä: joku kompastui, kaatui, törmäsi tai suistui.

On toisenlaisiakin tilanteita, joissa ihmisen elämä tiivistyy jotenkin erityisellä tavalla.

Vuonna 1980 Ruotsissa Tjörnin saarella suuri rahtilaiva eteni Hakefjordin väylää kohti Uddevallaa. Sakeassa sumussa se harhaantui hieman reitiltä ja kosketti 40 metrin korkeudessa ollutta Almösundin siltaa.

Silta romahti, ja tiehen syntyneeseen aukkoon ajoi yön pimeydessä seitsemän autoa. Kahdeksan ihmistä kuoli.

Lähitienoolla asunut Pentti Saarikoski kirjoitti runon:

silta on romahtanut
sen kohdalla on vanhan kalastajan hampaaton suu
kapteeni nyökkää 
minulle ylhäältä ikkunastaan 
hän tietää

Kaikkea päätösvaltaa ei pidä rysäyttää yhdessä yössä

Tuoreen uutisen mukaan alle 16-vuotiaat EU-kansalaiset voivat joutua kysymään vanhempien luvan esimerkiksi Facebookin, Instagramin ja Snapchatin käyttöön, jos uusi ehdotus menee EU:ssa läpi.

En kannata.

Ensinnäkin tämä saa nuoret huijaamaan ja opettaa sillä tavoin epärehellisyyttä ja lakien halveksuntaa.

Toiseksi tämä ehdotus on ristiriidassa liian monien ihmisten oikeuskäsityksen kanssa.

Kolmanneksi ei ole viisasta, että ihminen joutuu 18 ikävuoteen saakka kysymään kaikessa lupaa vanhemmiltaan, ja sitten yhtäkkiä syntymänsä vuosipäivänä saa vapauden päättää mistä tahansa itselleen kuuluvasta asiasta. Se on liian iso rysäys yhdessä yössä. Siirtymäaikaa on oltava enemänä kuin kaksi vuotta. Vapautta ja valtaa on annosteltava vähitellen. Jo alle kymmenen iässä lapsella pitää olla rajattu oikeus päättää joistakin asioistaan vanhempia kuulematta.

Neljänneksi ehdotus tulee maailmasta, jota ei enää ole, ja ilmeisesti ihmisiltä, joiden oma aika on jo mennyt ja jotka sen tähden yrittävät kontrolloida edes nuorempiensa aikaa.

Uusi tieto 16.12.2015: ehdotus on torjuttu
Uusi tieto 18.12.2015: tilanne on sekava, EU-maat voivat halutessaan pudottaa ikärajan 13 vuoteen. Ei ole tietoa siitä, miten Suomessa käy.

Käytän vain sinisiä teepaitoja

On yleisen tason uutisia ja sitten on niitä uutisia, joihin on henkilökohtainen suhde.

Nanso lopettaa tuotantonsa Suomesta, ja minä mietin nyt, mitä puen vastedes päälleni.

Suhteemme alkoi siitä, kun menin ostamaan joitakin vuosia sitten joskus loppukeväästä itselleni teepaitoja. Aikani ihmettelin valikoimien runsautta, kunnes kyllästyin ja otin ison nipun Nanson sinisiä teepaitoja. Ajattelin, että siinähän niitä nyt sitten. Väri oli yhtä ja samaa, mutten ole elämän perusasioissa mitenkään vaihtelunhaluinen.

Kun olin koko kesän käyttänyt samoja sinisiä, kaikki muut paidat ja värit alkoivat tuntua vääriltä.

Minusta tuli tehtaanmyymälän vakioasiakas.

Kaatuuko ryypiskely laitteisiin?

Facebook-seinälläni on keskusteltu jakamastani uutisesta, jonka mukaan nuorten humalajuominen on vähentynyt. Joku on epäillyt, että se johtuisi lisääntyneestä huumeiden käytöstä, mutta arvaus on tutkimusten pohjalta väärä, sillä parina viime vuonna huumeiden käyttö on pysynyt ennallaan. Alkoholinkäytön väheneminen on todellista, ja trendi on jatkunut jo jonkin aikaa. Sen sijaan voi pitää paikkansa epäily nuorten polarisoitumisesta eli hyvä- ja huono-osaisuuden jyrkästä jakaantumisesta. Varmasti on myös paikkakuntakohtaisia eroja.

Monta kelpoa selitystä

Seinälläni on hyviä selityksiä ilmiölle. Joku sanoo, että nuoruuteensa on tullut ensimmäinen sukupolvi, joka ei kärsi edeltäjiensä tavoin väkivaltaisesta perinteestä. Joku kiittelee positiivista valistusta, joka on korvannut kieltopolitiikan. Joku kiittelee laajasti nuorisotyötä. Vielä voisi puhua siitä, että terveellisyys on tullut yleensä muotiin tai että vanhemmat valvovat entistä paremmin nuortensa menemisiä. Lisäksi jostain vain on ilmestynyt nuorisoryhmiä, joita juominen ei satu kiinnostamaan. Ehkä kansainvälistyminen on saanut huomaamaan, että muualla Euroopassa ei aina juoda itseään tainnoksiin.

Nämä ovat kelvollisia selityksiä. Puuttuu kuitenkin arkinen selitys, jota voi perustella havainnoilla. Minä ehdotan yhdeksi vaikuttajaksi kännyköitä ja sosiaalista mediaa.


Parveilu loppui kännyköihin

Joskus 1990-luvun alkupuoliskolla kylänraitit ja kaupunkien keskustat olivat täynnä parveilevia nuoria. Viikonloppuisin oli ruuhkaa. Muutamassa vuodessa yötä myöten harhailevat massat pienenivät murto-osiin. Tämä radikaali muutos ajoittuu tarkasti niihin aikoihin, jolloin kännykät ilmestyivät taskuihin. Enää ei tarvinnut lähteä kylille katsomaan, olisivatko kaverit siellä. Saattoi soittaa tai tekstata ja tarkistaa siten tilanteet. Poikien ja tyttöjen oli helppoa lähestyä toisiaan, kun enää ei tarvinnut pelätä, että toisessa päässä vastaisi kodin ainoaan puhelimeen isä tai äiti.

Nähdäkseni kännyköiden tulo selittää parveilun loppumisen hyvin yksinkertaisesti ja itsestään selvästi.


Umpihumalainen ei pärjää somessa 

Epäilen, että sosiaalisen median nousu selittää merkittävän osan vähentyneestä alkoholin käytöstä. Somessa ei tarvita rohkaisuryyppyjä. Kännykällä voi kysyä ja ehdottaa ilman nolatuksi tulemisen tarvetta. Laitteessa ei näy punastuminen. Puhelimen näyttö ei sopertele eikä sekaannu sanoissaan.

Jos on kännissä, somessa ei pärjää. Tekstistä tulee sotkua, ja kuvien laatu heikkenee. Jos on juonut itsensä umpihumalaan, kaikki somessa tapahtuva menee ohi.


On entistä helpompaa löytää kaveriporukoita, joissa ei ryypätä

Alkoholi ei poistu nuortenkaan maailmasta vielä pitkään aikaan, ehkä ei ikinä, mutta tulee entistä helpommaksi löytää kaveriporukoita, joita ryypiskely ei kiinnosta. Ennen vanhaan juomisesta pidättäytyminen vaati luonteen lujuutta, vastedes juomattomuus voikin olla massan mukana menemistä.

Marssijat seikkailuja etsimässä

Olen lukenut hiljattain Cervantesin Don Quijoten, kirjan surullisen hahmon ritarista, joka on ensin sekoittanut päänsä lukemalla liikaa ritariromaaneja ja sitten ryhtynyt itsekin ritariksi. Ylevistä aatteista vakuuttuneena hän ryntää etsimään seikkailuja. Hän käy tuulimyllyjen ja lammaslaumojen kimppuun, ja hän vapauttaa rosvojoukon pidättäjiltään.

Don Quijoten ihanteissakin on korjaamisen varaa, mutta pahin vika on siinä, että seikkailujen etsintä sotkee hänen moitteettomat pyrkimyksensä. Toiminnan tarve saa hänet tekemään hullun töitä.

Cervantesin romaani antaa tulkinnan avaimia itsenäisyyspäivän jälkeisiin uutisiin, joissa kerrotaan siitä, kuinka ääriryhmät ovat molemmilta laidoilta käyneet etsimään seikkailuja Helsingistä ja Töölön illasta.

En voi olla muistelematta myöskään Sini Saarelaa, joka arveli muuttavansa maailmaa kiipeämällä venäläisen laivan kannelle.

Tittelit ja kunniamerkit

Yllätyin siitä, kuinka laajasti oli pillastuttu pääministerin sanoista "kaiken maailman dosentit". Minäkin olin television äärellä, kun Juha Sipilä tuon lausui, mutta en jäänyt ajattelemaan dosentteja. Sen sijaan mietin vain sitä, mitä hän sanoi näiden dosenttien tekevän tai olevan tekemättä.

Tosin en ymmärrä, mitä hyvää mahtaisi seurata koulutuksen ja tutkimuksen halveksimisesta.

Siitä huolimatta elämää voisi välillä katsella huumorin läpi. Ei voi kieltää, että dosentti on akateemisen maailman huvittavimpia titteleitä. Sillä viitataan ihmiseen, joka todennäköisesti haluaisi olla oikea professori, mutta kun ei vain ole.

Dosentissa on samaa sävyä kuin rovastissa. Kukaan itseensä vakavasti suhtautuva ihminen ei voi kutsua itseään sillä nimellä. Kuitenkin rovastissa on alkavaan höppänyyteen viittaavaa lempeää huumoria, kun taas kappalaisen titteli on silkkaa nöyryytystä. Kappalainen nimittäin tarkoittaa: "ei läheskään kirkkoherra".

Insinöörivitsien olemassaolo osoittaa, että jotain koomista on myös insinöörissä. Niinpä dosentit voisivat hyvin vastata Sipilälle: "Ja kaiken maailman insinöörit johtavat maata."

Myös käytännöllisen puolen ammattinimityksissä on kummallisuuksia. Siistijä tuo mieleeni sen, että pölyjä pikkuisen pyyhitään sieltä täältä tai ollaan pyyhkimättä jos siltä tuntuu. Sen sijaan siivoojan työ oikeaa, reilua työtä, jota arvostan suuresti.

Titteleiden ääriesimerkki on neuvos. Tavallaan on jo kunnioitettavaa, että joku kehtaa kantaa vapaaehtoisesti sellaista häpeää. Kamarineuvos on jo kaksinkertaista turhuutta.

Entäs kunniamerkit? – Suon oikein hyvin niiden käyttämisen, jos on valmis pitää niitä rinnuksillaan myös saunassa.

Elämä on muutakin kuin aallonpituuksia

Olen viime päivinä paneutunut kaksoisolennon teemaan, joka on kirjallisuudessa yleinen aihe. Muutkin kuin Dostojevski ovat kirjoittaneet siitä.

Samalla olen törmännyt saksalaisen kirjailijan Adalbert von Chamisson novelliin Varjoa vailla. Se kertoo miehestä, joka herättää varjottomuudellaan muissa ihmisissä pelkoa ja kauhua, sillä kunnon ihmiset eivät halua olla missään tekemisissä varjottoman kanssa.

Katsoin, mitä Wikipediassa sanotaan varjosta: Varjo muodostuu valoa läpäisemättömän esineen taakse, johon säteily pääsee tunkeutumaan osittain tai ei ollenkaan. Varjot syntyvät säteilyn suoraviivaisen etenemisen perusteella ja pistelähteestä tulevan säteilyn muodostama varjo antaa kuvan esineestä, joka voidaan piirtää projektio- ja perspektiiviopin menetelmien avulla. Varjoja on kahta tyyppiä; puolivarjo ja sydänvarjo. Sydänvarjo syntyy, kun valonlähde on pistemäinen. Kun valonlähde on laaja-alainen, syntyy varjon keskellä olevan sydänvarjon ympärille puolivarjo. Riippuen valonlähteiden määrästä, kappaleella voi myös olla monta sydänvarjoa ja puolivarjoa.

Siellä on taas joku teekkari kirjoitellut siinä luulossa, että elämä olisi selitettävissä valon aallonpituuksilla.

Oho, sori, pahoillani ja anteeksi

Hiljattain kerroin anteeksiannon merkityksestä, mutta tuoreita valtakunnan uutisia lukiessani olen tullut siihen tulokseen, että ajatuksiani ei ole omaksuttu. Kertaan vielä, miten oleellisia sanoja käytetään.

Oho: Sopii niihin tilanteisiin, kun mitään vakavaa ei tapahdu eikä kenessäkään ole vikaa. Tyypillinen tapaus on omia aikojaan vuotava pakkaus. Ei sovi jumalasuhteeseen.

Sori: Sanotaan silloin, kun horjahdetaan linja-autossa vieressä seisovaa matkustajaa vasten. Ei sovi jumalasuhteeseen.

Olen pahoillani: Valitellaan toisen ihmisen tilannetta, jota on tahattomasti oltu aiheuttamassa. Ilmaus on parhaimmillaan silloin, kun liukkaan lattian vuoksi kaatuu itse ja kaataa kahvit toisen ihmisen päälle. Ei sovi jumalasuhteeseen.

Anteeksi: Pyydetään toista tekemään jotain, kuten siirtymään hieman sivumpaan, tai tehdään jotain häiritsevää, mikä on hieman vakavampaa kuin sori-tilanne. Ei sovi jumalasuhteeseen.

Minä todella pyydän anteeksi, oikein sydämeni pohjasta: Tähän tarvitaan moraalista syyllisyyden tunnetta, omantunnon kolkutusta ja oikeaa katumusta. On tullut loukanneeksi, valehdelleeksi tai kohdelleeksi epäoikeudenmukaisesti, vaikka oikeudenmukaisuuskin olisi ollut mahdollista.

Sadismia ja väkivaltaa lapsille

Noin kahdeksan iässä sain lahjaksi Grimmin sadut. Kirjassa kerrottiin noitaukosta, joka kulki talosta taloon, kerjäsi ja ryösti kauniita tyttöjä. Ei kukaan tiennyt, minne hän heidät vei, sillä he eivät koskaan sen jälkeen palanneet ihmisten ilmoille.

Kuvaus ei jäänyt ratkaisemattomaan salaisuuteen, vaan tapahtumista kerrottiin yksityiskohtaisesti:

Mutta mitä tyttö näkikään sisään astuessaan? Suuri verisammio oli keskellä lattiaa ja siinä näkyi kuolleita, palasiksi hakattuja ihmisiä, ja sammion vieressä oli puupölkky ja välkkyvä piilukirves. Tyttö pelästyi niin kovasti, että muna, jota hän piteli kädessään, putosi sammioon. Hän otti sen sieltä ja hankasi veren pois, mutta turhaan, veri tuli siinä samassa taas näkyviin; tyttö hieroi ja hankasi, mutta verta hän ei saanut lähtemään.

Se oli lastenkirjallisuutta silloin.

Auton omistajien luonneanalyysi

Alfa-Romeo: "Ai miksi? No, miksi naisilla on sitten korkokengät, kun ne eivät halua kävellä?"
Audi: "Harkitsin Bemaria, mutta ihan niin paljon en kehtaa."
Avoautot: Vrt. BMW.
BMW: "Tinderissä ei tärppää, mutta jos tällä saisi."
Chevrolet: "Onhan tällä nimellä sentään kunniakas historia."
Citroen: Niille, jotka eivät tunne autoja edes niin paljon, että huomaisivat niiden olevan rikki.
Citroen Berlingo / Peugeot Partner: Näyttää mökin puuseelta, mutta on siinä neljä pyörää. Kaikki lapset mahtuvat mukaan, ja kultainen noutaja.
Dacia: "Ladahan tämä on, mutta nimi on jotain muuta ja siksi kehtaa viedä lapset tällä kouluun."
Fiat: roomalaiskatolisille ja niille, jotka luottavat pyhimysten apuun.
Isot katumaasturit: pieni sielu vähän liian suurissa saappaissa.
Ford: "Oikeastaan olisin halunnut Toyotan, mutta mun vanha kaveri myy näitä."
Honda: niille, jotka rakastavat sushia ja tykkäävät japanilaisuudeksi naamioidusta elitismistä.
Hummer: Jokaisella valinnalla on syynsä. Tällä kertaa se näkyy aivojen magneettikuvassa.
Kia / Hyundai: "Kun mulle on ihan sama. Siis ihan sama."
Lada: CCCP.
Mercedes-Benz: Kun ei ole aatelisverta suonissa, niin jotain on yritettävä.
Mini / VW Beetle: "Lapsuuden trauma. Halusin tällaisen joulupaketista. En saanut."
Mazda: mitäänsanomattomuuden maksimointia.
Mitsubishi: "Muuta syytä en tiedä, mutta meillä on ilmapumppu samaa merkkiä."
Nissan Qashqai: kun niukasti keskituloinenkin näyttää isolta.
Opel: "Aioin Volkkaria, mutta tähän sai vaihdossa enemmän."
Peugeot / Renault: sosiaalisille ihmisille, hyvä syy kysellä kavereilta kyytiapua.
Saab: vannoutuneille museoautoilijoille.
Seat: "Myyjä suositteli mulle tätä."
Skoda: "Menee ihan täydestä. Säästyneillä rahoilla ostin sohvakaluston ja keittiöön uuden pöydän."
SsangYong: tämän on pakko olla näppäilyvirhe.
Subaru: "Eikös näillä joskus voitettu jotain rallikilpailuja?"

Tesla: "Olen parempi ihminen. Olen tulevaisuus." (Lisätty vuonna 2022).
Toyota: "Ehkä onnistun salaamaan, että minäkin omistan auton."
Toyotan hybridi: "Kun näitä on viisi miljardia, napajäätiköt säilyvät ja maailma pelastuu."
Vanhat amerikkalaiset: kun bensat maksetaan pikavipillä.
Volkswagen: "Saksalaiset ovat aina luotettavia." (Vitsiä on vähän selitettävä vuonna 2022: Volkswagen jäi kiinni laajasta huijauksesta, jossa se manipuloi päästömittausten tuloksia).
Volvo: niille, joiden intohimona ovat turvakaukalot, polkupyöräkypärät ja EU-säädösten mukaiset leikkikentät.

"Ai miksi? No, miksi naisilla on sitten korkokengät, kun ne eivät halua kävellä?"

Oot sä suomalainen?

Tampereen rautatieasemalla vähän yli kaksikymppinen, varsin tavalliselta näyttänyt mies piti poikkeuksellisen pitkään ovea auki kahdelle mummolle.

Mummot kiittivät, ja toinen kysyi mieheltä: "Oot sä suomalainen?"

Mies sanoi olevansa.

Kyllä tuollainen kohteliaisuus onkin harvinaista täällä päin maailmaa.

Kun käveli tunnelia kolmisenkymmentä metriä eteenpäin, suomalaisuus palasi keskimääräiselle tasolleen, kun kännipäinen mies tuli mylvien pummaamaan euroa. Sillä oli aika aggressiivinen tyyli.

Kopernikuksen jälkeen auringonnousut jatkuvat

Nikolaus Kopernikuksen ajoista on kulunut jo 500 vuotta, mutta yhä puhutaan siitä, kuinka aurinko nousee ja laskee.

Olen vähän ihmetellyt.

Olisiko se vain sitä, että kieli on hidas muuttumaan. Yhtä auton kahdesta tai kolmesta polkimesta kutsutaan edelleen kaasuksi, vaikka kaasuttimet katosivat autoista 1990-luvun katalysaattoritekniikan mukana. Jopa sähköautojen yhteydessä puhutaan kaasupolkimesta, vaikka esillä ovat olleet myös sanat "voimapoljin", "ajopoljin", "wattipoljin" ja "nopeuspoljin".

Vai johtuisiko omituisuus siitä, että arkikokemus ei aina vastaa tieteellisiä tutkimustuloksia? Kun ihminen päivän päätteeksi katselee mökkilaituriltaan taivaanrantaa, näkymä on luonnollisinta tulkita auringonlaskuksi sen sijaan, että ajattelisi astronomin tavoin maapallon pyörimisliikettä.

Ihmismieli yksinkertaistaa maailmaa ja ajattele niin kuin ajattelee.

Jotain konkreettista

Tänään ajattelin tehdä jotain konkreettista sen hyväksi, että maailma asettuisi taas paikoilleen.

Herään aamulla, käynnistän tietokoneen, kävelen alakertaan ja keitän aamukahvit. Syön pari palaa tummaa leipää ja luen uutiset. Luen Pariisia koskevia analyyseja. Jaakko Hämeen-Anttila kirjoittaa Aamulehden etusivulla hyvin, mutta hän onkin niitä harvoja, jotka oikeasti tietävät asioista jotain. Katson jalkapallotulokset. Brasilia ja Argentiina pelasivat tasan.

Vähän harmittaa, etten kyennyt tänä aamuna kirkkoon. Siellä tulee tasapainoinen olo.

Vilkaisen Facebookin ja päätän, että tänään en käytä siihen aikaani. Sen sijaan mietin, panostaisiko Manchesterin joukkueista Cityyn vai Unitediin eli järkeen vai tunteeseen. Olisi kaverin kanssa pieni vedonlyönti menossa.

Rupean kirjoittelemaan Saarikoskea. Toivottavasti tästä tulee väitöskirja.

Mökille piti mennä laittamaan paikat talvikuntoon, mutta hoidin sen jo viikolla. Mietin yhtä shakkisiirtoa ja teen päätöksen, siirränkö daamia, tornia vai sotilasta.

Jossain välissä syön, keitän toiset kahvit ja ehkä kolmannet.

Ulkona olisi hyvä käydä. Jos saan Saarikoski-tavoitteeni täyteen, voin ehkä hemmotella itseäni elokuvilla. Huomenna on taas mentävä Helsinkiin.

Pariisin jälkeinen otsikko ei mennyt kohdalleen

Illan päätteeksi luin 1900-vuotta vanhaa kreikkalaista rakkausromaania, joka päättyi onnelliseen loppuun. Suomentajan jälkisanat selvitettyäni katsoin vielä netistä uutiset.

Harvoin siellä niin myöhään enää mitään on, mutta tällä kertaa oli. Pariisi oli mennyt rikki, niin kuin nykyään on tapana sanoa.

Sammutettuani koneen ymmärsin, miten hiljaista meillä oli. Pihaltakaan ei kuulunut mitään. Suljin ikkunan ja katsoin ikkunaverhoa. Se laskostui niin kuin aina, eikä kukaan ampunut reikiä seinään. Meillä oli hyvin, toisaalla ei. Siihen minä nukahdin.

Aamun paperilehti ei tiennyt Pariisista mitään. Urheilusivuilla ei mainittu edes Ranskan ja Saksan jalkapallomaaottelua. Sen sijaan oli juttua jääkiekosta ja Tampereen paikallispelistä. Otsikossa luki: "Tästä voi alkaa todellinen vihanpito.” Juuri tänä aamuna otsikointi ei mennyt ihan kohdalleen.

Varkautta ja luvatonta käyttöönottoa

Viime päivinä on keskusteltu plagioinnista eli siitä, millä ehdoin kirjailija saa ottaa kirjansa osaksi jonkun toisen tekijän tekstiä ja julkaista se omanaan.

Mikä on varastamista? Mikä on sallittua lainaamista? Mikä on huijausta? Mikä on normaalia materiaalin keräämistä ja sen hyödyntämistä?

Myös nykyistä kaveriani Pentti Saarikoskea voi syyttää kirjallisesta varkaudesta. Oikeastaan hän oli melkoinen kelmi, kun vohki kotoa isänsä Simo Saarikosken sotapäiväkirjan. Lupaa kysymättä hän jäljensi sen osaksi romaaniaan Ovat muistojemme lehdet kuolleet.

Isä tuskin ilahtui päiväkirjansa julkaisemisesta, ei se niin suurta sanataidetta ollut. Isä tuli nolatuksi, sillä osana pojan romaania hänen tekstinsä häpeällisen huonoksi. Vain ironian valo valaisi hänen isänmaallista päiväkirjaansa. Poika kosti isälle lapsuutensa kokemuksia.

Kutsuisinko Pentti Saarikoskea nyt kirjalliseksi varkaaksi? – En. Tämä on sitä luvatonta käyttöönottoa.

Jumalan etäinen rakastaja

Kirjoittamistani kirjoista tärkeimpänä pidän vuonna 2009 julkaistua teosta Rakkaus, Jumala ja kuolema. Kovin moni sitä ei huomannut. Tuntui, ettei edes kustantaja muistanut sitä ensin minulta tilanneensa ja sen jälkeen saaneensa sen, mitä oli pyytänyt, (niin ne kertoivat) ja sitten myös julkaisseensa. Lukijapalautetta on tullut niin vähän, että joskus ihmettelen, onko sitä kukaan lukenut.

Sitäkin yllättävämpää ja mieluisampaa oli saada tänään postia. Mikkeliläinen kirjastonhoitaja Rauno Seppänen lähetti minulle runoteoksensa Ikietsijä. Yksi sen runoista on tehty kirjani ajatusten pohjalta. Eniten ilahduttaa se, että minut on ymmärretty oikein.

Näin kuuluu Seppäsen teksti:

                Niille jotka eivät ikävöi jatkuvasti
                Isän Jumalan syliin ja vierihoitoon,
                vaan haluavat ottaa etäisyyttä Jumalaan 
                Niille joiden yöpöydällä ei ole
                hiirenkorville kääntynyttä Raamattua
                ja jotka eivät pyhä pyhältä täytä kirkkoja 
                Niille jotka eivät ylen aikaa jaksa rukoilla 
                ja muistuttaa Jumalaa heidän tarpeistaan 
                Niille joista liian lähellä Jumalaa palaa karrelle 
                Niille jotka kaikesta huolimatta uskovat 
                että isä rakastaa heitä yhtä paljon kuin 
                vanhempaa veljeä ja tuhlaajapoikaa
                Heille minä omistan kaikki lämpimät ajatukseni 
                ja niiden allekirjoituksena on:
                   Jumalan etäinen rakastaja.


Seppäsen kirja on niin tuore, että olen ehtinyt toistaiseksi vain selailla, mutta hyviltä ne tekstit näyttävät. Seuraava sai poskilihakseni värähtämään. Eikös vain ole Seppäseltä ovelasti sanottu:

                Sanoin Jumalalle,
                etten ymmärrä sovitusoppien rönsyjä 
                ristinpuulla.

                Jumala vilkuili sivuilleen, mutisi hiljaa:
                "En minäkään,
                mutta ei pahoiteta
                Paavalin mieltä."

Kiitos.

Jeesuksen tekemä aprillipila

Tänään kirkoissa on saarnattu erittäin omituisesta raamatunkohdasta: Ensin Jeesukselta ja hänen oppilailtaan tullaan vaatimaan Kapernaumissa temppeliveroa. Lyhyen keskustelun jälkeen Jeesus antaa Pietarille ohjeen mennä järvelle kaloja onkimaan. Ensimmäisen saaliskalan suusta löytyisi hopearaha, jonka turvin vero maksettaisiin.

Sitten on raamatunkertomuksen jatko: ”Pietari lähti kaupungin torille ja osti onkikauppiaalta ongen ja matokauppiaalta madon. Hän meni venerantaan, otti yhden veneen ja sanoi: ‘Herra käski minun mennä kalaan.’ Ja he antoivat hänen mennä. Niin hän souti järvelle ja heitti onkensa veteen, ja tapahtui niin kuin Jeesus oli sanonut. Ensimmäisen kalan suussa oli hopearaha. Kului kaksi hetkeä, ja Pietari palasi retkeltään häntä odottaneen Jeesuksen ja muiden oppilaiden luo. Hän näytti hopearahaa ja sanoi: ‘Tässä on raha. Nyt voin maksaa sinun ja meidän muidenkin puolesta.’”

Paitsi että tätä jatkoa ei ole koskaan kirjoitettu. 

Oikea raamatunkertomus päättyy Jeesuksen sanoihin, eikä Pietarin jatkotoimista mainita mitään. Luultavimmin Jeesus ei koskaan tarkoittanut, että hänen Pietarille osoittamansa sanat olisi tullut ottaa kirjaimellisesti todesta. Ironiaahan tuo on ja esimerkki Jeesuksen opetusmenetelmien moninaisuudesta ja hänen kutsustaan ymmärryksen käyttöön. Siksi aprillipilatkin kuuluivat hänen valikoimiinsa.

Otettiin polkupyörävaras kiinni

Yhden kerran olen ollut ottamassa kiinni polkupyörävarasta.

Tuttu 16-vuotias poika tuli kysymään kylän keskustassa, olinko nähnyt hänen uuden maastopyöränsä varastajaa. Sanoin etten ollut huomannut mitään. Poika oli jättänyt pyörän lukitsematta vain parin minuutin ajaksi, ja sinä aikana pyörä oli hävinnyt.

Lähdettiin vähän kiertelemään.

Varttitunnin jälkeen varas tuli pyörää talutellen vastaan, 25-vuotias pahasti raunioitunut mies, joka liikkui kymmenen vuotta vanhemman, yhtä lailla raunioituneen miehen kanssa.

Räyhättiin sille.

Hän sanoi aikoneensa vain lainata pyörää, koska oli niin huonossa kunnossa, ettei jaksanut kävellä kotiin.

En ruvennut päätä silittelemään ja sanomaan, että voi voi kun sinulla on vaikeata ja ymmärtäähän sen, kun on henkilökohtaista ongelmaa ja vaikka mitä eikä muuta kuin painetaan villaisella homma. Ei mitään semmoista. Oli kuitenkin tehnyt yksinhuoltajaäidin pojalle ikävän tempun.

Ja samalla säälitti. Niin surkea ihmishylkiö kuin ikinä voi olla. Taskut ihan tyhjät, tulevaisuutta ei ollenkaan. Tätä kirjoittaessani on varmasti jo kuollut.

Pinon alimmaisia, totaalisesti.

Kitaraa voi soittaa näinkin

Tänään haastateltiin Radio 1:ssä flamencokitaristi Toni Jokiniittyä.

Toni Jokiniittyyn liittyy yksi puhutteleva muisto. Hän esiintyi oman lukionsa joulunaluskonsertissa. Paikalla oli lukiolaisten vanhempia, mutta suurin osa yleisöstä oli koulun oppilaita.

Konsertin ohjelmalehtisessä oli mainittu Toni Jokiniityn nimi, instrumentti ja esitettävä kappale. Epäilen, että kukaan ei odottanut häneltä yhtään mitään. Hän tuli niin sanotusti puun takaa.

Vaikutus oli vahva.

Esitystä seurasi pitkänpuoleinen hiljaisuus, niin kuin kaikki olisivat maistelleet ajatusta: ai, kitaraa voi soittaa näinkin.

Hiljaisuuden jälkeen tulivat ikimuistettavat aplodit.

-  -  -  -  -  -

Radio-ohjelma on kuultavissa täällä.

Se ainoa päivä jolloin muisteltiin kuolleita

En varsinaisesti paheksu halloweenin viettämistä. Se on rantautunut Amerikasta meille, mutta niin ovat ne housutkin, jotka ovat paraikaa jalassani.

Miksi kuolemaa ei saisi myös karnevalisoida? Miksi sen kustannuksella ei voisi joskus laskea leikkiä? Ei tee pahaa joskus ajatella sitä, että olemme vaatteidemme alla alasti ja tämän alastomuutemme sisällä on luuranko.

Sen sijaan on vahinko, että halloween on tullut ajallisesti ensin pyhäinpäivän rinnalle ja sitten sen päälle. Se on käenpoika, joka karkottanut pesän alkuperäiset asukkaat. On käynyt juuri niin kuin ahdasmielisiksi moititut ovat pelotelleet.

Pyhäinpäivän katoamisen mukana häviää se ainoa päivä, jolloin on tavattu muistella kuolleita. Sen ansiosta on pysähdytty ajattelemaan poistuneita mummoja ja pappoja, äitejä ja isiä, hyviä ystäviä ja onnettomimmillaan myös menetettyjä lapsia. Tietysti joulussakin on näitä muistelemisen sävyjä, mutta siinä on niin paljon muuta. Syvimmältään Kristuksen syntymä on sittenkin eri asia kuin mummuvainaan muistelu.

Ja niin Halloweenin korvatessa pyhäinpäivän on taas otettu muutama askel kuolemasta sivuun ja lisätty sen tabun kaltaisuutta.

Kuitenkin kuolema on elämäsi ainoa varma vieras. Jonain yönä se kolkuttaa ovellesi ja hivuttautuu  viereesi tai nappaa sinut matkan päältä, kun olet menossa tekemään jotain kokonaan muuta.

Pitkissä sateissa kattoa pään päälle

Pentti Saarikoski ilmaisi uskon heikentymisensä sanoilla: "Usko lahosi pitkissä sateissa."

Joitakin asioita huomaan ajattelevani nurin päin. Yksi näistä asioista on uskon ja kirkkoon kuulumisen suhde. Minä nimittäin olen sitä mieltä, että uskon puute ei ole kovin hyvä syy kirkosta eroamiseen.  Juuri pitkissä sateissa on etsittävä kattoa pään päälle.

Ymmärrän, että joku eroaa kirkosta, kun on vakuuttunut siitä, että Jumalaa ei kerta kaikkiaan ole tai kun jokin aivan toinen uskonto alkaa vastata omia ajatuksia ja elämänihanteita. Jos luottaa Allahiin, on luontevaa vaihtaa luterilaisuudesta islamiin.

Sen sijaan uskon lahoaminen on kerrassaan erinomainen syy kirkkoon kuulumiseen. Joukon mukana pysytteleminen auttaa heikkoa, niin kuin opetuslapsi Tuomaasta kerrotaan, ettei hän jaksanut itse uskoa, mutta kun hän vain sinnitteli porukassa, hänkin sai lopulta nähdä jotain suurta.

Juuri sairastelevan ihmisen on syytä pitää linjat auki terveyskeskuksen suuntaan. 

Suuren maailman pienet piirit

Äitini on monesti muistellut syntymäkaupunkiaan Torniota, kuinka siitä kirjoitettiin hänen maantiedon oppikirjassaan: "Nykyään pieni ja vähäpätöinen." Ei kuulemma tuntunut mukavalta.

En sitä paitsi usko, että olisi vähäpätöisiä paikkoja, jos joku on sille paikalle kuitenkin rakentanut elämänsä.

Tietysti Petäjäveden Töysänperä on Petäjäveden kirkonkylään nähden pieni paikka. Petäjäveden kirkonkylä on taas tuppukylä Jyväskylään nähden. Ja kuinka pikkuruinen onkaan Jyväskylä suuren Helsingin rinnalla. Helsinki on taas pienempi kuin Kööpenhamina. Kööpenhaminasta ei taas ole New Yorkia haastamaan.

Ympyrä kiertyy kuitenkin yhteen alkuun: myös New Yorkissa voi päätyä pieniin piireihin ja luulemaan, että se on maailmassa kaikki ja kosmoksen keskus. Siellä voi elää koko elämänsä vain muutaman korttelin sisällä ilman, että edes Bronxiin kurkistaisi.

Onko esivalta Jumalalta?

Torstain uutislähetyksessä nähtiin, miten muuan kansanedustaja julisti painokkaasti: "Ministerit ja kansanedustajat ovat saaneet tehtävänsä Jumalalta."

Onkohan tällä mielipiteellä muuta tukea kuin, että se on jonkun kansanedustajan vahva vakaumus?

Kyllä sillä on muutakin tukea. Pohjaksi voidaan lukea Uudesta testamentista Paavalin ajatus, jonka hän kirjoitti Roomalaiskirjeen 14. lukuun: "Eihän ole esivaltaa, joka ei olisi Jumalalta peräisin, häneltä ovat vallankäyttäjät saaneet valtuutensa."

Kaikkien Uuden testamentin kirjoittajien kaikki ajatukset eivät kuitenkaan ole kestäneet aikaa. Kielto syödä mustan makkaran kaltaisia ruokia on vähin äänin hylätty. Vielä Luther saattoi ajatella, että esivalta on itse Jumalan asettama, mutta tämä ajatus ei enää ole toiminut demokratian aikakaudella. Se tekisi Jumalasta oikukkaan Jumalan, joka olisi aina sillä kannalla kuin äänestäjien enemmistö on. On mahdotonta uskoa, että Jumala erityisesti ilmestyisi vaali-iltana Pasilan suuressa pajassa.

Demokratiasta alkaneen kehityksen vei loppuun naitsivalta. Se tuhosi rippeetkin siitä ajatuksesta, että esivalta olisi aina Jumalan edustaja maan päällä. Se voi aivan yhtä hyvin olla itteperkeleen edustaja niin, että kristityn velvollisuus on nimenomaan taistella sitä vastaan. Demonisten vallanpitäjien aikana on rietasta uskoa, että heidän hirmuvaltansa olisi Jumalan tahto.

Kristillisen käsityksen mukaan ministeri on tietysti vastuussa teoistaan Jumalalle, mutta niin on myös postinkantaja, suuryrityksen johtaja, sairaanhoitaja ja siltojen lujuuslaskelmia tekevä insinööri.

Artonedustajat äänestivät Teräsmiehestä

Kolmisen viikkoa sitten esittelin ajattelumallin, jolla voi havainnollistaa oman päänsä ristiriitaisuutta ja vaikeutta luoda itseään tyydyttävä mielipide mutkikkaista asioista. Kerroin kuvitelmasta, että omassa päässä olisi eduskunnan mallin mukaan 200 ääntä - minun tapauksessani artonedustajaa - jotka siellä äänestävät oikeista mielipiteistä.

Sovellan ajattelumallia tällä kertaa Teräsmieheksi pukeutuneeseen uskalikkoon, joka oli viime lauantaina hypännyt varjolla alas Tampereen Torni-hotellin huipulta. Vastaava temppu tehtiin aiemmin kesällä.

Enemmistö artonedustajilta on sitä mieltä, että touhu on saatava loppumaan ja turvakeinoja on kiristettävä.

Rehellisyyden nimessä minun on kuitenkin tunnustettava, että artonedustajien merkittävä vähemmistö on jopa innostunut tapauksesta. He sanovat, että yliturvalliseksi muuttuneessa maailmassa pitää edes joskus tapahtua jotain vaarallista.

Syntymäpäiväklikkaukset

Vähän aikaa sitten oli syntymäpäiväni. Onnitteluja tuli hyvin niukasti. Facebook-seinäni ei täyttynyt onnitteluista, ja miten olisi voinut täyttyäkään, koska olen säätänyt profiiliani niin, että päivä ei näy kenellekään.

Kätkemiseni syy on oikeastaan sama kuin siinä, miksi en juuri ollenkaan osallistu Facebook-kampanjoihin: Klikkaaminen on niin helppoa, ettei se vaikuta juuri ikinä yhtään mitään. Syntyy vain harhakuvitelma siitä, että on tehnyt jotain tärkeää.

Olen kiinnostunut vain sellaisista syntymäpäiväni muistajista, jotka ovat nähneet muistamisekseni vaivaa ainakin niin paljon, että ovat pitäneet päivän mielessään. Sitä arvokkaammilta he sitten tuntuvat, kun eivät ole onnitelleet vain Facebookin yllyttäminä. 

Pörssiyhtiöt eivät voi pyytää anteeeksi

Vuosien takaa muistan yläkoulusta tapauksen, jossa oppilas oli arvioinut erästä opettajaa alatyylisellä adjektiivilla. Pojalta vaadittiin anteeksipyyntöä, mutta hän kieltäytyi siitä itsepäisesti sanomalla, että opettaja oli juuri sellainen kuin hän oli sanonut. Olen edelleenkin sitä mieltä, että poika oli vastauksineen oikeassa. Anteeksipyyntöä ei voi vaatia ilman aitoa katumusta.

Jos firman rahoja vuosikausia kavaltanut työntekijä jää lopulta kiinni, on suorastaan mautonta, jos hän ensimmäiseksi pyytää anteeksi. Rikoksensa tunnustaminen on eri asia. Katumiseen käytetyn ajan pitää olla jossain suhteessa rikollisen teon ajalliseen kestoon.

Volkswagenia on nyt kritisoitu siitä, ettei se varsinaisesti pyytänyt anteeksi kokosivun lehti-ilmoituksessaan. Yhtiö ainoastaan tunnusti tekonsa.

Mutta eihän autofirma kykene parempaan.

Pörssiyhtiöt eivät voi varsinaisesti katua, koska niillä ei ole sitä omaatuntoa, joka saattaisi ne perimmäisten arvojen eteen. Joku voi ilmoittaa niiden puolesta, että ne ovat rikkoneet lakeja tai yhtiössä sovittuja moraalisia periaatteita. Enempään ne eivät kykene, koska niillä ei ole omaatuntoa eikä syyllisyydentunnetta. Ne voivat luvata korvauksia, mutta ne eivät varsinaisesti kadu. Samalla tavoin kynnysmatot, vasarat, hevoset, kissat ja metsän puut eivät voi pyytää anteeksi.

Epäuskottavaa on ollut myös se, että valtiot, kirkot ja muut yhteisöt ovat pyytäneet historian tapahtumia anteeksi. Niiden edustajat voivat tunnustaa virheitä ja rikoksia, mutta anteeksipyyntö ja sitä edeltävä aito katumus ovat aina yhden ihmisen ratkaisu kerrallaan.

Kivulle ei ole mittareita

Tuoreen tutkimuksen mukaan kalat tuntisivat kipua. En ota tähän aiheeseen kantaa. Perustelut vaikuttavat hyviltä, mutta minulla ei ole teemaan liittyvää asiantuntemusta.

Sen sijaan uskallan sanoa jotain siitä ajatuksesta, että kalat voisivat tuntea "jopa pahempaa kipua kuin ihminen". Ei tällaisesta voi sanoa mitään. Kyseessä on joko tutkijan väärinkäsitys tai toimittajan huono ymmärrys. - Kieltämättä tuossa ei suoraan väitetä mitään, vaan ainoastaan tuumaillaan, mutta edes aiheen pohtiminen ei ole mielekästä.

Kun näen toisaalta Maijan ja toisaalta Matin vääntelehtivän tuskissaan, minulla ei ole minkäänlaisia keinoja arvioida, kumpi heistä tuntee suurempaa kipua. Enintään voin arvata. Voin päätellä jotain, jos itselläni on ollut joskus vastaavia vaivoja tai vammoja, mutta varmasti en voi sanoa. Äänekäs voihkiminenkaan ei todista mitään.

Kivulle ei nimittäin ole mittareita.

Saati, että olisi jotain keinoja vertailla ihmisen ja kalan kipua keskenään.

Nobelia ja Poikakirjaa

Tuoreesta Nobelin kirjallisuuspalkinnon voittajasta minulla ei ole mitään sanottavaa, koska en ole häntä lukenut. Joka tapauksessa on hienoa, että palkinto on mennyt Valko-Venäjältä kotoisin olevalle naiselle. Heitä ei ole juuri näkynyt eliitin kekkereillä.

Nyt on sopiva päivä nostaa esiin muutakin hyvää kirjallisuutta. Valitsen viisi vuotta sitten ilmestyneen Olli Jalosen romaanin Poikakirja.

Niin kuin kaikki hyvät kirjat, Poikakirja ei kerro vain itsestään vaan myös lukijastaan. Romaani osui minussa johonkin. Siinä pisimpään kuvatulla opettajalla viirasi pahasti. Hän sai minut muistelemaan omien opettajahuoneideni vartti-idiootteja ja lisäksi yhtä täysdespoottia.

Välitunneilla vahvempien oppilaiden mielivalta ei ollut edes koulukiusaamista. Se oli järjestelmän varsinainen sisältö. Kaikki ajattelivat, että mikä ei tapa, se vahvistaa.

Kokonaisen talven kuudesluokkalaisten huvina oli heitellä pienempiä etupihan tasanteelta alas. Huonosti kävi, jos meni liian lähelle rinteen reunaa eikä ollut ketään kuudesluokkalaista tuttua, jonka suojelukseen olisi voinut vedota.

Mutta Jalosen kirja ei ole vain ahdistuksen kuvaus. Siinä on onnellisiakin jaksoja, niin kuin lapsuudessa tapaa olla.

Pikkupojat, Messi ja Kopakkala pelaavat samaa peliä

Usein olen kuullut jonkun sanovan, ettei viitsi katsoa suomalaista jalkapalloa, koska se on "sellaista potkupalloa". Totta kai Messit ja Neymarit ovat pelaajina toista tasoa, mutta onko joku menemättä Popedan konserttiin sen takia, että se ei ole yhtä hyvä kuin U2? Pitäisikö kieltäytyä Imatrankoskesta sillä perusteella, että Niagara on korkeampi?

Jalkapallosta voi nauttia monella tasolla. Tietysti ovat ne maailmantähdet. Eilenkin muistelin jonkun kanssa sitä, kuinka Ronaldinho ymmärsi ampua vapaapotkun muurissa seisseiden pelaajien ali. Kuluneen kesän mukavia tapahtumia ovat olleet kaksi Tammelassa näkemääni liigapeliä. Oli mukava ilma, kohtuullisen hyvää peliä, täysi katsomo, hieno tunnelma, kotijoukkueen menestys ja bonuksena muutama tuttu pelaaja kentällä. Syyskuun lopulla iloitsin kovasti siitä, että paikallinen seuramme onnistui säilyttämään kolmosdivarin paikan.

Ehkä kaikkein hienointa on ollut viime viikonlopun puulaakiturnaus, jossa oli mukana 14 joukkuetta omalta kylältä. Sielläkin nähtiin ikimuistettavia maaleja, kuten komea ylänurkkalaukaus, kantapääkikka ja jokunen päällä tehty maali. Sitten on tavoittelemisen intohimo, onnistumisen tuoma ilo ja tappioiden tuska. Se on kaikilla maailman pallokentillä sama. Kun näkee oman laukauksensa menevän verkkoon, tunne on aivan sama, onpa tekijänä Zlatan tai se pikkupoika, josta entinen arkkipiispa John Vikström kertoi muistellessaan koululaisturnauksessa ampumiaan maaleja: "Sen lähemmäksi taivasta ei sen ikäinen pikkupoika pääse."

Ja ehkä hienoimpia ovat ne yhteydet ja ihmiskontaktit, joita kentällä ja kentän laidalla syntyy. Eilisissä puulaakipeleissä kuulin brasilialaisen sanovan: "Meillä on ensin Jumala ja sitten jalkapallo. Sen takia minä en olekaan jalkapallon harrastaja. Olen sen rakastaja."

200 artonedustajaa

Pakolaiset, talousongelmat, uusimuotoinen avioliitto, Jumalaan uskominen ja ei-uskominen, Euroviisut ja Perttti Kurikan nimipäivät, futismaajoukkueen pelitaktiikka, sote, kirkon ja valtion suhteet, Vesa-Matti Loirin laulutaito, Ukraina-pakotteet, koulujen uskonnon opetus, Kreikan tilanne...

Monista asioista minulla ei ole niin jyrkän selvää mielipidettä kuin jotkut haluaisivat. Sen sijaan tunnen putoavani toisilleen huutelevien rintamien väliin. Olisiko keinoja, joilla tätä kaaosta voisi hallita?

Nyt olen ruvennut kuvittelemaan, että pääni sisällä on kaksisataa äänivaltaista edustajaa, niin kuin eduskunnassa on kaksisataa kansanedustajaa. Olen ruvennut kutsumaan niitä artonedustajiksi.

Olen havainnut, että monissa kiistakysymyksissä mielipiteeni syntyy äärimmäisen tiukan äänestyksen jälkeen. Välillä tulos on selvä, mutta vähemmistöön jääneitä artonedustajia on kuitenkin huomattava määrä. Kummallisimpia ovat ne tilanteet, kun huomaan esimerkiksi moraalisista syistä asettuvani vähemmistön kannalle.

On tietysti niitäkin asioita, joista artonedustajat ovat yksimielisiä. Taannoinen kansanedustaja Olli Immosen natsihenkinen viesti ei saanut minun päässäni yhtäkään kannattajaa. Niin öklö se oli.

Lahtelaisilla Ku Klux Klan -ideoilla ei pääse edes äänestykseen.

Tyhmää, laitonta ja suurenmoista

Juutuin vahingossa television ääreen. Ei ollut lainkaan tarkoitus katsoa, mutten vain päässyt irti.

Dokumentti kertoi ranskalaisesta Philippe Petit -nimisestä nuorallatanssijasta, joka vuonna 1974 käveli WTC:n kaksoistornien välille pingotetulla nuoralla korkealla New Yorkin yllä.

Temppua oli suunniteltu kuusi vuotta ja oli jo melkoinen teko päästä tornien katolle ja vartijoiden hätyyttämänä virittää nuorat rakennusten välille.

Valmisteluiden jälkeen tuli itse näytös: 45 minuuttia nuoralla kävelyä ja kahdeksan ylitystä tornien välillä. Petit myös makaili nuoralla.

Tämä kaikki on tyhmää, hengenvaarallista, laitonta.

Ihan mitä vain mutta samalla niin suurenmoista.

Tilataideteos Sofi Oksanen

Olen lukenut kaksi Sofi Oksasen kirjaa. Kummankin jaksoin lukea loppuun, mutta sen enempää ne eivät minulle antaneet.

Puhdistuksessa häiritsi siihen liimattu raflaaava oheisjuoni, prostituutiotarina, jonka mukana ololle en keksinyt mitään muita syitä kuin kaupallisia. 

Kun kyyhkyset katosivat herätti minussa positiivisia odotuksia jotka eivät sitten täyttyneet. Kirjan alkuun saaminen oli vaikeaa. Ensin en lainkaan käsittänyt, kuka siinä oli äänessä ja mistä siinä kerrottiin. Ensimmäiset neljäkymmentä sivua menivät täysin ohi, ja niin oli pakko googlata lehtikritiikkejä. Niistä sain riittävät perustiedot, joiden pohjalta lukeminen alkoi jotenkin sujua.

Uusin romaani Norma on nyt ilmestynyt. Julkistaminen oli mediatapahtuma.

Sofi Oksanen on yhtä paljon tilataideteos kuin kirjailija. Ulkoinen olemus on osa tätä installaatiota. Kuvitellaan, että hän näyttäisi samalta kuin toinen merkittävä naiskirjailija Eeva Tikka. Saataisinko Tikan kasvoilla mediaväki paikalle, jos hän olisi kirjoittanut Oksasen kirjat?

Toisaalta onhan se hienoa, että kirjallisuudellakin on mediatähtensä muistuttamassa kirjallisuuden merkityksestä, joten antaa mennä vain, Sofi Oksanen.

Vasemmalla Sofi Oksanen ja oikealla Eeva Tikka.

Nujakoivat mummut

Elokuisen kauniissa Tammisaaressa tutustuin kantaväestöön. Hämmästellen katselin, kuinka kaksi mummoa nujakoi kioskin takana. He löivät toisiaan kepillä, repivät, riuhtoivat, heittelivät toisiaan ja polkupyörää.

Taistelu ei loppunut, ja vihdoin tajusin, että jotain oli tehtävä tai pian oli soitettava ambulanssia.

Menin lähemmäksi, ja mummut huutelivat toisilleen ruotsinkielisiä kirosanoja (djävel!). Vaihdoin toiselle kotimaiselle ja kysyin: "Vad menar ni?"

Asetuin mummojen väliin, ja siitä taistelu hiljalleen taukosi.

Kumpikin oli kerännyt tyhjiä oluttölkkejä, ja toinen oli ilmeisesti varastanut tölkit. Toinen oli varas, ja toinen oli uhri. Niin tulkitsin tilannetta, mutten osannut päätellä varmasti, kumpi oli kumpi.

Sanoin, ettei purkkien takia sentään kannattanut toisiaan mukiloida, että ne eivät ole sen arvoisia asioita. Helppohan minun tietysti oli niin sanoa. Varmaan näille mummuille muutama tyhjä olutpurkki oli jokapäiväistä hyvinvointia. Perusteluni oli valju, mutta parempaa ei tullut mieleen.

Sanoin toiselle mummulle, että sinä lähdet nyt itään, ja toiselle, että sinä lähdet länteen. Niin he mutisten ja muristen menivät omiin suuntiinsa, ja itse valitsin kolmannen ilmansuunnan.

Tämä oli kai sitä takavuosina paljon mainostettua rauhaan pakottamista: sota loppui, epäoikeudenmukaisuus jäi.

Maalaisjärkeä, sen puutetta ja läsnäoloa 2/2

Edellisessä tekstissäni kirjoitin maalaisjärjen puutteesta. Tasapainon vuoksi kerron vastakkaisen esimerkin. Juttuni olisi parempi, jos voisin kirjoittaa tarkemmat yksityiskohdat, mutta ymmärrettävistä syistä tyydyn yleisiin piirteisiin.

Viime vuonna olin tilanteessa, jossa ammattibyrokraatti teki aivan tietoisesti lainvastaisen päätöksen. Kyse ei ollut suuresta laittomuudesta, mutta laittomuudesta kuitenkin. Ongelmana oli laki, joka periaatteessa oli aivan hyvä, mutta siinä ei vain ollut osattu ottaa kaikkia erikoistapauksia huomioon.

Tarkistin häneltä, aikoiko hän todella tehdä niin kuin oli sanonut tekevänsä.

"Kyllä aion tehdä. Joskus vain inhimillisyys menee kaiken edelle", hän sanoi. "Eikä tässä asiassa kukaan tule kiinnittämään tähän niin sanottuun rikkeeseen mitään huomiota. Ei kaiken maailman valvojilla ole silmää tällaiselle. Ja mitä sitten, vaikka olisikin. Saan enintään jonkin muodollisen huomautuksen. Mitä se nyt sitten haittaa sen rinnalla, että ihmisen asia tulee hoidetuksi. Ja juuri tässä asiassa kukaan ei tästä päätöksestäni kärsi, eikä tässä ketään huijata."

Maalaisjärkeä, sen puutetta ja läsnäoloa 1/2

Tämä kirjoitus ei ole suunnattu Postia vastaan, ei edes byrokratiaa vastaan. Kertomani tapaus on vain esimerkki maalaisjärjen puutteesta ja siitä, että asiat tehdään hankalimman kautta.

Tuttuni kertoi pudottaneensa rippijuhlien kiitoskortit postilaatikkoon ilman postimerkkiä. Huomattuaan asian hän soitti Postin asiakaspalveluun kysyäkseen, miten virheen voi korjata. Asiakaspalvelun mukaan ei käynyt, että hän olisi mennyt postilaatikon luo klo 16.30, kun laatikko tyhjennettäisiin. Postinkantajan silmien alla hän olisi laittanut merkit kuoriin. Ei käynyt sekään, että merkittömät kuoret olisi toimitettu paikalliseen postiin, jossa postin lähettäjä olisi käynyt liimaamassa merkit. Ei käynyt. Ei käynyt. Ainoa vaihtoehto oli asiakaspalvelun mukaan, että posti kenties toimittaisi kirjeet vastaanottajien lähiposteihin, josta ehkä lähtisi "sinulle on saapunut lunastettava kirjelähetys" -viesti vastaanottajalle.

Tämä on kouluesimerkki ymmärryksen ylittävästä joustamattomuudesta. Valitettavasti on joukko ihmisiä, jotka ongelmatilanteessa päättelevät: "Tehdään kaikkein vaikeimman mukaan. Silloin kukaan ei syytä, että olisi tehnyt väärin. Olen oikein kankea, niin en sählää mitään."

Toimivimpia käytännön elämän sääntöjä on, että moniin asioihin ei saa lupaa, vaikka ne saa anteeksi.

En millään usko, että Postilla olisi jokin pykälä, joka kieltäisi maalaisjärkisen postilaatikkoratkaisun. Vielä vähemmän on kuviteltavissa, että siitä olisi kenellekään mitään ikäviä seurauksia, jos sen mukaan toimisi. Kuka siitä valittaisi? Kiitoskorttien saajatko?

Maaseudulla ei tarvitsisi edes kysyä. Postinlähettäjä Minna olisi odottanut postinkantaja Mikkoa laatikolla. Yhdessä he olisivat liimanneet merkit.

Tampere ja Helsinki

Muistan, kun ensimmäisen kerran elämässäni tunsin, että kiivetessäni Helsingissä Tampereen junaan olin matkalla kotiin. Siitä on jo kauan. Vaikka olen käynyt kouluni paljon lähempänä Helsinkiä kuin Tamperetta, kotiseudusta ei ole epäilystä.

Tampereen seudulla on ilmaa ja täällä hengittää vapaammin. Täällä ei joudu niin helposti sisäsiittoisen kuplan sisään kuin Helsingissä. Ihmiset ovat kohtuullisia ja suhteellisuudentajuisia. Saa olla niin kuin on eikä tarvitse ylittää itseään päästäkseen porukkaan. Ei hienostella, vaan sanotaan "reenit", kun se sananalkuinen t on siinä pelkkää kikkailua.

En minä silti Helsinkiä inhoa. Helsingin yliopisto on minun yliopistoni. Tuulta ja reumaattista sadetta on liikaa, mutta kesällä Helsinki on kaunis kaupunki. Siellä on paljon lahjakkaita ihmisiä, ja monen alan parhaat ovat siellä. Tosin he luulevat usein itsestään liikaa. Joskus heidän paremmuudellaan ei ole muuta syytä kuin se, että he ovat itse itsensä parhaiksi julistaneet.

Kaikkein hienointa on, että Helsingissä on helppo vaihtaa autolla kaistaa. Kun laittaa vilkun päälle, takana olevan jalka menee jarrulle. Tamperelainen painaa kaasua.

Suopeus on ehkä suomen kielen kaunein sana

Puhumaton bussikuski

HKL:n erään linjan päätepysäkillä kävin seuraavan keskustelun bussiin kiivetessäni. Kuljettaja oli ulkonäkönsä perusteella umpisuomalainen. Kiire ei selitä mitään, koska auto ei ollut aivan heti lähdössä.

"Hei!"

"- -"

"Yksi kertalippu."

"- -"

"Kiitos."

"- -"

Hetken mietin äänen korottamista tai kysymystä, että oletkos kaveri äänes kadottanu. Sitten annoin asian olla, sillä mistä minä tiedän. Ehkä häntä ei ollut kotona opetettu. Ehkä hän tunsi olevansa kuljetuslaitteiston mykkä osa, joka poistetaan tarpeettomana, kunhan vain autotehtaiden kuljettajaton tekniikka kehittyy. Ehkä hän oli saanut kuulla niin paljon törkeyksiä, että oli päättänyt vaieta, kunnes toiset ajat koittavat.

En anna periksi

En kuitenkaan anna periksi. Pidän mielessäni Jugoslavian sodan opetukset, joiden mukaan yksi sisällissodan syitä oli se, että ihmiset lakkasivat tervehtimästä toisiaan. Koetan pitää yhteyttä niihin, joiden kanssa ajattelen eri tavoin tai joiden ajatukset ovat minulle peräti vastenmielisiä. Mitään hyvää ei voiteta sillä, että luukut lyödään kiinni.

Tuntemattomille ihmisille on liian helppo tehdä pahaa. Mies pudottaa taivaalta surutta napalmia 50 000 ihmisen päälle, vaikka maan päällä sama mies ei kestä kissan katsetta, jos kissalta pitäisi ottaa henki. On helppo irtisanoa ihmisiä, kun ei tunne heidän lapsiaan, joille äiti sanoo: "Ei nyt osteta sulle uusia kenkiä. Ehkä ne vähän puristavat, mutta jos ne pikkuisen vielä, edes ensi kuun alkuun."

Onnellinen tapahtuma: Hitlerin kuva katosi

Uskon kuitenkin pieniin, myötätuntoisiin eleisiin. Rohkaistuin taas, kun Facebook-seinälleni oli ilmestynyt niin sanottu humoristijuttu, jossa oli Hitlerin kuva. En vaatinut kaveriani muuttamaan kaikkia ajatuksiaan, en torunut, en paheksunut, mutta pyysin kauniisti, että minun ei tarvitsisi katsella ihmispedon kasvoja. 

Aihe ei naurata, kun olen sentään Auschwitzissa käynyt. Vielä on sekin syy, että meidän poikien äidinpuoleinen isoisoisä oli Hitlerin leirillä, josta tuli kotiin muutaman kymmenen kiloa kevyempänä kertomatta ikinä kenellekään, mitä oli nähnyt. Hänen ainoa rikoksensa oli ollut, että sodan lopussa hän oli suomalainen merimies suomalaisella kauppalaivalla.

Vähin äänin se kuva katosi. Tarvitaan vain näitä pieniä alkuja.

Nuorisotähtien hautausmaat

Taannoin kirjoitin suomalaisista jääkiekon maailmanmestareista ja heidän urakehityksestään. Nimiluettelot osoittavat vääjäämättömästi, että vain harvoista pelaajista tuli aikuisten maailman tähtiä.

Sama näyttää pätevän jalkapalloon. Suomi-Futis on muistellut alle 20-vuotiaiden maajoukkuetta, joka pelasi vuonna 2001 ikäluokkansa mm-kisoissa. Joukkue menestyi kohtuullisesti. Ensimmäisessä pelissään se hävisi tulevalle maailmanmestarille Argentiinalle 2 - 0, mutta oli alkulohkossa kunniakkaasti kolmas.

Ei näistä kavereista kuitenkaan ollut suomalaisen jalkapallon pelastajiksi. Mikael Forssell olisi voinut ilman loukkaantumisia pelata vielä komeamman uran, mutta hän oli kuitenkin pitkään maajoukkueen luottohyökkääjä. Maaottelumaaleja on peräti 29, mikä on Suomen tasoisessa joukkueessa todella paljon.

Mika Väyrynen on toinen onnistuja, joka on tehnyt hienon maajoukkueuran, vaikka ei hänestä ollut maailmantähdeksi. Myös Daniel Sjölundilla on ollut paljon maaotteluita, mutta Skandinavian ulkopuolisiin seuroihin hän ei ole päässyt.

Tämän jälkeen on hiljaista. Maajoukkueessa ovat käväisseet Antti Okkonen ja maalivahti Otto Fredrikson ja pari kertaa myös Hannu Haarala.

Tuomas Aho, Harri Haapaniemi, Ossi Martikainen, Marco Parnela ja Mika Niskala ovat jääneet seurapelaajiksi. Saa olla aika hyvä jalkapalloasiantuntija, jos tuntee heistä edes pari nimeä.

Taas jäi liputtamatta

Kahdeksantoistavuotiaana nuorukaisena Pentti Saarikoski ennusti tulevaisuuttaan tähän tapaan: "Mutta kerran tulevat koululaiset kiittämään minua siitä, että heillä on lupaa syyskuun toisena, suuren runoilijan merkkipäivänä."

Taas meni syyskuun toinen päivä ilman, että yksikään lippu nousi salkoon. Koululaisten vapaapäivä jäi toteutumatta.

Paluu vanhaan, hyvään ja halpaan

Joskus tekee tyhmiä, tarpeettomia ostoksia. Väritulostin oli sellainen.

Arvelin sitä oikeasti tarvitsevani, ja koska käyttöni on aika suurta, kyseeseen saattoi tulla vain lasermalli.

Ensin tuntui hienolta, mutta sitten tajusin, että värikasetteja sai olla kaiken aikaa vaihtamassa. Tulostin oli hidas ja kallis.

Palasin taaksepäin, ja ostin taas mustavalkokoneen. Se sylkee paperit nopeasti, enkä ole kertaakaan ollut tilanteessa, jossa olisin ajatellut, että saisinpa tämän värinä.

Juuri tätä on perisynti

Eräät kristillisen uskon puolet uinuvat pitkiä aikoja käyttämättöminä. Jossain vaiheessa ne ovat vain lakanneet olemasta käyttökelpoisia ja unohtuneet, tai sitten ne on kertakaikkisesti torjuttu, ehkä sen takia, että niitä on joskus käytetty väärin. Sitten ne pulpahtavat esiin, kun ajassa on jotain sellaista, että niitä tarvitaan taas, tai sitten ne tulkitaan uudestaan muuttuneen tilanteen vaatimalla tavalla. Ja katso, ne elävät.

Perisynti voisi olla sellainen sana, että sitä tarvittaisiin jälleen. Se kuvaa tilannetta, jossa ihmisen on mahdotonta toimia oikein. Hän ei voi olla liikkumatta, mutta jokainen liikahdus pahentaa tilannetta. Hän on syyllinen, ei vain oman pahuutensa tähden, vaan siitä syystä, että kuuluu tähän onnettomaan ihmissukuun.

Perisynti näkyy siinä, miten suhtaudumme pakolaistulvaan. Teemmepä miten vain, aina se on syntisesti tehty.

Ei voi kuvitella, että tämän inhimillisen hädän edessä vain suljetaan silmät ja rajat. Ei voi kuvitella, että Suomi ottaa vastaan kaikki maailman pakolaiset, kuinka paljon heitä ikinä tuleekin.

Ääripäiden välissä ei ole synnittömyyttä sielläkään. On vain laihoja, kelvottomia kompromisseja ja eriasteista kaksinaismoraalia.

Mitäs siinä teet? Minkä valitset?

Vain 7 % viestinnästä on sanoja: roskaa

Joitakin vuosia sitten minulla oli Prahassa huonetoverina japanilainen mies. Yritin hänen kanssaan englantia, saksaa, espanjaa, ruotsia ja suomea, mutta kommunikaatio ei toiminut. Hän puhui japania, ja minä en puhunut. Hymyilemiseksi meni.

Pontevista yrityksistä huolimatta ymmärsin hänestä vain sen, että hän oli kenties menossa Prahasta Berliiniin.

Slloin mieleeni tuli teoria, että 93 prosenttia ilmaisustamme olisi jotain muuta kuin kielellistä. Juuri silloin prosentit eivät tuntuneet pitävän paikkansa, ja miten olisivat voineetkaan pitää? Ei tarvittaisi tulkkeja eikä vieraiden kielten opiskelua, jos voitaisiin luottaa siihen, että vain 7 prosenttia viestinnästämme on sanallista.

Tuoreessa blogissaan Antti Mustakallio kertoo laajalle levinneen ajatusharhan historian. 

Vahvista kuplasi, tee siitä tiilimuuri

Kenet poistaisin Facebook-kavereistani?

Exät ja alakoulun kaverit

On luontevaa päästä eroon exästä ja hänen lähipiiristään, samoin vakoilijasta tai jostakusta, jonka intohimona on asua muiden ihmisten asioissa.

Ymmärrän, että joku poistaa Facebook-kavereidensa joukosta alakoulun kaverin, jonka kanssa oli kerran kiva sanoa heippa, mutta enempään muistoista ei ollut. Tosin puolitutuista seuraajista ei ole haittaa ainakaan silloin, kun yksityisyysasetukset ovat kunnossa tai kun seinän haltija ei kirjoittele kovin henkilökohtaisia.  Joten miksi ei antaisi heidän olla?

Tunkeilijat

Toisen ihmisen seinälle ei pidä raapustella mitä tahansa. Se on hänen reviiriään. Ymmärrän kaverin poistamisen, jos hän kirjoittelee sinne asioita, joista tilan omistaja ei pidä tai jotka ovat propagandaa seinän haltijalle vieraan ajattelun puolesta. Muut ihmiset eivät saa tehdä minun kodissani ja reviirilläni aivan mitä mieleen tulee. On osattava käyttäytyä.

Väärät mielipiteet

Sitä en sitten enää ymmärrä, että joku siivoaa kavereistaan ihmisiä, joiden ajatukset eivät vain miellytä. Erilainen mielipide ei voi olla suuttumisen aihe. Päivityksistä syntyneet keskusteluketjut ovat vapaita paikkoja sanoa asiat, kunhan ketään ei nimeltä solvata. Jos pelkää näitä keskusteluketjuja, pitää välttää tietynlaisia tilapäivityksiä.

"En jaksa niitä mielipiteitä", sanoo joku. Tämä lause on lähellä niitä ajatuksia, että pakolaiset ja toisinajattelijat, lapset ja teinit, eriuskoiset ja erikulttuuriset pysykööt poissa minun maisemiani pilaamasta. Nimby: olkoot missä ovat, kunhan eivät ole minun naapurissani.

Kupla ja erimielisistä oppiminen

Omien ajatusten kanssa eri mieltä olevat auttavat tutkimaan omaa ajattelua ja opettavat, missä vastapuoli painelee. Tietää sitten, mitä vastustaa. Sitä paitsi on perin vähän katsomuksia, joissa ei ole mitään itua.

Ainakin minun on tunnustettava, että monet parhaat ideani olen saanut, kun en ole sulkenut korviani niiltä, jotka ovat olleet kanssani eri mieltä, ehkä jopa väärässä.

Mutta jos haluat pysyä turvallisessa kuplassasi, piehtaroida omissasi ja syödä päivästä toiseen lämmitettyä soppaa, heitä väärin ajattelijat pois, netissä ja muualla. Kirjoita postilaatikkoosi: vain niitä lehtiä, joita olen tilannut. Kysele, olisiko tietokoneohjelmaa joka suodattaisi netistäsi huonot mielipiteet.

Poikkeus

Ai niin, olenhan minäkin poistanut yhden Facebook-kaverin. En jaksanut aikuista, akateemista, hyvässä työssä ollutta miestä, joka toistuvasti kertoi, millaisia ääniä hänen peräpäästään tulee, kun on ripuli.

Urheiluruutu pilaa Suomi-jalkapallon

Olen ihmetellyt, miksi television urheilulähetysten Suomi-jalkapallo vaikuttaa lyhyessäkin otoksessa niin paljon huonommalta kuin esimerkiksi Englannin Valioliigan pelit. Ulkomaiden kuvat ovat heti jalkapalloa, kun taas kotimainen peli on onnetonta harhailua ennen kuin sitä on ehtinyt edes katsoa.

Asiaa ei tarvitse kauan analysoida. Urheiluruudun kuvakulmat paljastavat, mistä on kyse.

Tällaiselta näyttää Englannin kentillä:

Tälllaista on taas Suomessa:

 

Kuvat ovat sunnuntain 23. elokuuta Urheiluruudusta ja esittävät raportoitujen pelien aloitusnäkymiä.