keskiviikko 30. marraskuuta 2016

Viestien reagointiaikoja

Ihmiset närkästyvät siitä, että heidän yhteydenottoihinsa ei vastata. Samalla toiset yllättyvät siitä, että heille ylipäänsä vastataan. Vielä on joukko ihmisiä, jotka valitsevat hieman sopimattoman yhteydenottovälineen. Eri välineisiin vastataan eri tavoin.

Minun järjestelmäni on suunnilleen tällainen:
Kasvokkain näkeminen: Todella nopeaa toimintaa. Asiat käsitellään saman tien. Silmiin katsominen ja luomupuhe on paras tapa vaikeiden asioiden hoitamista varten.
Tavallinen äänipuhelu: Tämä on kiireellisiä asioita varten. Vastaan puheluun saman tien tai ainakin heti, kun sopiva hetki koittaa.
Perinteinen tekstiviesti: Reagoin vuorokauden kuluessa, mutta joskus nopeamminkin.
Sähköposti: Vastailen parin päivän kuluessa, mutta kiireettömän asian ja rauhallisen ihmisen kanssa voi mennä parikin viikkoa. Minua lähestyttäessä on kaikkein varmin menetelmä (ate@saunalahti.fi). Vastaus tulee ennen pitkää sillä varmuudella kuin ihmiselämässä nyt varmuuksia on.
WhatsApp: Muut kuin nuoret älkööt vaivautuko minun kanssani tähän. Nuorille yritän olla nopea, sillä he eivät malta odottaa.
Facebookin yv: Mahdollisuuksien mukaan vastaan pian. Ellen reagoi kolmessa päivässä, on syytä pelätä, että viesti on hävinnyt jonnekin ketjun uumeniin. Soisin, ettei yleensä käytettäisi tätä tärkeisiin asioihin, viestin koska hautautumisvaara on suuri.
Instagram: Ainakin minun tapauksessani melko epäluotettava ja jäykkä, en suosittelisi lähestymään minua tätä kautta. Posti voi tosin tavoittaakin.
Twitterin viestit: Nämä ovat hieman kankeita kahdenkeskiseen postailemiseen, vaikka muuten tykkään Twitteristä. Näihinkin reagoin ja kohtalaisen nopeastikin.
Kirje: Tätä arvostan eniten. Vastaus voi vähän viipyä, mutta se on sitäkin huolellisemmin mietitty.
Pulloposti: Täysin teoreettinen vaihtoehto, mutta muuten todella hieno. Vastausaikaa lienee koko elämä.
Savumerkit: Kuuluu maailmaan, jota ei enää ole. Ehkä juuri siksi menetelmää kiinnostaisi opetella.

sunnuntai 27. marraskuuta 2016

Askel sukupuolineutraaliin rippikouluun

Otsikko on hieman raflaava. Rippikouluissamme puhutaan edelleen tytöistä ja pojista, ja leirijakoja tehdessä koetetaan huolehtia siitä, että vähemmistösukupuolta on leiriväestä ainakin kolmannes. Pojille ja tytöille on omat vessansa, majoituksensa ja saunavuoronsa, ja varmaan poikien kanssa puhutaan hieman eri asioista kuin tyttöjen kanssa.

Uskon tämän kaiken olevan luonnollista ja ihmisten erilaisuutta kunnioittavaa elämää, vaikka jotkut itseään viisaina pitävät sanovat jotain sellaista, että ihmisen sukupuoli on vain yhteiskunnallinen diskurssi.

Kaikesta huolimatta sukupuolineutraaliuden julistajat eivät ole kokonaan väärässä. Jotain on heiltäkin syytä omaksua. Jäykkiä sukupuolirooleja ei ole syytä korostaa.

Niinpä ryhdyin korjaamaan tutustumistehtäviä, joilla rippikoulumme pienryhmät (paikallisessa kielessämme JK-ryhmät) ovat aloitelleet taivaltaan. Ne ovat muuttuneet aikaa sitten vanhentuneiksi, mutta jostain syystä en ole vain osannut kiinnittää niihin huomiota. Oikeastaan vähän hävettää, että lauseet korjataan vasta nyt.

Uudistetun version mukaan tytöiltä ei enää kysellä kauneudenhoidosta eikä toiveammatteja enää erotella sukupuolen mukaan. Harrastuskysymyksetkin ovat yhtäläisiä.

Jotain vanhasta sentään jätettiin. Tytöt saavat kertoa, pitävätkö he mieluummin hametta vai housuja, ja pojilta kysytään kravatin käyttämisestä. Tuon verran kai sallittaneen eroa.

lauantai 26. marraskuuta 2016

Seikkailut seikkailuina

Yleisradio uutisoi, kuinka kaksi jyväskyläläistä miestä on menossa toista kertaa pakettiautoineen Ukrainaan jakamaan joululahjoja.

Tulossa on varmaan kiva seikkailu, mutta ei tässä auttamisen tavassa ole mitään järkeä. Sitä kuvaa miesten laulahdus viime vuoden matkasta: "Ei oikein tiedetty mihin oltiin menossa ja ketä piti tavata."

Jos haluaa oikeasti saada omalle ulkomaiden avustukselleen jotain tehoa, ainoa keino on lahjoittaa rahaa luotettaville järjestöille, joilla on tarkat tiedot todellisista avun tarvitsijoista ja paikalliset olot tuntevia ammattilaisia sitä apua jakamassa. Itse olen kanavoinut apuni erinomaiseksi tunnustetun Kirkon ulkomaan kautta.

Totuus on melko usein varsin arkista eikä niinkään raflaavaa. Viisaimmin nämäkin miehet tekisivät, kun sijoittaisivat Ukrainan matkansa autokulut avustuksia jakavalle pankkitilille ja käyttäisivät säästyneen ajan vaikkapa lähipiirinsä unohdettujen muistamiseen.

Seikkailut on viisainta pitää seikkailuina ja ihmisten auttaminen ihmisten auttamisena.

torstai 24. marraskuuta 2016

Ambulanssi oli jättämäisillään nuoren tytön

Tämän aamun sanomalehdessä oli otsikko: "Potilaita on kuollut ambulanssin jätettyä kotiin." Se toi mieleeni muiston muutaman vuoden takaa.

Seurakuntamme Pudasjärvellä olevassa leirikeskuksessa muuan rippikoulutyttö alkoi yhtäkkiä puhua sekavia, kun uima-aika oli meneillään. Oireet viittasivat aivoverenkiertohäiriöön, ja samaa mieltä oli lääkäri, jota konsultoin.

Paikalle soitettiin ambulanssi, joka tuli yli puolen tunnin matkan takaa. Sen saavuttua tytön oireet olivat hävinneet. Minulle oli kuitenkin selvää, että tyttö otettaisiin auton kyytiin ja vietäisiin pikimmiten sairaalaan. Ambulanssin työntekijät olivat eri mieltä. He olisivat jättäneet tytön yöksi leiriväen hoitoon, vaikka matkaa sairaalaan oli henkilöautolla kulkien kaksi tuntia.

Väitin vastaan mielestäni yhdellä kaikkein luonnollisimmalla perusteella: "Tämä on sentään nuori, viisitoistavuotias ihminen."

Kuulin ambulanssinkuljettajalta, että kaikki ihmiset ovat tasa-arvoisia ja ansaitsevat iästään huolimatta yhtäläisen hoidon ja että iän perusteella ketään ei saa erityisesti suosia.

Sain niin sanotun primitiivireaktion. Tein nopeasti selväksi, että minun tai ambulanssinkuljettajan ikäisellä ihmisellä ei enää ole niin väliä, mutta lapsista ja nuorista on pidettävä erityisesti huolta, jotta hekin saisivat elää meidän ikäisiksemme.

Lopulta tyttö otettiin kyytiin ja hänet vietiin Oulun sairaalaan. Siellä hänet otettiin vakavasti.

Tapauksen loppu oli onnellinen. Tytön oireet jäivät kertaluonteisiksi.

tiistai 22. marraskuuta 2016

Rokkitähtien poistoviikot

Leonard Cohenin lisäksi tänä vuonna kuolleita muusikkoja ovat David Bowie, Prince, Lasse Mårtenson ja Riki Sorsa.

Tuntuu, että kokonainen sukupolvi on nyt kupsahtelemassa. Ei ole lainkaan huono veikkaus, että ennen vuodenvaihdetta lähtee vielä joku suuruus. Kuolema on aika veijari, tekee tasaista ja varmaa jälkeä eikä paljasta tarkkoja suunnitelmiaan.

Maine, kunnia tai hyvät tekijänoikeustulot eivät pelasta.

Kaikkiin lähtijöihin pätee: saman mennessään vievät, minkä tänne tullessaan toivat.

torstai 17. marraskuuta 2016

Multaa arkullesi

Monia nuorten tekemisiä tai tekemättä jättämisiä katson sormien läpi. Jos rippikoululainen tulee päällysvaatteissa sisään ja kysyy, saako niin tehdä, katson vähän hölmistyneenä ja vastaan: "Minunko tuo pitäisi tietää? Kai sinä itse tuon parhaiten tiedät."

En osaa "puuttua" nuuskan käyttöön siitä yksinkertaisesta syystä, etten ikinä kiinnitä siihen huomiota. Minulla ei ole sanottavaa asioista, joita en näe.

On kuitenkin kaksi asiaa, jotka havaitsen tarkasti ja joista en osaa olla huomauttamatta. Ensimmäinen on se, että joku seisoo liian lähellä tikkataulua. Komennan heti pois. Minuun vaikuttaa lapsuudenmuisto siitä, kuinka kahdeksan iässä sain kaverini heittämän tikan silmien väliin. Mitään fyysistä vammaa ei tullut, vaikka muuten jäi trauma. Tikka vain jökötti pystyssä keskellä nenää, josta vedin sen itse pois. Kaveri lähti pyörällä karkuun, koska luuli, että hänelle oltaisiin vihaisia.

Toinen reagoimani asia on kulkupeleillä leikkiminen. Kahdella pyörällä vastaan tuleva mönkijä herättää minussa aggression tunteen. Saman tekee netissä näkemäni video, jossa tuttu nuorimies ajaa moottoripyörää hillitöntä vauhtia niin sanotusti keulimalla eli etupyörä ilmassa.

Silloin vedän hautauskorttini esiin ja sanon: "Muutamien ikävien tapausten pohjalta toivon, etten minä ole se kaveri, joka heittelee multaa arkullesi."

tiistai 15. marraskuuta 2016

Kummille sanottua

Sorvailin seurakunnan jakamaan kummikirjan sanoja. Tällaiselta teksti vaikuttaa luonnosvaiheessa:

Sinut on kutsuttu pienen lapsen kummiksi ja sitä myötä olet päässyt osalliseksi arvonimestä, joka kaikessa vilpittömyydessään on ihmisen saamista arvonimistä kaikkein merkittävimpiä. Siihen päästäksesi Sinulta ei ole kysytty saavutuksia, sillä kummius itsessään on saavutus. Se merkitsee melkeinpä samaa kuin vanhempien ajatus, että juuri Sinä olet hyvä ihminen.

Kummiuden ansiosta Sinut kutsutaan elinikäiseen ystävyyteen syntyneen lapsen kanssa. Samalla vahvistuvat ne siteet, jotka ovat kasvaneet Sinun ja kummilapsesi vanhempien välille.

Kummin tärkein tehtävä on välittää siunausta ja muistaa lasta ja hänen tärkeitä asioitaan. Jokainen kummi voi toteuttaa tätä tehtäväänsä viisaimmaksi katsomallaan tavalla. Hienoimpia muistamisen tapoja on se, että illan päätteeksi kuiskaa Jumalan suuntaan: "Siunaa kummilastani päivin ja öin. Levitä suojaavat kätesi hänen ylleen. Kulje hänen kanssaan, minne ikinä hänen tiensä kulkeekin."

sunnuntai 13. marraskuuta 2016

Breivik, jalkapallo ja asiantuntijat

Viime päivinä on ihmetelty sitä, miksi gallup-tutkimukset eivät tiedä ja miksi asiantuntijat eivät näytä tuntevan mitään.

Ei tämän pitäisi olla enää yllätys kenellekään. Riittää, että katsoo jalkapallokisojen tuloksia. Asiantuntijoiden oli mahdotonta ennalta käsittää, että Costa Rica menisi MM-kisojen puolivälieriin ja Islanti EM-kisojen, ja nämä ovat vain kaksi esimerkkiä monien joukosta.

Minun uskoni asiantuntijoihin romahti, kun Anders Breivik teki julmuutensa. Kun ensimmäiset uutiset kantautuivat Suomeen, riennettiin haastattelemaan terrorismiasiantuntijoita. Heillä oli tekijäksi vain kaksi vaihtoehtoa, joko Al-Qaida tai sitten jokin muu islamilainen järjestö. Norjalaiseen vaihtoehtoon ei edes vihjattu.

Sen jälkeen olen käyttänyt sanaa "asiantuntija" vain ironisessa mielessä.

perjantai 11. marraskuuta 2016

Nuoria ei pidä pelotella

Olin yläkoululla Yhdysvaltain presidentinvaalien jälkeisenä aamuna. Milloinkaan ennen koulun pihalla ei ole puhuttu niin paljon maailmanpolitiikkaa kuin nyt. Jotkut selvästi pelkäsivät ja kyselivät toisiltaan, alkaako nyt se kolmas maailmansota.

Hysterian levittäjät voisivat huomata myös sen, miten millä tavoin heidän kauhukuvansa vaikuttavat lapsiin ja nuoriin. Ei ole mitään hyötyä siitä, että he alkavat pelätä.

Minäkin tässä arvelen, että vaalituloksesta voi seurata epämiellyttäviä asioita, mutta toisaalta ihmisellä on aina taipumus liioitella oman aikansa ilmiöitä.

Ei tässä minun tietääkseni kukaan ole ydinasenappia painamassa.

Vastuullinen ihmisen rauhoittelee tunnelmia ja sanoo pienimmille niin kuin turvallinen perheenisä tai -äiti: Välillä elämässä on parempia aikoja, välillä huonompia. Me selviämme niin kuin on ennenkin selvitty.

Näin minä olen Johdatuksen ymmärtänyt.

tiistai 8. marraskuuta 2016

Koulutytön valuuttaihme

Vammalalainen Katriina oli kymmenen vanha ja halusi itselleen koiraa, ja hän säästi rahaa sitä varten. Sopivaa pentua ei ollut tarjolla, ja säästäminen kävi viikkorahoista varsin hitaasti. Alkoi tuntua siltä, että valmista ei tulisi ennen rippijuhlia.

Katriinan perheen tuttaviin kuulunut lähetystyöntekijä kertoi, että Etiopian pääkaupungissa Addis Abebassa on katulapsia, jotka eivät saa joka päivä mitään ruokaa, koska kerjääminen ja roskien penkominen eivät aina tuota tulosta. Jotain hätävarasysteemejä on kuitenkin olemassa. Addis Abebassa on esimerkiksi paikka nimeltä Hope Enterprises. Siellä ruokalippua vastaan saa yhden lämpimän aterian. Yksi ruokalippu maksaa viisikymmentä Etiopian senttiä.

Katriina-tyttö vain hetken mietti kuulemaansa. Sitten hän kaivoi esiin säästämänsä eurot ja sanoi, että osta niitä ruokalippuja ja anna niille lapsille.

Rahanarvon kummalliset vaihtelut saivat outoja aikaan. Pieni raha täällä Suomessa on iso raha Etiopiassa. Vammalalaisen pikkutytön kolmellakymmenellä eurolla annettiin köyhille kuusisataaneljäkymmentä ateriaa. Siis kuusisataaneljäkymmentä.

Juttuni olen velkaa Sirpa Hämäläiselle.

torstai 3. marraskuuta 2016

Yhteiset syntyvät vain yhdessä

Olen törmännyt keskusteluun, voiko tavaratalo viettää syntymäpäiviään pyhäinpäivänä ilotulituksineen kaikkineen. 

Ehkä voi, mutta kyseessä on kulttuuritajun puute.

Ensimmäinen mieleen tuleva puolustelu tai selitys on luonnollisesti se, ettemme johtoportaassa huomanneet. Se on sama selitys, jonka autoilija kertoo ajettuaan kolmion takaa eteen. Esimerkiksi jouluna tätä selitystä ei voi käyttää.

Joku keskustelija muistuttaa siitä, että jokainen päättää menemisistään omien henkilökohtaistensa tunteidensa perusteella ja että kuolleita voi muistaa muulloinkin kuin pyhäinpäivänä – vaikka vuoden jokaisena päivänä.

Kieltämättä jokainen tekee omat ratkaisunsa, mutta yhteisiä asioita voi tehdä vain tekemällä niitä yhdessä. Soisin, että joskus ajateltaisiin muutakin kuin vain omia tunteita.

Esimerkiksi joulun teho perustuu siihen, että se on kaikilla ihmisillä samaan aikaan. 

Mielestäni pyhäinpäivä kuuluu joulun, uudenvuoden, pääsiäisen, vapun, äitienpäivän, juhannuksen ja itsenäisyyspäivän ohella yhteisiin asioihin, jolloin on hieman suostuttava luopumaan omista suunnitelmistaan, jotta meillä olisi edes jotain yhteisiä asioita. 

Myönnän, että äitiään voi ajatella vuoden jokaisena päivänä. Siitä huolimatta suosittelisin vahvasti, että ostaisi toukokuun toisena sunnuntaina kukan.