perjantai 18. elokuuta 2017

Hussosta ja Inkisestä tuli Hussinki

Matkalla luin Savon Sanomia. Lehdessä kerrottiin tuoreesta iisalmelaisesta pariskunnasta, jonka nimet ennen avioitumista olivat Henri Inkinen ja Riikka Husso. Yhteiseksi nimeksi tuli Hussinki.

Mielestäni Hussinki on täysin kelvollinen nimi, vaikka jo lapsen ensimmäisinä kouluvuosina se voi kääntyä muotoon Huussinki. En pidä tuota muunnosta kuitenkaan ratkaisevana vikana, koska melkeinpä minkä tahansa nimen saa väänneltyä loukkaavaan muotoon.

Mies ja nainen päättäkööt nimensä ilman ulkopuolista painostusta, kunhan pysytään jonkinlaisessa kohtuudessa. Se on minulle täysin selvää.

Sen sijaan huomautan sitä ajatusta vastaan, että ihminen voisi "säilyttää oman sukunimensä". Kenenkään alkuperäinen ei nimittäin ole hänen omansa, vaan muilta saatu ja jollekulle muullekin kuuluva. Käytännössä ihmisen valitsee avioituessaan isänsä nimen ja puolisonsa nimen välillä.

torstai 17. elokuuta 2017

Nuoren tytön sähköaita

Istuin Savonlinnassa lukemassa Amos Ozin erinomaista kirjaa Tarina rakkaudesta ja pimeästä. Välillä nostin silmäni kirjasta pois. 

Näin ryhmän nuoria astelevan katukäytävää pitkin, ilmeisesti matkalla ilmiöopintoihin. Arvioin heidät lukion ensimmäisen luokan oppilaiksi. Ensin oli yhdeksän nuoren ryhmä, ja perässä tuli kahdeksan oppilaan ryhmä.

Siinä välissä oli yksinäiseltä vaikuttanut tyttö, joka kulki kuulokkeet korvillaan. Kuulokkeet oli yhdistetty johdolla puhelimeen.

Jäin miettimään johtuiko hänen yksinäisyytensä hänen kuulokkeistaan vai olivatko hänen kuulokkeensa hänen yksinäisyytensä syy. Vai oliko jokin muu selitys? Joka tapauksessa on vaikeaa tai peräti mahdotonta ottaa kontaktia ihmiseen, joka piiloutuu musiikkinsa ja musiikkilaitteidensa taakse. Tuolla tyylillä ei hevin saa kavereita.

Muistan, että vuosia sitten julkaistussa Vankilaslangin sanakirjassa radiota kutsuttiin köyhän miehen väliseinäksi. Teki mieleni rientää tytön luo ja sanoa, että laitteesi on sinun sähköaitasi.

sunnuntai 13. elokuuta 2017

U2 ja Pobeda, ManU ja HJK

Kun rupeaa puhumaan kotimaisesta Veikkausliigasta, saa hyvin usein kuulla kommentin, että suomalainen jalkapallo on potkupalloa sen oikean jalkapallon rinnalla, jota pelataan Barcelonan, Madridin ja Manchesterin suurilla stadioneilla.

Ehkäpä noinkin. Vertailu on kuitenkin epäoikeudenmukainen. Tuollaisten mittojen mukaan on vaikea elää. Kun olen Pobedan konsertissa, en minä silloinkaan sano, että Pate Mustajärvi ei ole mitään Bonon tai Mick Jaggerin rinnalla. Minä tykkään Pobedasta ilman vertailuja.

Aivan niin kuin musiikista jalkapallostakin voi nauttia monella tasolla. Messin taituruudessa on puolensa, mutta niin on myös Tammelan stadionin kesäillassa. Voin katsella yhtä innostuneesti kolmosdivaria, oman kylän puulaakiturnausta tai kymmenen ikäisten potkiskelua pihanurmella.

Ulkomaan huippusarjojenkaan peli ei aina ole ihmeellisen hienoa. Olen nähnyt Valioliigan ottelun Bolton - Blackburn. Kentällä ei ollut yhtään Brasilian maajoukkueen fakiiria. Oli vain melko tavallisia potkiskelijoita, mutta katsomossa oli kieltämättä sellainen meno, että sen rinnalla Tapparan ja Ilveksen paikallispelit eivät ole mitään.

Sitä paitsi kyse on myös rahasta. HJK olisi säännöllisesti Eurooppa-liigan joukkue, jos se voisi ostaa pelaajia edes kymmenesosan budjetilla siitä, mitä PSG maksaa yhdestä Neymarista.

keskiviikko 9. elokuuta 2017

Maailmanluokan perintöä 134 kilometrin päässä

Unescon maailmanperintökohteet on hyvä valikoima vierailemisen arvoisia paikkoja ja asioita, joita turistit eivät välttämättä lainkaan huomaisi ilman maailmanjärjestöä.

Kotioveltani 134 kilometrin päässä on Struven ketjuun kuuluva Korpilahden Oravivuori. Tällä Struven ketjun avulla mitattiin maapallon kokoa. Sen pisteistä Suomessa on suojeltu kuusi, ja yksi niistä on Korpilahdella. Puolen tunnin kiipeämisen jälkeen sain nähdäkseni Päijänteen kauniit maisemat.

Samaan yhden reissun matkaan mahtui Petäjäveden vanha kirkko, kerrassaan viehättävä paikka. Vatikaanin Pietarinkirkko yökötti minua, mutta Petäjävedelle olisi voinut kuvitella itsensä Jeesuksen rakennusmieheksi.

Jos hyvin onnistuu, vierailen tänä kesänä myös Suomenlinnassa, jossa en ole häpeäkseni ikinä käynyt. Verlan paperitehdas on sillä suunnalla missä anoppini asuu. Ehkä pääsen sinnekin vielä.

maanantai 7. elokuuta 2017

Takapenkkiläisenä rippikirkossa

Kun kerran oli tilaisuus, testasin millainen on takapenkkiläisen konfirmaatiokokemus.


Kirkon pihalta ei löytynyt parkkipaikkaa

Lähdin matkaan hieman liian myöhään, vaikka ajettavaa oli yli sata kilometriä. Olisin muuten ehtinyt paikalle minuuttia ennen, mutta moottoritiellä yllätti kaatosade ja nopeus oli ajoittain pudotettava alle 100 km/h:n. Parkkitilaa ei ollut aivan kirkon lähellä. Rippinuoret jo loikkivat kirkon pihalla kirkkorakennusta kohti, kun minä jouduin kääntymään pihasta pois. Onneksi läheisen marketin edustalla oli sunnuntaina hyvin tilaa.

Autossa oli sattumasateenvarjo. Sen vaaleansininen sävy ei lainkaan sopinut vaatetukseeni, mutta sai kelvata. Kuitenkin vino sade kasteli minut matkallani kirkkoon. Sisälle tullessani tunsin haisevani märiltä vaatteilta. Kirkko oli kiitettävästi täyden oloinen, vaikka takapenkeissä oli sopivasti väljää. Mikähän ihme siinä on, että ihmisten pitää aina istuutua penkinpäähän myöhäisten tulijoiden kulkua haittaamaan eikä keskelle penkkiriviä? Busseissakin osataan täyttää ensin ikkunapaikat.


En tunnistanut juhlakalua

Mahdollisia tervetulotoivotuksia ja muita kirkko-ohjeita en ehtinyt kuulla, mutta alkuvirteen ehdin mukaan. En laulanut, en yleensäkään laula. Takapenkissä oli virsien osalta melko hiljaista.

En ollut nähnyt rippinuorta muutamaan vuoteen, eikä minulla ollut aavistustakaan, kuka hän mahtoi olla niistä kaapuun pukeutuneista. Onneksi minun ei tarvinnut olla häntä siunaamassa.

Kirkonmenojen alkuosa sujui niin kuin ne yleensä sujuvat. Kanttori soitteli hyvin. Ensimmäinen raamatunteksti oli takapenkkiläisen näkökulmasta täysin turha. Nuoret lukivat sen amatöörimäisen epäselvästi, ja muutenkin se oli hankala yhdeltä kuulemalta ymmärrettäväksi.


Saarnaaja  ei keksinyt leiriviikosta mitään sanottavaa

Kiinnostuneena odotin saarnaa. Kaikki kunnia musiikille ja kauniille liturgialle, mutta niin sanottu tavallinen ihminen tekee juuri saarnan pohjalta johtopäätöksensä siitä, onko kirkolla sanottavaa.

Saarnan alussa oli ohut viittaus rippikouluun, mutta niin yleisluontoinen että sen saattoi sanoa mistä tahansa rippileiristä. Saarnatekstinä olleet Jeesuksen sanat olisivat antaneet aihetta moniulotteiseen pohdintaan. Alkuun vaikutti, että saarnasta olisi ehkä tullutkin jotain, mutta juttu tyssäsi pian. Saarnaaja tyytyi moitiskelemaan kirkon julistusta siitä, että Raamattua ei oteta huomioon riittävän paljon ja että opetetaan jopa sen vastaisesti. Epäilin jo, että papin mielessä olivat homojen avioliitot, mutta siitä ei ollut kyse, koska myöhemmin esirukouksessa muistettiin seksuaalivähemmistöjä. Ehkä pappi oli ollut jossain pappien koulutuspäivillä eikä siellä ollut saanut tätä mielipidettään julki.

Itse konfirmoitavaa rippikoulua ei saarnassa käsitelty lainkaan. Minun on täysin mahdotonta ymmärtää, että pappi ei keksi leiriviikosta mitään sanottavaa, kun nuoret ja heidän läheisensä ovat kirkontäydeltä koolla. Luulisi, että sen viikon aikana olisi noussut esiin jotain, joka olisi valaissut puheena ollutta raamatuntekstiä. Edelleen on käsittämätöntä, että yleensäkin hukataan mahdollisuudet sanoa jotain oleellista niille ihmisille, jotka käyvät kirkossa vain harvoin, mutta aivan varmasti miettivät Jumalaa, kirkkoa, nuoruutta, elämänkulkua ja nopeasti kuluvia vuosia, ihmistä, ihmissuhteita, Jeesuksen opetuksia ja omaa elämäntapaa.


Viiden minuutin saarnasesta 7½

Pappi lopetti puhuttuaan viisi minuuttia. Se on liian lyhyt aika minkään teeman käsittelemiseen. Hyvä saarna kestää kymmenen minuuttia, ja joskus se lipsahtaa kahteentoista. Konfirmaation pitää olla riittävän lyhyt, mutta siitä ei saa kokonaan supistaa juuri sitä osaa, joka voi puhutella ihmisiä.

Olen minä huonompiakin saarnoja kuullut, mutta arvosana 7½ ei oikein riitä konfirmaatiopyhänä. Tuskin saarna ketään kovasti kiusasi. Sitä ei huomannut, sen unohti. Tai ei sitä unohtanut, kun sitä ei missään vaiheessa muistanutkaan.


Jo isän tai äidin rippikouluajoilta tuttu laulu

Saarnan jälkeen tuli varsinainen konfirmaatio. Nuoret vastasivat melko pontevasti, että tahtoivat osoittaa uskon elämässään. Pappi puhui sen jälkeen ”nuorten antamasta lupauksesta”. On kummallista, että ihminen sanoo tahtovansa jotain ja sitten tätä tahtomista kutsutaan lupaukseksi. Siinä on huijauksen makua. Tahtominen on tahtomista ja lupaaminen lupaamista. Merkityksensä puolesta verbit ovat kaukana toisistaan.

Konfirmaatiolauluna oli Evankeliumi, jo äidin ja isän rippikouluajoilta tuttu. Sen päälle taputettiin, enkä ikinä totu kirkossa aplodeeramiseen.

Esirukouksessa muistettiin myös kirkon erilaisia järjestelmiä ja eturyhmiä. Tuntui kovin jäykältä ja lakimääräysten noudattamiselta. Olisin jättänyt ne pois, mutta toisaalta rukouksessa kuului myös nuorten ääni.

Kävin ehtoollisella, mutta muut takapenkkiläiset eivät sinne menneet kahta lukuun ottamatta. Rukouksiin ja uskontunnustuksiin kirkon perällä ei juuri osallistuttu, vaikka toisaalta ihmisten käytöksestä ei voinut valittaa. Ei supistu omia asioita eikä räplätty kännykkää. Ei oltu aktiivisia, muttei estetty asiaan perehtyneitä olemasta mukana. Valokuvaaminen pysyi sopivissa rajoissa.


Kirkonmenojen jälkeen rippilapsi hukkui jonnekin

En oikein ymmärrä, miksi rippikoulutodistukset pitäisi jakaa kirkkosalissa heti kirkonmenojen jälkeen. Tosin käytännössä oli se hyvä puoli, että minulle selvisi, kuka se juhlittavanani ollut rippikoulutyttö oli. Hänessä oli kieltämättä äitinsä näköä.

Yhteiskuvaa otettiin kirkossa, kun jumalanpalvelus oli jo päättynyt. Ajan säästämiseksi sen olisi voinut hoitaa jo harjoituksissa. Sillä tavoin päivästä olisi voinut raivata tilaa jollekin muulle.

Ei minulle eikä myöskään tytön perheelle ollut selvää, mihin tyttö hävisi riisuttuaan alban. Aikamme haahuilimme pihalla. Väsyin etsiskelemään ja kävelin autolle. Sade oli tauonnut. Ajoin juhlakotiin ja onnittelin tyttöä vasta siellä.


Sujui muttei riipaissut

Kieltämättä konfirmaatio oli sujuva. En kuitenkaan sanoisi, että se olisi täyttänyt wittgensteinilaisen ehdon ”riipaisemalla meitä ja kääntämällä meidät toiseen suuntaan”.

Äitien puolesta en sano mitään. Ehkä he tirauttivat.

sunnuntai 6. elokuuta 2017

Miesten satanen osoitti avarakatseisuuteni rajat

Kari-Pekka Kyrön dopingpanna poistuu. Kävi niin kuin pelkäsin: hänet päästetään taas tositoimiin aiemmin kuin minä palaan Lahden kisojen jälkeen seuraamaan maastohiihtoa.

Meneillään olevista yleisurheilukisoista tarkoitukseni oli katsoa miesten sata metriä, mutta nukuin sen ohi. Herättyäni tajusin Boltin hävinneen. Voittaja oli joku kahdesti dopingista kiinni jäänyt.

Kokemus tuotti oivalluksen, että juuri tässä menevät minun avarakatseisuuteni rajat. Kahdesti kavalluksen tehnyttä en ottaisi pankkiin töihin. Kahdesti huijauksesta kiinni jääneen voittoja en noteeraa, vaikka kuinka tiedän, että eivät ne ole puhtaita muutkaan.

Eikä minua puhuttele TV-selostajan julistus, että rangaistuksensa kärsineelle on annettava anteeksi.

En pysty.

perjantai 4. elokuuta 2017

Ahmitaan kauhisteltavaa

Kun ihminen kuulee lähellä tapahtuneesta onnettomuudesta, melkeinpä siinä pulssi nousee. Himoitaan yksityiskohtia ja ahmitaan kauhisteltavaa. Riennetään paikalle, tai ainakin ajetaan hitaasti ohi.

Paremman puutteessa uutissivujen värikuvat ja onnettomuuspaikalta tehdyt haastattelut tyydyttävät kauhistelemisen tarvetta. Joku kertoo saaneensa trauman.

Kaksi merkittävää kirjailijaa antaa ilmiölle selityksen. Monesti Nobel-ehdokkaana mainittu Amos Oz kirjoittaa: "Papa sanoi, että kaikissa tragedioissa on myös komedian aineksia ja että joka katastrofissa on mukana tyytyväisyyden siemen niille jotka katsovat sitä sivusta."

Dostojevski puolestaan antaa romaanihenkilönsä sanoa, että ihminen aina nauttii sivullisen kärsimyksestä.

Kun kaksi viisasta on tuollaista havainnut, on vaikea väittää vastaan.

torstai 3. elokuuta 2017

Vanhat hautaustavat suojaavat kuin harjakatto

Viime sunnuntaina kuulin hyvän lauseen: "Perinteitä ei pidä noudattaa, mutta niitä on kunnioitettava." Sillä keinoin vanhan perheyrityksen kerrotiin pysyneen kehityksessä mukana. Oli osattu hylätä vanha ja pystyyn kuollut, mutta siitä huolimatta oli kuljettu oikeaa tietä.

Toisinaan ei pidä tyytyä pelkkään kunnioitukseen. Muuten voi käydä niin kuin kävi harjakattojen, sokkelien ja talojen rossipohjien kanssa. Ajateltiin, ettei niitä mihinkään tarvittu, mutta kun ne jätettiin pois, huomattiin myöhemmin, että ne olivat sittenkin välttämättömiä.

Monet vanhat tavat ovat vuosisatainen kansanperinteen kokoelma, joka on kantanut elämää silloin, kun ihmisistä ei ole ollut oman elämänsä kantajiksi.

Yksi surullinen suunta siinä, että nykyään ostetaan kuoleman äärellä melkein kaikki hautaustoimistoilta ja pitopalveluilta. Kun ennen vanhaan tehtiin kaikki itse, tällä tekemisellä hoidettiin surua ja pakotettiin suuntaamaan sitä jonnekin. Tämä touhuaminen oli nykyaikaisesti ilmaisten toimintaterapiaa.

maanantai 31. heinäkuuta 2017

Poika leikki kirkonmenoissa trampoliinia

Istuin kirkonpenkissä, ja vieressäni oli rippialbainen poika. Hän ei häirinnyt ketään, mutta ehtoollisliturgian aikaan kirkonmenot olivat käyneet liian pitkiksi. Hän hypelöi leirillä askarreltua ristiä, jonka oli saanut aamulla kaulaan ripustettavaksi, ja käytti polvien väliin pingottamaansa albaa trampoliinina. Risti pompahteli siinä hyvin.

Mieleeni tuli kauan sitten lukemani runo, jonka joku minulle tuntemattomaksi jäänyt rippikoululainen oli kirjoittanut aiheesta "Minun Jumalani".

             Minun Jumalani osaa kastella meidät.
             Hän osaa viedä meidät hautaan.
             Hän istuu kirkossa villien poikien viereen
             ja leikkii heidän kanssaan.

tiistai 25. heinäkuuta 2017

Kummallisia nimiä

Ihmisten nimet ovat varmimpia väyliä siihen, että kahvipöytäkeskustelu kääntyy vähintäänkin puolisyvälliseen suuntaan. Aihe kiinnostaa takuuvarmasti myös rippikoululaisia. Jokaisella ihmisellä on nimi, ja varmaankin kaikki ovat joskus miettineet, millaisen nimen antaisi, jos pääsisi päättämään.

Useimmiten lapset saavat hyvin perusteltuja ja käytössä toimivia nimiä. Sitä kummallisemmilta sitten tuntuvat poikkeustapaukset. Äärimmäinen kohtaamani kummallisuus on ruotsalaisen naisen yritys antaa lapselleen nimeksi Brfxxccxxmnpckcccc111mmnprxvc1mnckssq1bb11116. Äiti selitti valinneensa ytimekkään, typografisesti ilmaisuvoimaisen muotoilun, joka oli kaiken lisäksi taiteellinen luomus hänen kannattamansa patafyysisen perinteen hengessä.

Ruotsin viranomaiset antoivat naiselle 5000 kruunun sakot.

Suomessa erikoisimpia ja hylätyiksi tulleita nimiä ovat olleet Pansarkitty, Pinkbutterflytaina, Sweethoneybeebambi, Chofie, Mañana ja Varastettu Pieni. Kaikki nämä nimiehdotukset herättävät epäilyn siitä, että lapsella on vanhempiensa suhteen muitakin ongelmia kuin vain kelvoton nimimaku.

Olen ollut havaitsevinani, että erikoiset ja vieraskieliset nimet heijastavat monesti vanhempien heikkoa koulutustasoa ja sitä myötä itsetunnon puutteita. Tasapainoinen ihminen uskaltaa tehdä omia ratkaisuja, mutta rohkenee olla tarvittaessa myös aivan tavallinen.

*  *  *

Hiljattain kirjoitin Aamulehden kolumnissani siitä, kuinka sukunimi luo ihmisestä tietyn mielikuvan. Huomasin juuri, että olen pohtinut aihetta ennenkin.

perjantai 21. heinäkuuta 2017

Pomolle sallitaan ja muille ei

Tämän tapauksen uskaltaa kertoa, koska siitä on kulunut jo yli kolmekymmentä vuotta ja päähenkilö on aikaa sitten kuollut.

Pirkkalan seurakunnan kirkkoherranvirasto oli aikanaan entisen kirjaston vastaisen kerrostalon toisessa kerroksessa. Sinne pääsi porraskäytävästä yhden oven kautta niin kuin mihin tahansa kerrostaloasuntoon. Kaikkien seurakuntalaisten henkilötiedot olivat yhdessä peltikaapissa yhden hataran lukon takana. Kaappi oli huomattavan heikkorakenteinen, ja sen hennon lukon olisi saanut auki yhdellä voimakkaalla tempaisulla.

Eräänä yönä porraskäytävään johtava ovi oli jäänyt sepposen selälleen ja henkilötietojen suojana oli vain tuon peltikaapin särjettävissä oleva lukko.

Isoa käytännön vaaraa ei ollut. Talossa tuskin oli asukkaita, jotka olisivat olleet valmiita murtautumaan peltikaapin tietoihin. Lisäksi avoinna ollut ovi antoi vaikutelman, että virastossa oli joku asiallisissa yötöissä.

Mutta silti.

Voi vain kuvitella, millaisen metelin tällainen tapaus aiheuttaa: Kuka on jättänyt oven auki? Muistutetaan, että sellaista ei saa tapahtua enää ikinä. Vaihdetaan lukkoja. Virastoon pääsy sallitaan entistä harvemmille ihmisille. Syyllinen nukkuu monta viikkoa huonosti ja kaikkia hänen tekemisiään tarkkaillaan entistä tiukemmin.

Paitsi ettei tapahdu mitään, ja koko juttu unohdetaan. Se nimittäin oli itse kirkkoherran syytä.

Kuullessani syyllisen nimen muokkasin heti mielessäni Tuntemattoman sotilaan lausetta ja huokaisin: "Oli hyvä, että se sattui Pennaselle."

keskiviikko 19. heinäkuuta 2017

Välttämätön, tyhmä kokeilu

Missä olit silloin kun, työnsit kielesi pakkasesta kylmään rautaan? – Minä ainakin muistan paikan ja summittaisen ikäni. Ovenkahva se oli.

Kyselyideni perusteella moni muukin muistaa saman kokeilun.

Mistähän tällaiset tarpeet tulevat? Kuka on ne meihin luonut? Miksi juuri tietyt tyhmyydet pitää tehdä, kun taas toiset eivät tule edes mieleen?

maanantai 17. heinäkuuta 2017

Olemme ennakkoluuloisempia kuin myönnämme

Tuorein Aamulehdessä julkaistu kolumnini on ollut mielessäni pitkään. Sitä kirjoittaessani ajattelin, että varmaan joku käsittää tämänkin väärin. Ymmärtämättömiltä lukijoilta ei voi koskaan välttyä. Ajattelin heidän kommenttiensa uhalla kuitenkin sanoa jotain siitä, kuinka ennakkoluuloisia me ihmiset olemme, vaikka juuri itsessään sitä ennakkoluuloisuutta ei kernaasti myöntäisikään.

Aakkosten etupäässä ja ehdokaslistan yläreunassa olemisen on todettu lisäävän vaaleissa saatua äänimäärää. Muutenkin ihmiset ovat eriarvoisia sukunimensä perusteella. Nimi paljastaa aatelisuuden ja todennäköisen kansallisuuden ja vaikuttaa yleiseen tunnettavuuteen. Niinpä voisi olla tasa-arvon kannalta hyväksi, jos työhakemuksissa lainkaan ei tulisi esiin ihmisen nimi.

Kun ajatus merkitään Ludwig Wittgensteinin nimiin, kuulija ottaa saman tien hatun päästään. Jos vastaava ajatus yhdistetään Jokiseen tai Lahtiseen, vaikutus ei ole yhtä vahva. Edelleen olen varma, että arkkipiispa Kari Mäkinen tunnettavuus on kärsinyt ratkaisevasti hänen vaatimattomasta sukunimestään, johon kaiken lisäksi yhdistyy ikäluokassaan kovin tavallinen etunimi. Toista olisi, jos hän olisi edeltäjänsä tavoin Iisakki Rothovius.
Sanotaan mitä sanotaan, mutten jaksa uskoa, että Jurkan sukunimestä ei olisi tiettyä etua Teatterikorkeakoulun pääsykokeissa. Jonkun kolmannen Kaurismäen olisin valmis uskomaan olemattomilla suosituksilla lahjakkaaksi elokuvaohjaajaksi.
Urheilunkaan maailma ei ole vapaa sukunimien magiasta. Jos Conferation Cupissa Saksaa edustanut keskikenttäpelaaja Can olisi ollut nimeltään Schweinsteiger, olisin seurannut häntä huomattavasti tarkemmin kuin nyt seurasin. Tai ketä kiinnostavat korealaiset jalkapalloilijat? Paitamyyntiä ei avita se, että he ovat melkein kaikki Kim-nimisiä. Sen sijaan japanilainen Keisuke Honda tuntuu heti kohtalaiselta pelimieheltä.
Erityisen sääliksi käy Tytti Tuppuraista; eihän puoluejohtaja nyt vain voin olla Tuppurainen eikä Tappurainen, tai jos kaikesta huolimatta on, etunimen pitäisi olla Elisabet tai Margareetta. Myös toinen Tytti, Isohookana-Asunmaa, olisi voinut harkita, kannattiko poliittisen uran kannalta sittenkään ottaa itselleen yhdistelmänimi.
Andy McCoy on kieltämättä paljon rokimpi kuin Antti Hulkko. Pitää olla poikkeuksellisen lahjakas muusikko, jos onnistuu kurkun kakistelua muistuttavasta nimestään Neil Young huolimatta pääsemään maailmanmaineeseen.

Taitavana kielellisten sävyjen tuntijana Pentti Saarikoski ymmärsi nimiin liittyvää taian. Erässä runoilijoiden kokouksessa hän pilkkasi ruotsalaista Bernt Rosengrenia: ”Hei Rosenkvist, mikä se nimi nyt olikaan, Rosenblatt, Äppelgren, Grenros, miten se oli?” Kuinka vähäinen onkaan kirjailija, josta ei muisteta hänen nimeään. Ei häntä löydä edes kirjastosta. Nimien väärin muistamisella pilkkaamisen Saarikoski oli oppinut säveltäjä Seppo Nummelta, joka oli kutsunut maailmankuulua kollegaansa Karlheinz Stockhausenia Stockenbögeliksi ja Bockenpauseniksi.

Kolumni Aamulehden sivulla

perjantai 14. heinäkuuta 2017

Ehkä punainen ja ruskea ovat sama väri

Kauan sitten luin, että jossain intiaanikielessä ei lainkaan eroteta sinistä ja vihreää toisistaan.

Olen jäänyt miettimään tuota intiaanien väriluokittelua. Se kertoo vahvasti siitä, että vaikka tosiasiat ovat kaikille ihmisille yhteisiä, niiden luokittelut voivat erota ratkaisevasti toisistaan. Absoluuttisen oikeaa ei välttämättä ole.

Näiden kysymysten pohdinta aktivoitui lukiessani suomen kielen professori Matti Larjavaaran kirjaa. Hän kertoo, että siniselle on venäjän kielessä kuusi eri sanaa. Karjalan kielessä taas ei eroteta punaista ja ruskeaa toisistaan. Niinpä tunnetun laulun ruskie neitsyt tarkoittaa puna-asuista neitoa.

Edelleen tiedetään psykologisten tutkimusten perusteella, että ihmisen väriaisteissa ei ole eroja eri kansallisuuksien välillä. Kyse on vain luokittelun ja tulkinnan eroista.

keskiviikko 12. heinäkuuta 2017

Ei ehkä pitäisi sanoa mutta

Monet aikuiset päättävät ankarat komentosanansa tiuskaisemalla lapsille: "Kiitos!"

Kiitos ei ole voimasana. Se on hiljaa lausuttu kohteliaisuus, jolla ilmaistaan kiitollisuutta. Siihen lapsia on ohjattava.

"Kaikella ystävyydellä" merkitsee monien ihmisten kielessä kokonaan muuta kuin ystävyyttä, joskus jopa ankaraa vihamielisyyttä, joka kätketään petollisen hymyn taakse.

Sanoja "Minun ei ehkä pitäisi sanoa tätä mutta..." edeltää useimmiten sellaista ajatusta, jota ei todellakaan kannattaisi sanoa.

"Asiahan ei minulle kuulu mutta..." ansaitsee niin ikään vielä kerran sen miettimisen, kannattaisiko sittenkin olla hiljaa. Kieltämättä sivullisen neuvo voi joskus avata solmun, mutta liian usein parhaiten ovat tietävinään ne ihmiset, jotka eivät mitään tiedä.

maanantai 10. heinäkuuta 2017

Tarja Halonenhan se siinä

Suomi 100 -hokemisen keskellä on tunnustettava, että Suomessa on oikeasti piirteitä, jotka ovat hienoja tai peräti ainutlaatuisia.

Minua ilahduttaa vieläkin muisto Helsingin Kiasmassa järjestetystä taidenäyttelystä. Siirsin katseeni taide-esineestä vierelleni ja näin puolen metrin päässä tutun näköisen ihmisen. Hetken ihmeteltyäni tajusin, että tasavallan presidentti Tarja Halonenhan se siinä, noin vain.

Suomessa on mahdollista, että entinen presidentti on lipaskerääjänä rautatieasemalla tai että nykyinen presidentti soittelee muina miehinä radion luonto-ohjelmaan ja kyselee palsternakasta.

lauantai 8. heinäkuuta 2017

Feissaajan voi kiertää selkäpuolelta

Joitakin vuosia ennen kerjäläisiä kadulle ilmestyivät ns. feissaajat, jotka pyrkivät hankkimaan hyväntekeväisyysjärjestölle uusia lahjoittajia.

En tiedä, miksi heidän kohtaamisensa on niin vaikeaa. Useimmat välttävät katsomasta heitä silmiin, ja aina voi yrittää kävellä toista kautta. Aamulehden tuoreen jutun mukaan tänä kesänä myös sateenvarjo on ollut oivallinen piilo. Itse olen kiertänyt heidän selkäpuoleltaan, jos vain on ollut mahdollista.

Minulla on vaikeuksia jopa kohdatessani sellaisen järjestön edustajaa, jonka säännöllinen kuukausilahjoittaja olen. Ehkä kaupungilla käveleminen on minulle samanlainen yksityisalue kuin oma koti. En tiedä.

Joka tapauksessa tiedän jonkin menneen rikki, kun sain tietää, että feissaajat eivät olekaan vapaaehtoisia vaan saavat palkkaa työstään.

torstai 6. heinäkuuta 2017

Liian työläitä kirjoja

On kirjoja, jotka tuottavat pettymyksen. Kirja vain on huono, tai sitten kirjailijan ja lukijan maailmat eivät muuten kohtaa.

Sofi Oksasen Puhdistusta pidin vielä lukukelpoisena romaanina, vaikka siinä häiritsi raflaava ja päälle liimattu oheisjuoni, jonka mukanaololle keksin vain kaupallisia syitä.

Oksasen seuraavaan kirjaan Kun kyyhkyset katosivat tartuin kohtalaisen suurin odotuksin. Uskoin, että se kiinnostaisi minua enemmän kuin Puhdistus.

Toisin kävi. Kirjassa alkuun pääseminen oli perin vaikeaa. En lainkaan käsittänyt, kuka siinä oli äänessä ja mistä siinä oikein kerrottiin. Ensimmäiset neljäkymmentä sivua menivät täysin ohi. Oli pakko googlata lehtikritiikkejä. Niistä sitten sain riittävät perustiedot, joiden pohjalta lukeminen alkoi sujua, ja kirja pysyi tässä mielessä jotenkin kasassa loppuun saakka. Ei siitä riemua silti noussut.

En ole ainoa kirjallisuusihminen, joka on kirjoittanut kohtuuttomista ymmärtämisen vaikeuksista. Ilkka Malmberg valitti Helsingin Sanomissa kirjoista, joiden ensimmäisessä luvussa puhuu Raimo ja joiden toisessa luvussa kertojaa luulee edelleen Raimoksi, mutta hän onkin Sebastian. Malmberg sanoi pitävänsä Haavikosta ja Saarikoskesta ja käsitetaiteesta, mutta teennäistä vaikeaselkoisuutta hän sanoi vihaavansa. Malmberg tunnusti, että Saariahon musiikki ei avaudu hänelle ja että Joycen Ulysses on liikaa.Volter Kilven Alastaloa hän kuitenkin voisi pitää yöpöydällään.

Niin ikään Hesariin Oksasta arvioinut Suna Vuori puolestaan kirjoitti: "Sanotaan se suoraan. Sofi Oksasen Kun kyyhkyset katosivat on mielestäni sekava, materiaaliltaan häiritsevästi yhteensulamaton ja kaikkea muuta kuin mestarillisesti kirjoitettu romaani äärimmäisen kiinnostavista vaiheista Viron ja Euroopan historiassa."

Entistä enemmän olen alkanut ajatella kirjailijan ammattitaitoon kuuluvan, että lukijan ei tarvitse arvuutella kuka on äänessä. Jos käsikirjoituksessa on tällaista sekavuutta, se on kirjoitettava niin monta kertaa uusiksi, että vika poistuu. Lukijaa ei pidä ehdoin tahdoin kiusata.

Kokeileva, vaikea romaani voi olla tässä suhteessa yksinkertaisesti rakennettu. Matti Pulkkisen teoksissa ei tarvinnut arvailla kertojaa eikä edes Hannu Salaman sekopäisessä Finlandia-sarjassa, joka jäi muista syistä minulta kesken. Kilven Alastalon salissa on työläs kirja, mutta kyllä siinä kertojan ääni erottuu.

maanantai 3. heinäkuuta 2017

Tässä on seitsemän hyvää kirjaa

Kun kuulen kelvottoman saarnan tai julkisen puheen, alan ensimmäiseksi epäillä, että siinä on taas yksi, joka ei ole lainkaan lukenut kaunokirjallisuutta.

Hyvän kirjallisuuden lukeminen on oikeastaan ainoa keino, jonka turvin ihminen voi laajentaa elämänpiiriään muuten tavoittamattomille alueille. Voi puhkaista kuplansa, matkustaa muihin maihin ja aikakausiin ja omassa ajassaan voi päästä tutkimaan, mitä muiden ihmisten elämä on.

Ilman kaunokirjallisuutta tietää vain omansa ja läheistensä elämästä. Psykologian kirjat, johtamisen teoriat ja elämäntaidon oppaat voi korvata hyvillä romaaneilla. Niistä saa sen elämänviisauden, joka on saatavissa.

Oma taktiikkani on ollut se, että olen lukenut toisaalta klassikoita, koska niiden asemalla on aina syynsä. Toisaalta olen etsinyt vähän luettua nykykirjallisuutta. Tämän hetken listasuosikkeja luen vain satunnaisesti. Miksi ihmeessä lukisin sitä, mitä kaikki muutkin lukevat?

Heinäkuun iloksi olen valinnut muutaman kirjaehdotuksen:

Fjodor Dostojevskin Kaksoisolento: Vuonna 1846 ilmestynyt romaani ei ole hänen tunnetuimpia teoksiaan, mutta on yksi suosikeistani. Käsittääkseni se on maailman ensimmäinen romaani, jonka aiheena on identiteettivarkaus - Dostojevski oli 170 vuotta aikaansa edellä.

Pentti Saarikosken Hämärän tanssit: Minulta on kysytty, mitä Saarikoskelta kannattaisi lukea. Monesti olen sanonut, ettei välttämättä ole mitään sellaista kirjaa. Hän oli pikemminkin väläyttelijä kuin kirjojen tekijä. Viime aikoina olen vastannut että Hämärän tanssit. Sen viimeinen sivu on kauneimpia lukemiani. Myös kirjan alku on vaikuttava: "tyttö / kaunis kuin voikukka / otti minua kädestä / Minä olen valo joka johdatan sinut pimeään"

Ivan Gontšarovin Oblomov: Tämä on toinen venäläinen klassikko. Kirja on viisautensa lisäksi hauska. Yllättävän harva tuntee nykyään tätä romaania, joka on jopa synnyttänyt käsitteen oblomovilaisuus. Kirja kertoo loputtomasta aikomisesta, ryhtymisestä ja rupeamisesta, mutta ei koskaan asioiden loppuun saattamisesta eikä edes niiden aloittamisesta.

Ilmari Kiannon Punainen viiva. Suomalainen klassikko, jota en ole lukenut sitten kouluaikojen. Se on kuitenkin jättänyt elämänmittaisen jäljen. En tiedä, kannattaako tällä lohduttomalla köyhyyden kuvauksella pilata kesäpäiviään, mutta toisaalta se on kenties liian painavaa tavaraa marraskuun pimeään. Lievittävänä asianhaarana on kirjan pieni koko, minun painoksessani sivuja on 169.

Raymond Carverin Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta. Tämä novellikokoelma niin kuin muutkin Carverin tekstit nostaa kaikki arkipäiväisyydet elämän viidenteen potenssiin. Kirjan luettuaan kiinnittää huomionsa siihen, että pois viemistä odottava roskapussi ei ole vain roskapussi, vaan vallankäytön tiivistymä, johon vetoamalla ihmiset eroavat toisistaan ja liittyvät toisiinsa.

Einar Már Guðmundssonin Beatles-manifesti. Piditkö Mikael Niemen kirjasta Populäärimusiikkia Vittulanjänkältä? Jos pidit, pidät varmaan myös tästä islantilaisesta romaanista, joka Niemen kirjan tavoin kertoo siitä, kuinka rockmusiikki tuli nuorten ihmisten maailmaan. Omaa elämää kummasti avartaa se, kuinka näkee tuttujen elämänilmiöiden tapahtuvat hieman toisenlaisessa maassa.

Asko Sahlbergin Pilatus. Sahlbergin Rooman valtakuntaan ja osin myös Raamatun maailmaan sijoittuva historiallinen romaani on esimerkki siitä, kuinka kaunokirjallisuus opettaa historiaa ja saa ymmärtämään sitä uudella tavalla, kun hetken elää kirjan mukana vanhoissa tapahtumissa. Kirjan luettuani ymmärsin hieman enemmän Pilatuksesta tai ainakin siitä, millainen hän mahdollisesti oli.

sunnuntai 2. heinäkuuta 2017

Kun keravalaisia ei ole

Eilisissä häissä tapasin juuri Keravalle muuttaneen nuoren ihmisen. Kuullessani hänen uudesta asuinpaikastaan, mieleeni nousi ajatuskupla: "Teikäläisiä en juuri tunnekaan, vaikka juuri maantieteen kannalta pitäisi olla toisin."

Olen käynyt enimmät kouluvuoteni Järvenpäässä, Keravan naapurissa. Vanhojen koulukaverieni kanssa keskusteltuani minusta tuntuu siltä, että kukaan järvenpääläinen ei ole ikinä muuttanut Keravalle.

Keravan ja Järvenpään suhde oli kouluaikoinani erikoinen.

Emme olleet keravalaisten kanssa huonoissa väleissä, emme hyvissä. Emme vihanneet, emme rakastaneet. Emme epäillen kyselleet, voisiko Keravalta tulla jotain hyvää, sillä heikäläisiä ei ollut meille olemassa. Kerava oli vain paikka, jossa juna pysähtyi matkalla Helsinkiin ja jossa kukaan tuttu ei ikinä laskeutunut junasta.

Naapuri voikin olla sekä kaukana että vieras. Kuinka moni tuntee Ruotsista muuta kuin Tukholman ja Tanskaa kohti vievän tien? - No, Åren ehkä tai Haaparannan.

perjantai 30. kesäkuuta 2017

Ihminen ymmärretään ennakkoluulojen pohjalta, aina 2/2

Yksi vastaus olisi heti ensimmäisten joukossa, jos pyydettäisiin arvaamaan, mikä mahtoi olla Pentti Saarikosken hylkimä elämänalue. Vain kohtalaisesti tätä kansakunnan renttuvävyä tunteva ihminen veikkaisi todennäköisesti urheilua.

Vastaus on väärä.

Saarikosken kokoelmassa Katselen Stalinin pään yli ulos mainitaan kolmiloikka ja Pertti Pousi, jonka hallussa on edelleen voimassa oleva suomenennätys, 49 vuotta sitten hypätty. Saarikoskella on huomioita myös jalkapallosta, jääkiekosta, hiihdosta ja jääpallosta. Saarikoski suunnitteli jopa kirjaa Lasse Virenistä, mutta kustantaja ei innostunut.

Saarikosken kiinnostus urheiluun on hänen persoonassaan niitä piirteitä, jotka eivät vastaa hänestä luotua mielikuvaa. Valtakunnanjuopon maineeseen on helppo yhdistää ajatus kommunismista ja kreikkalaisesta runoudesta. Huomattavasti vaikeammin siihen sopii jääpallon pelaamista koskeva rivi, joka on päässyt julkaistuun runoon saakka.

Kirjallisuustieteessä tätä ilmiötä kutsutaan käsitteellä "odotushorisontti". Kirjailijan ajatuksista luodaan käsityksiä jonkin muun kuin hänen kirjallisen tuotantonsa perusteella. Teosta luetaan toisin kuin tekijä on tarkoittanut. Filosofiassa on käytetty esiymmärryksen käsitettä. Voidaan puhua myös hermeneuttisesta kehästä eli siitä, että kokonaisuus vaikuttaa aina yksityiskohtiin ja yksityiskohdat kokonaisuuteen. 

keskiviikko 28. kesäkuuta 2017

Ihminen ymmärretään ennakkoluulojen pohjalta, aina 1/2

Ihmistä ymmärretään aina hänestä luotujen ennakkokäsitysten tai hieman rumemmin sanoen ennakkoluulojen kautta. Minulla on esimerkki viime keväältä.

Pentti Saarikoskea käsitelleen väitöskirjani nimi oli Sakeinta sumua käskettiin sanoa Jumalaksi. Otsikossa sana "Jumala" oli kirjoitettu isolla alkukirjaimella, juuri niin kuin Saarikoski sen itse kirjoitti siinä Ääneen-kokoelmassa, josta työni otsikko on lainattu.

Kun täytin väitöskirjan julkaisemiseen vaadittavan nettilomakkeen, jossa kysyttiin teoksen nimeä, sain huomata, että yliopiston nettisivuilla luki ainakin aluksi sana "Jumala" pienellä alkukirjaimella kirjoitettuna. En jaksa uskoa, että olisin itse tehnyt tässä kohdin virheen. Olen muistavinani, että täytin lomakkeen kirjoitusvirheitä välttääkseni perinteisellä kopioi ja liitä -periaatteella.

Niinpä on ajateltava, että nettisivujen päivittäjä on päätellyt, että pieni alkukirjain siinä varmaan on, eikös tämä ollut se jumalankieltäjä Saarikoski. Tai sitten hän on ajatellut, että pienellähän se jumala nykyään kirjoitetaan, ei me nyt enää eletä 1800-luvulla.

Tuollainen ison alkukirjaimen vaihtaminen pieneksi vääristää Saarikosken ajatuksen ja hänen huolellisesti rakentamansa systeemin. Työssäni on kokonainen alaluku siitä, miten Saarikoski kirjoittaa sanan "Jumala". Yleensä hän kirjoittaa siihen ison alkukirjaimen, mutta on eräitä sanoja, jotka ikään kuin saastuttavat ympäristöään ja pudottavat Jumala-sanassa olevan ison alkukirjaimen pieneksi. Kun Saarikoski liittää isäkäsitteen jumalakäsitteeseen, hän ilmeisesti omien lapsuudentraumojensa pohjalta kirjoittaa myös jumalan pienellä alkukirjaimella. Samanlainen vaikutus on myös sanoilla "pappi" tai "kirkko". Normaali valinta on kuitenkin iso kirjain, muut ovat poikkeuksia

Millin virhe kartalta suunnistettaessa voi olla kilometrin heitto maastossa.

maanantai 26. kesäkuuta 2017

Viisitoistavuotiaat eivät enää muista Viipuria

Monta vuotta sitten opin, ettei viisitoistavuotiaiden voi olettaa tietävän sanaa "Neuvostoliitto". Tuon ikäisille on niin ikään hämärää, sotivatko heidän esivanhempansa aikanaan punaisten vai valkoisten puolella. Taannoisessa blogiteksissäni olin juuri tästä unohduksesta iloinen, koska se kertoo sisällissodan vihanpidon loppumisesta.

Toissa viikolla osuin rippikoululaiseen, jolle Viipurin kaupunki ja sen historia olivat tuntemattomia asioita. Hänen kaverinsa eivät ihmetelleet lainkaan hänen tietämättömyyttään, vaan kertoivat hänelle tyynesti perusfaktat Viipurista. Monet muistivat Viipurin, mutta yhdelle se ei enää ollut tuttu. Kaupunki on huuhtoutumassa kansakunnan muistista.

Näin käy aikanaan tärkeinä pidetyille asioille, niillekin jotka näyttävät paraikaa olevan maailmamme ydin ja uutisten pääaihe. Psalmin sanoin: "Seitsemänkymmentä on vuosiemme määrä, tai kahdeksankymmentä, jos voimamme kestää. Ja kaikki niiden meno on vain turhuutta ja vaivaa, ne kiitävät ohitse, ja me lennämme pois."

Voimme tallettaa loputtomiin kuvia, tekstejä ja asiakirjoja, mutta hyvin pian koittaa aika, jolloin kukaan ei jaksa niitä tutkia. Ne eivät vain kiinnosta. Lähellä on jotain tärkeämpää.

lauantai 24. kesäkuuta 2017

Älä enää toivota hyvää juhannusta

Ihmiseen on rakennettu kaipaus kaltaisiaan kohtaan. Kun tuttu nuorimies on löytynyt kuolleena, itseään ei voi pakottaa vaatimuksella: "Älä ajattele sitä. Siirrä vaikkapa maanantaihin. Keskity omaan juhannukseesi."

Mielessä on vain kysymyksiä: Milloin viimeksi tapasimme? Onko siitä vuosi vai kaksi? Mistä silloin puhuimmekaan? Sanoinko jotain, mikä oli lähtösanojen arvoista? Keitä ovat läheiset? Miten heillä on nyt?

Hyvän juhannuksen toivotukset tuntuvat äkkiä hieman korneilta. Älkää toivotelko, tämä meni jo pilalle.

keskiviikko 21. kesäkuuta 2017

Blogitekstien kritiikki

Aina silloin tällöin blogikirjoituksiini tule kommentteja, jossa minua kritisoidaan siitä, etten ole käsitellyt valitsemaani aihetta riittävän monipuolisesti.

Usein nämä palautteet osuvat oikeaan, mutta toisaalta ne unohtavat yhden perusasian: Blogikirjoitukset ja sanomalehtikolumnit edustavat sellaista tekstilajia, että toisin kuin kirjoissa niissä ei voi ottaa huomioon kaikkia mahdollisia näkökulmia. Ne ovat vain lohkaisuja ja näkökulmia, jotka toimivat paremminkin alustuksen aiheina kuin vastaansanomattomina totuuksina.

Tietysti voisin päättää jokaisen kirjoitukseni virkkeeseen: ”Olen kirjoittanut vain yhdestä näkökulmasta, ja asioita voi ajatella toisinkin.”

Tämä olisi kieltämättä totta, mutta samalla kovin yksitoikkoista.

maanantai 19. kesäkuuta 2017

Itsemurhaan voi kuolla

Rippikoululaisia kannattaa kuunnella senkin takia, että heiltä oppii. He eivät enää ole lapsia, vaan ovat siirtyneet konkreettisesta ajattelusta abstraktiin. He ymmärtävät, että Jeesuksen vaatimus anteeksiannosta seitsemänkymmentäseitsemän kertaa ei viittaa johonkin täsmälliseen lukuun vaan periaatteeseen.

Toisaalta rippikoululaisten ajattelu ei ole aivan täysin tottumusten jäykistämää niin kuin aikuisilla.
Hiljattain kuulin, kuinka rippikoululainen sanoi jonkun läheisensä kuolleen itsemurhaan.

Se oli taitavasti ajateltu, paremmin kuin olen kuullut kenenkään aikuisen ajatelleen. Jonkun viisaan tiedän sanoneen, että monien muiden sairauksien tavoin myös mielenterveyden sairaus voi johtaa kuolemaan. Mielestäni rippikoululainen sanoi asian vielä paremmin.

Itsemurhaa ei pidä vähääkään puolustella eikä ihmisiä pidä siihen millään tavoin kannustaa. Siitä huolimatta on syytä pitää mielessä, että siihenkin voi kuolla.

lauantai 17. kesäkuuta 2017

Sukkahousumiehet

Toissa vuonna ostin uuden polkupyörän, ja viime vuonna yritin pyöräillä. Oleelliselta osin kokemus oli epämiellyttävä.

Kun sukkahousumiehet suihkivat kapealla ajoväylällä ohi kovempaa kuin vierellä ajaneet autot, en enää tiennyt, mihin suuntaan olisi ollut viisainta horjahtaa.

Mitähän ajoneuvoluokkaa ne oikein olivat? En minä osannut laskea niitä polkupyöriksi vaikka polkupyörinä niitä vempaimia myydään.

Nopeat kilpaurheilijat kuuluvat suljetuille alueille. Ei jalkapalloakaan pelata keskellä moottoritietä.

keskiviikko 14. kesäkuuta 2017

Huippulukio 700 km Helsingistä

On totuttu ajattelemaan, että Suomen parhaita lukioita olisivat Helsingin tunnetut lukiot.

Tänä vuonna yllätti Pudasjärven lukio, joka on seitsemänsadan kilometrin kanssa Helsingistä. Turkulaisen Puolalanmäen lukio tavoin sen menestys oli poikkeuksellista. Ylioppilaskokelaista peräti neljätoista eli 32,6 prosenttia kirjoitti äidinkielestä laudaturin. Menestystä oli muissakin oppiaineissa, sillä yksi kokelas kirjoitti pitkästä matematiikasta täydet pisteet.

Kaukaa on vaikea arvioida kovin tarkkaan menestyksen syitä. Varmaankin äidinkielen opettaja on erinomainen. Jotain vaikutusta lienee myös uudella hirsirakenteisella koululla, jota on käyty ihastelemassa ulkomaita myöten. Siellä ei home kiusaa, ja oppilaat epäilemättä tuntevat, että heistä ollaan kiinnostuneita.

lauantai 10. kesäkuuta 2017

U2 ja Ile Kallio

Suomalaisten esiintyjien on kuulemma vaikea päästä pääesiintyjiksi edes kotimaisille festareille.

Musiikkimaailman paremmuusjärjestyksistä ja arvostuslistoista on kyllä huvittaviakin poikkeuksia.

Vuonna 1982 Ruisrockissa esiintyi aloitteleva mutta nousussa ollut irlantilaisyhtye U2. Tuolloin 22-vuotiasta Bonoa ja hänen kavereitaan oli kuuntelemassa melko vaatimaton määrä ihmisiä, noin 8000 henkeä.

Kun U2 lopetti esiintymisensä, lavalle tuli Ile Kallio ja Diesel.

maanantai 5. kesäkuuta 2017

Mikä vika on nuorissa miehissä?

Uutisissa puhutaan tavan takaa siviiliuhreista ja annetaan ymmärtää, että juuri he ovat erittäin suuri moraalinen ongelma. Välillä tuntuu siltä, että kaikki on melkeinpä kunnossa, jos vain vältytään siviiliuhreilta.

Keitä ovat sitten ei-siviilit? – Eivätkös vain nuoria miehiä, joista monet eivät ole valinneet sotilaaksi tulemistaan? Heidät on suorastaan pakotettu sotilaiksi, tai sitten elämänolot ovat olleet niin niukat, että muutakaan toimeentulon vaihtoehtoa ei ole ollut näkyvissä.

Nuorilla miehillä ovat vielä enimmät tärkeät asiat elämättä: vaimo, lapset, merkityksellinen työ ja vanhojen kavereiden kanssa vietetyt muistelemisen illat.

Minkä säännön mukaan juuri nuorten miesten pitäisi ensimmäisinä kuolla? Mistä tulee tämä riitti, että isät lähettävät poikansa sotaan ja että siinä ei sitten olisi mukamas mitään vikaa?

perjantai 2. kesäkuuta 2017

Milloin reikäleivän reikä lakkaa olemasta?

Viime kesänä kirjoitin siitä, että olemassaolo on vähintään yhtä ongelmallinen sana kuin Jumala. Vain yksinkertainen ihminen ei tätä ymmärrä.

Eilen illalla rupesin miettimään asiaa reikäleivän näkökulmasta. Onko reikäleivän reikä olemassa vai onko kyse pikemminkin olemassaolon puuttumisesta?

Entä mitä tapahtuu, kun leikkaan leivästä ohuen ohuen siivun? Onko reikä vielä silloin olemassa? Jos on, kuinka paljon leivästä on sitten leikattava, jotta reikä lakkaisi olemasta? Jos vain kolmannes on jäljellä, voidaanko yhä puhua reikäleivän reiästä?

Kun leipä on kokonaan syöty, onko myös reikä lakannut olemasta? Eihän sitä ole kukaan syönyt.

keskiviikko 31. toukokuuta 2017

Sitkuttaminen

Käytin Pentti Saarikoskea käsittelevään väitöskirjaani kaksi vuotta. Juuri mihinkään muuhun ei ollut aikaa tuon prosessin aikana. Tämä tarkoitti sitä, että omassa kielimaailmassani syntyi käsite "Saarikosken jälkeinen elämä", jossa purkaisin kaikki tuonnemmaksi jätetyt.

Päästyäni nyt maaliskuussa Saarikoskesta eroon olin keskellä tekemättömien asioiden sumaa. Niinpä aloin unelmoida Saarikosken jälkeisen ajan jälkeisestä ajasta. Ajatuksiini ilmestyi lause: "Teen sen sitten, kun pääsen näistä Saarikosken vuoksi tekemättömistä asioista eroon."

Lauseessa on kaksi oleellista sanaa "sitten kun". Eräältä tutultani olen oppinut tilannetta kuvaavan sanan "sitkuilu.

Itsepetos ei ole kaukana, kun elämän oletetaan alkavan aina seuraavan nurkan takana. On kitkerä totuus, että sitkuttamisella se ole sielläkään, vaan seuraavan takana ja aina seuraavan takana, ja viimein kierretään loputonta ympyrää.

Pää on sekaisin, ja ihminen kysyy mitenkäs minä tähän oikein tulinkaan.

sunnuntai 28. toukokuuta 2017

Aamulehden kolumnin jälkeiset

Neljäs Aamulehden kolumnini ilmestyi nettiin perjantaina ja paperilehteen sunnuntaiaamuna. Aiheeksi olin valinnut jo pitkään suunnitteilla olleen jutun erilaisista keskusteluissa käytetyistä korteista, joista tunnetuin on niin sanottu natsikortti.

Keskustelua on eniten aiheuttanut jälleen kerran tekstin sivujuonne, joka tällä kertaa liittyy sanan "eutanasia" kiusalliseen natsihistoriaan. Harkitsin tarkkaan ilmaisua, koska vähän aavistelin, että joku tarttuisi siihen. Päädyin siihen, että kerroin sanan periytyvän natseilta. En väittänyt, että sana olisi natsien keksintöä, niin kuin joku keskustelija yritti hetken väittää. En myöskään sanonut, että eutanasia periytyisi yksin natseilta; "periytyminenhän" on sikäli ovela sana, että ominaisuudet voivat periytyä lapselle monestakin suunnasta: sekä isältä että äidiltä tai monilta isovanhemmilta ja kenties tietyllä tavoin jopa ympäristöltä.

Nyt tuntuu siltä, että olisi kuitenkin ollut parasta aloittaa kolumni sanoilla: "Eutanasia oli natsien aktiivisesti käyttämä sana, ja eräässä keskustelussa tohdin huomauttaa, että ainakin minua tämä tosiasia hieman kiusaa." Jos olisin sanonut näin, kukaan ei olisi voinut mutista vastaan ja ajatukseni olisi pysynyt entisellään.

Eutanasiaan takertuminen osoittaa, että ankarimpia eutanasian kannattajia kiusaa huomio sanan natsitaustaisuudesta. Monille natsiyhteys lienee myös uusi tieto, koska se on tuottanut niin vahvoja reaktioita.

Uskon kuitenkin paperiversion netistä poikkeavan ulkoasun vaikuttaneen siihen, että tekstistä on huomattu muutakin kuin sen sivujuonne, eutanasia.

Sunnuntai-iltaan mennessä kolumnia on kommentoitu netissä 14 kertaa. Uskoakseni vain pieni osa keskusteluista on käyty verkossa, koska paperiversio on edelleenkin Aamulehden yleisin formaatti.

Kolumnin arvioijista 39 on valinnut vaihtoehdon "Lisää tätä!" Hyödyllisenä tekstiä on pitänyt kuusi ihmistä. Neljä lukijaa on sanonut tekstiä ikäväksi ja kymmenen on sanonut, ettei ole tajunnut artikkelia. Viimeisin luku on minulle yllättävän suuri. Ehkä olen kirjoittanut hämärästi, tai sitten jotkut lukijat eivät ole ymmärtäneet, mitä käsitteellä "natsikortti" oikein tarkoitetaan.

Faceobook-sivuni kommentteja en ole tässä arvioinut.

*  *   *

Aamulehden kolumnini on tässä:

Eutanasia on natseilta periytyvä sana, ja eräässä keskustelussa tohdin huomauttaa, että ainakin minua tämä tosiasia hieman kiusaa. Saman tien kuulin sanat: "Natsikortti natsikortti!" Joku oli jopa tietävinään säännöstä, että väittelyn on hävinnyt se, joka ensimmäisenä mainitsee Hitlerin ja hänen seuraajansa.
Tällaista tuomariratkaisua en hyväksy, vaikka tunnustan, että ihmisten välisissä keskusteluissa on vakiomuotoisia, huonosti perusteltuja vuorosanoja. Niitä voi heitellä niin kuin kortinpelaaja viskoo pataa ja herttaa pöydälle sen enempää miettimättä. 
Olen varma, että ajattelevan ihmisen kädessä on myös natsikortti. Soisin, että jokaiselle moraaliselle valinnalle tehtäisiin pakollinen natsitarkistus niin kuin arvioidaan lakien lapsivaikutuksia. Jonkun Mike Goodwinin natsikorttianalyyseista huolimatta Euroopan historian muistaminen on velvollisuutemme. 
Sitä paitsi natsikortin käyttämisestä kritisoivat keskustelijat syyllistyvät itsekin moittimaansa pelitaktiikkaan, vaikka eivät sitä huomaa. Heidän korttinsa nimi on "Nyt käytit natsikorttia" -kortti.

Rasistikortti on vanha käsite, mutta uusia kehitelmiä pukkaa esiin koko ajan. Viime aikoina on näkynyt runsaasti "Olet mielesi pahoittaja" -korttia. Tuomas Kyrön huumori on osunut kansakunnan sielunsyvyyteen. Silti ihmistä ei saa noin vain leimata turhan kitisijäksi, jos hän kohtuullisesti puuttuu häntä kiusaaviin pikkuasioihin: naapuri päräyttää ruohonleikkurin käyntiin sunnuntaiaamuna klo 8, ja junassa vastapäisellä penkillä istuva matkustaja selostaa puhelimeen intiimejä terveysasioitaan koko matkan Hämeenlinnasta Tampereelle. Ei näitä tapauksia pidä kuitata sillä huomautuksella, että ärsyyntynyt tai kiusaantunut on mielensäpahoittaja.

Kortteja on rajattomasti. Kaiken hyvän tekemisen voi aina kuitata sanomalla: "Ei yksi ihminen voi täällä mitään." Melkein mikä tahansa perkeleellinen ja ahkera toiminta "parantaa työllisyyttä". Duunareiden sortaminen aivan epäilemättä "lisää kilpailukykyä", ainakin hetkellisesti. Maahanmuuttokeskusteluissa molemmat ääripäät käyttävät kortin tavoin ilmausta "se on vain yksittäistapaus", toiset vakavasti ja toiset pilkallisesti. Päivi Räsänen -kortti alkaa olla jo poissa muodista, mutta yhä on niitä, jotka latistavat minkä tahansa uskonnollisen keskustelun kommentilla "Raamattu on satua" tarkistamatta edes Wikipediasta, mitä sadulla oikein tarkoitetaan.
Samalla tunnustan rehellisyyden nimessä, että joskus on näppärintä turvautua epäkorrektiin korttipeliin. Lause "Noinkin voi ajatella" on kätevä kommentti, kun toinen sanoo jotain tyhmää eikä juuri sillä hetkellä jaksa ruveta väittämään vastaan.


Juttu Aamulehden sivuilla


perjantai 26. toukokuuta 2017

Hoitaa hänellle uskottuja kuin omiaan

Muuan seurakuntamme määräaikainen työntekijä ilmoitti vaihtavansa työpaikkaa. Viimeisessä työntekijäkokouksessa hän kiitteli työtovereitaan niin kuin tapaan kuuluu. Hänen erityisesti mainitsemansa kiitoksen aihe oli jotain sellaista, jota en ole itse huomannut. Hetken mietittyäni tulin siihen tulokseen, että hänen kiitoksissaan saattoi olla perää.

Hän sanoi, että vielä vain keskikokoisen seurakuntamme työntekijät suhtautuvat hallitsemiinsa asioihin, resursseihin  ja tehtäviin niin kuin ne olisivat heidän omiaan. Hänen kokemuksensa mukaan suuressa seurakuntayhtymässä asiat ovat toisin. Siellä ne kaikki kuuluvat jollekin suurelle ja vieraalle organisaatiolle.

Tämänkin puheenvuoro vahvisti uskoani kohtuullisen kokoisiin organisaatioihin. Isoissa järjestelmissä kenties saavutetaan niin sanottuja synergiaetuja - mitä ikinä ne sitten oikein ovatkin. Saatu hyöty valuu kuitenkin lukuisiin kokouksiin, mutta myös siihen, että asiat eivät ole enää omia.

Talonpoikaiskulttuurin parhaita puolia voi siirtää myös toisenlaisiin maailmoihin.

Minua on liikuttanut, kuinka sosiaalipsykologian emeritusprofessori Antti Eskola muisteli omia professoriaikojaan. Hän kertoi, kuinka hänessä on vaikuttanut torppareina eläneiden esi-isien ja pientilaa viljelleen isän perinne. Hän sanoi hoitaneensa 30 vuoden ajan virkaansa samaan tapaan kuin hänen isänsä, joka aina viimeksi kävi ehtoolla ruokkimassa hevoset. Illan päätteeksi myös Antti Eskola kiersi laitoksella ja tarkisti, että valot oli sammutettu ja monistuskone pois päältä.

maanantai 22. toukokuuta 2017

Kuulolaitteeni on osa minua

En pidä ajatuksesta, että julkaisisin saarnojani netissä. Ne ovat kuultaviksi tarkoitettuja, tilannesidonnaisia tekstejä. Tällä kertaa teen poikkeuksen, koska mielestäni tämän tytön tarina ansaitsee jakamisen. Teksti ei sitä paitsi ole omaani, vaan lähes kokonaisuudessaan lainatavaraa.


Kuulolaitetta hävetään

Kaikki alkoi havainnosta, että muuan rippikoulumme isostyttö piti välillä hiuksiaan niin että korva peittyi ja välillä niin, että hiukset olivat kammattuina korvan taakse. Merkittäväksi asian teki sen, että tytön korvassa oli ja on kuulolaite.

Olemmehan me monesti saaneet havaita, että silmälaseissa ei ole mitään häpeämistä, mutta kuulolaitteen kanssa on hieman toisin. Moni mummo tai pappa on sitä käyttämättä vaikka kuinka tarvitsisi eikä suinkaan sen takia, ettei osaisi käyttää sitä, vaan niin sanotusti muusta syystä. Silmälasit voivat olla muodikkaita, mutta eivät kuulolaitteet. Kukaan ei sano, että onpas sinulla kaunis kuulolaite ja saitko kahdet yhden hinnalla.


Nuoren tytön kuulolaite

Eräänä iltana tyttö kertoi meille tarinansa. Hän sanoi olleensa kolmen vanha, kun hänen kuulovammansa huomattiin. Ihmeteltiin, miksi hän ei osannut puhua yhtä hyvin kuin muut lapset tai jos hän puhui, niin todella huonosti. Tutkimusten jälkeen selvisi, että hänellä oli synnynnäinen keskivaikea kuulovamma. Siitä päivästä lähtien alkoi elämä kuulolaitteen kanssa.

Lapsena laitteesta ei ollut ongelmaa eikä huolta, kun lapsi ei osannut ajatella ja kun ei siitä tullut koskaan sanomistakaan.

Ala-asteella tilanne alkoi muuttua. Kasvoi pieni epävarmuus kuulolaitetta kohtaan. Epävarmuus kasvoi pienen ihmisen sisällä ja päivä päivältä vahvistui kiusatuksi tulemisen pelko.

"En uskaltanut enää pitää hiuksiani kiinni. Pelkäsin niin paljon että korvani näkyisivät ja joku sanoisi jotain ikävää. Sain kuulla paljon ikäviä lauseita kuulolaitteiden takia. Ja sen takia en osannut arvostaa itseäni oikein mitenkään."

Hän sanoi, ettei tuntenut kuuluvansa mihinkään joukkoon, koska tunsi olevani liian erilainen toisten silmissä. "Tuntui siltä ettei kukaan osannut arvostaa minua sellaisena kun olin. Sen tähden minä itsekään en osannut arvostaa itseäni."


"Olen yhtälailla tavallinen ihminen kuin kaikki muutkin"

Tarinalla on onnellinen loppu. Tällä kertaa Jeesus ei parantanut kuurona syntyneen korvia. Sen sijaan hänen opetustensa pohjalta on syntynyt sellaista elämännäkemystä, että häpeä lähtee pois. Kuulo voi tavallaan parantua näinkin.

"Vasta omassa rippikoulussani ja sen jälkeen aloin ymmärtää, ettei minussa ole mitään vikaa. Olen yhtälailla tavallinen ihminen kuin kaikki muutkin. Seurakunta on opettanut minulle, etten ole virheellinen vaan virheetön. Minut hyväksytään sellaisena kun minut on luotu. Olen kiitollinen siitä mitä minulla on. Kuulolaitteeni ovat osa minua ja minä olen osa kuulolaitteitani. Erilaisuutta täytyy näyttää, ei peitellä."

sunnuntai 21. toukokuuta 2017

En halua mitään mahtavaa

Varaudun maanantaihin ja siihen, että viikoittaisella automatkalla kuuntelen radiota. Tiedän, että joku sinne palkattu hölisijä ja tyhjän puhuja toivottaa minulle taas mahtavaa maanantaita monien huutomerkkien kera.

Kiitos ei!

En kaipaa mahtavaa maanantaita. Minulle riittää aivan tavallinen päivä. Joskus on mukava saada mahtavaksikin kutsuttava päivä, mutta muutama vuodessa riittää sitä lajia. En halua suurenmoisuuden ähkyä.

Jos aina välkkyy ja säihkyy, siitähän saa vielä epileptisen kohtauksen.

maanantai 15. toukokuuta 2017

Jospa tehdään pekkapoudat

Monien muiden tavoin minua tulin sykähdytetyksi Pekka Poudan säätiedotuksesta, jossa hän toukokuun kylmyyksistä kertoessaan ilmaisi huvittuneisuutensa ja sanoi lämpöasteista, että niille voi vain nauraa. Tällä reagoinnillaan hän purki yhteistä ahdistusta lyömällä sen leikiksi. Pekka Pouta ansaitsee valtakunnan terapeutin arvonimen. Hän oivalsi, että jos kärsimystä ei voi poistaa, siitä on nautittava.

Ehkä muuallakin voitaisiin yrittää samaa.

Ministeri sanoisi. "Mekään ei osata tehdä työttömyysluvuille yhtään mitään. Ei tässä muuta voi kuin nauraa."

Tai: "Yrityksemme rakentaa järjellistä sotea on pelkkää komediaa. Huvittukaa siitä."

Tai: "Kirkollinen avioliittokeskustelu on jonkinlainen teologinen vitsi. Ehkä taivaan enkeleitäkin naurattaa.”

Tai: "Suomen mäkihyppyjoukkue on joukko pellehyppijöitä. Eivätkös teekin hauskoja temppuja?"

Tai: "Yritys hoitaa pakolaiskysymystä on niin surkea kehitelmä, että pitelen vatsasta kun huvittaa niin."

Tai valmentaja Marjamäki: "Ette kai ne nyt luule, että me täällä ihan vakavissamme olemme."

Tai: "Trump ja Putin. Oletteko nähneet tämän hullumpaa jätkäparia?"

Vai loppuuko huumori vakavien asioiden äärellä? Onko Stanislaw Jerzy Lec sittenkin oikeassa? Hänhän kirjoittaa: "Kun joku sanoo: Ei ole mitään pyhää!', niin johan pillastuvat ateistitkin."

keskiviikko 10. toukokuuta 2017

Adjektiivitautia ja ylisanoja, osa 2

Edellisen blogitekstini ohella mielessäni on se kirkollinen vaikuttaja, jonka taannoiseen lyhyeen kirjoitukseen mahtuivat esimerkiksi seuraavat ilmaukset: hissutteleva ämmä, kesytön ja maskuliininen mies, uhma ja vimma, mielisteleminen, herkkähipiäinen, tekopyhyyden kuningas, yläluokan sylikoira, harmiton pyhäkoulujen lammaspaimen, hengellisen velttous ja pelkuruus.

Sitä rataa ja paljon muuta tällaista. Suurimpia karkeuksia en maininnut ollenkaan.

Metelin ja melskaamisen keskellä on vaara, että itse ajatus mahtuu pariin kolmeen riviin. Kovalla pauhinalla voi peittää sen, että ajatussisältöä ei oikeastaan ole.

tiistai 9. toukokuuta 2017

Adjektiivitautia ja ylisanoja, osa 1

Mielessäni on muuan edesmennyt kulttuurivaikuttaja. 

Kun kuuntelin radiosta hänen esitelmiään, keskityin laskemaan hänen lausumiensa adjektiivien lukumäärää. Hänen esitelmissään ihminen ei ollut milloinkaan pelkkä "ihminen", hän oli aina "suuri ihminen", "pieni ihminen" tai "tavallinen ihminen". Aurinko ei ollut "aurinko", vaan se oli "kirkas aurinko", taivas ei ollut "taivas" vaan se oli aina jonkin värinen taivas.

Samaa lajia olivat hänen substantiivinsa. Meri ei ollut "meri", vaan se oli aina "valtameri". Nainen ei ollut "nainen", vaan "kaunotar" tai "kuningatar". Mies ei ollut "mies", vaan "sankari" tai "miesten mies" tai "tosimies".

Verbien yhteydessä hän käytti niin ikään tehosteina ylisanoja. Kukaan ei ikinä vain "sanonut", vaan aina "kivahti", "väitti", "intti" tai "ihmetteli".

Kun hänen puhumaansa tekstiä ajatteli käsikirjoituksena ja pyyhki siitä mielessään pois kaikki adjektiivit ja mahtisanat, joutui toteamaan, että itse ajatuksia ei paljon ollut, ja jos jotain oli, siinä vähässä ei ollut mitään omaa ajattelua.

Lopulta soppa tarjoiltiin tehokkaan äänenkäytön kera. Moni vaikuttui, minä en.

lauantai 6. toukokuuta 2017

Uskonnollisia symboleja ei piiloteta noin vain

Jos kaikki uskonnolliset symbolit poistetaan näkymättömiin ateistien mielenrauhan varjelemiseksi, joudutaan luomaan laaja ohjelma:

Allakka joudutaan laittamaan uusiksi. Vappua lukuun ottamatta menevät melkein kaikki juhlapyhät. Vaikka juhlille keksitään moderneja sisältöjä, uskonto siellä aina tuppaa olemaan mukana, joko ilmeisenä alkusyynä tai ainakin vahvana mausteena.

Nimipäiväkalenteri menee uusiksi: Mariat, Matit, Jussit, Leenat, Johannat, Hannat, Mirjat, Saarat, Jaakot, Antit, Pekat ja kaikkien niiden johdannaiset ynnä lukemattomat muut.

Suomen museoista poistetaan kaikki keskiajalta peräisin olevat taulut, meiltähän ei tunneta tuolta ajalta yhtäkään ei-uskonnollista maalausta.

Kielestä puhdistetaan lukemattomat sananparret: A ja O, kaksiteräinen miekka, apostolinkyyti, kulmakivi... Näitä sanontoja on kokonaisen kirjan verran.

Myös kirjastossa tulee julma siivous. Ensimmäisenä heitetään menemään melkeinpä kaikki Waltarit.

Ei ole enää Suomen lippua. On neljä valkoista kankaanpalaa.

keskiviikko 3. toukokuuta 2017

Peppilotta Sikuriina Ja Niin Edelleen Pitkätossu

Kahdeksankymmentävuotiaalla anopillani on lupa  ajokorttinsa turvin ajaa kuinka suurta moottoripyörää tahansa, vaikka hän ei ole ikinä ollut moottoripyörän kyydissä. Tämä on esimerkki siitä, että lakien lisäksi tarvitaan maalaisjärkeä.

Kohtuuden tajua tarvitaan myös uuden nimilakiehdotuksen kanssa. Se sallii ulkomaalaiset nimet suomalaiselle lapselle, neljännen etunimen ja yhdistelmäsukunimen, jonka toinen osa on toiselta vanhemmalta ja toinen toiselta.

Vaikka jätetään ottamatta huomioon ei-suomalaisten kulttuurien erikoisuudet, ongelmia voi tulla esimerkiksi siitä, että muutamat suomalaiset, almanakassa olevat etunimet ovat huomattavat pitkiä. Lisäksi on olemassa perinteisiä kaksiosaisia sukunimiä, jotka eivät kuitenkaan ole yhdistelmänimiä. Tällaisia nimiä ovat esimerkiksi Idänpään-Heikkilä ja Koskela-Koivisto.

Näiden sääntöjen pohjalta olisi mahdollista antaa lapselle esimerkiksi nimi Kukka-Maaria Kastehelmi Vilhelmiina Margareeta Idänpään-Heikkilä-Koskela-Koivisto.

Uudessa lakiehdotuksessa ei ole varsinaista perustelua sille, miksi lapsi ei voisi saada tällaista nimestä. Jopa Peppilotta Sikuurina Rullakartiina Kissanminttu Efraimintytär Pitkätossu on hieman lyhyempi.

Hyvän lain ominaisuuksia on, että se sulkee yksiselitteisesti pois kaikki kohtuuttomuudet. Niinpä vaikuttaa siltä, että lakiehdotuksessa on vielä hiomista.

Toisaalta tuskin tässä laajaan idiotismiin päädytään. Ihmisillä on sittenkin järkeä, ja lisäksi lakiehdotuksessa sanotaan yleisesti, että nimestä ei saa olla lapselle haittaa. Tämä ajatus antaa viranomaisille harkintavallan. Lain perusteluissa ovat sanat: "On huomioitava, että myös jo vakiintuneesti käytössä oleva etunimi tai etunimistä muodostettu kokonaisuus voidaan arvioida lapsen edun vastaiseksi, jos se on omiaan aiheuttamaan lapselle haittaa."

keskiviikko 26. huhtikuuta 2017

Autuaasti unohdettu sisällissota

Olen kuullut, että jossain Ruovedellä olisi ollut sisällissodan veteraani, joka olisi halunnut ostaa itselleen kolme vierekkäistä hautapaikkaa varmistaakseen sen, ettei väärän puolen mies olisi häirinnyt hänen hautarauhaansa. En ole varma tämän tarinan totuusarvosta, mutta mahdollisessa paikkansapitämättömyydessäänkin se kertoo suomalaisesta historiasta. On nimittäin oireellista, että tuollaista tarinaa voi kertoa ilman valehtelijaksi leimautumista. Sota jätti katkerat jäljet.


Jakaantuneet leikit
Seuraavan sukupolven tilanne oli jo parempi, sillä sisällissotaa käyneiden lapset eivät enää uhanneet toistensa henkeä. Kahtiajako oli tosin selvä. Oli sopimatonta, että punikkien lapset leikkivät lahtarien lasten kanssa ja toisin päin.


Leikittiin yhdessä, urheiltiin erillään
Seuraavassa sukupolvessa jo leikittiin sopuisasti, mutta samalla oltiin hyvin tietoisia siitä, kumman puolella isovanhemmat olivat taistelleet. Elämää rajoittivat kummalliset säännöt, kuten se, että oli tiedettävä, kumpaa paikkakunnan kahdesta urheiluseurasta kuului edustaa sukutaustansa mukaisesti. 

Myös päivittäisen ruokakaupan valinnalla oli yhteiskunnallista merkitystä, koska entiset punaiset olivat ryhmittyneet kauppaketjuissa E-kirjaimen suojiin. Vastapuolen tunnuksena oli kirjainyhdistelmä SOK.


Rippikoululaiset eivät enää tiedä vanhoja rintamia

Neljännen sukupolven kanssa oli aivan toisin. Kun siihen kuuluvat nuoret olivat rippikouluiässä ja joskus vuonna 2010 olivat hautausmaakierroksella vuoden 1918 hautamuistomerkin äärellä, heistä vain harva tai tuskin kukaan tiesi, keiden puolella isoisovanhemmat olivat taistelleet. Minä pidin tästä havainnostani.

Nyt tuntuu siltä, että koko sotakin on unohtunut.


Unohdus on suuri saavutus

En välittäisi herätellä nuorten tietoisuutta, sillä sisällissodan autuasta unohtamista pidän suomalaisen yhteiskunnan suurimpana saavutuksena. Onkohan mikään muu maa kyennyt yhtä hyvin unohtamaan veritekoja yhtä nopeassa ajassa?

Tämän vuoksi kohu teloitusta kuvaavasta juhlarahasta ei ole turhaa somekiehuntaa. Hyllytetty, teloitukseen liittynyt juhlaraha tiivisti liian paljon autuaasti unohdettuja asioita yhteen kuvaan ja oli siksi eräänlaista hautarauhan rikkomista. Jos joku haluaa tutustua historiaan, lukekoon vaikka Väinö Linnan romaanin Täällä Pohjantähden alla. Sieltä saa käsityksen, kuinka suurenmoisen rauhan olemme onnistuneet rakentamaan. Linnan kertomus on niin moniulotteinen, ettei se lietso uusia vihanpitoja.

tiistai 25. huhtikuuta 2017

Kun Coca Cola tuli minuun

Coca Cola tuli Suomeen Helsingin olympialaisten vuonna 1952. Minuun se tuli paljon myöhemmin. Isän kanssa kaupoilla käydessäni vaihtoehtoja olivat olleet vain keltainen ja punainen limonadi, mutta kun joskus seitsemän iässä olin liikkeellä viisi vuotta vanhemman naapurinpojan kanssa, hän neuvoi minua ostamaan mustaa juomaa. Se ei varsinaisesti lumonnut minua, mutta oli riittävän hyvää, jotta ostin sitä monesti myöhemmin.

Sen jälkeen se on ollut turvallinen vaihtoehto, josta aina tietää, miltä se maistuu. Siitä saa lähes kaikkialta. Erääseen Andien kylässä sitä ei ollut, ja kun naapurikylästä sain sitä ostaa, se tarjoiltiin minulle umpijäässä olevana pullona, jota pitkään sulattelin vuoriston haaleassa auringossa.

Kotimatkalla naapurinpoika kertoi paljastavansa suuren salaisuuden. Hän vei minut maitolaiturin sisään. – Niitähän oli oikeasti olemassa. Ne olivat kuorma-auton lavan korkuisia rakennelmia, joille maataloissa lypsetty maito nostettiin ja joista maitoauton kuljettajan oli helppo nostaa maitotongat kyytiin.

Maitolaiturin sisällä poika veti taskustaan tupakat esiin ja laittoi palamaan. Hän varoitti ankarasti, etten kertoisi kenellekään hänen salaisuuttaan.

En kertonut. Hieman myöhemmin sain tietää, että hän oli kuitenkin jäänyt polttamisesta vanhemmilleen kiinni.

sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Pelko haittaa enemmän kuin itse terrorismi

Viime torstaina terrorismi vaikutti minuun luomalla elämääni alueen, jonne ei voi mennä. Se vaikutti kuin pommi, joka saastuttaa tietyn paikan.

Tarkkaan ottaen varsinainen tekijä ei ollut terrorismi, vaan sen pelko.

Prahassa käydessäni ole aina käynyt Linnavuorella, joka on ylväästi kaiken yläpuolella ja josta näkyy koko kaupunki.

Tälläkin kertaa kiipesin Linnavuorelle, mutta sen laajalle ja kiinnostavimmalle alueelle en mennyt. Vapaata pääsyä ei enää ollut. Turistit pakotettiin pitkiin jonoihin, jotka johtivat kapealle portille. Siellä tehtiin turvatarkastus.

Kiitos ei. On tässä maailmassa parempaakin tekemistä kuin seistä turvatarkastusjonossa.

torstai 20. huhtikuuta 2017

Aika loppuu kesken

Vuosi vuodelta ymmärrän entistä paremmin, että elämäni loppuu kesken. En onnistu lukemaan edes pientä osaa välttämättä luettavista kirjoista. Tuntuu siltä kuin etenisin tähtisumuissa hevosvaljakon nopeudella.

Jopa klassikoissa on merkittäviä aukkoja. Shakespearelta olen lukenut vain Hamletin ja nähnyt teatterissa Othellon. Marcel Proustin moniosaiseen romaaniin Kadonnutta aikaa etsimässä en ole edes koskenut. Faulkner on vieras. Vaikka olen tehnyt Saarikoskesta väitöskirjan, lyriikan tuntemisessa olen todella heikko.


Tätä ahdistustani mietin, kun näin Prahan pääkirjaston aulassa kirjoista rakennetun taideteoksen. Se ylsi lattian alta korkealle kattoon saakka.


tiistai 18. huhtikuuta 2017

Saadaan vanhemmat pois tuosta istumasta

Hyvään lääkäriin pätee se, että hän ei välttämättä suostu siihen, mitä potilas katsoo tarvitsevansa. Periaate pätee moneen muuhunkin ammattiin.

Hyväksi ammattilaiseksi lasken sen takavuosina tutuksi tulleen terveyskeskuslääkärin, jonka ansiot olivat kieltämättä jossain muualla kuin nuhakuumeisten ihmisten lohduttelemisessa. Varsinaisen taudin parantamisen hän osasi.

Tulin hänen luokseen kaksivuotiaan kanssa. Hän nojaili partaansa ja kyynärvarteensa eikä katsonutkaan ovelle päin. Hän kuitenkin vastasi hyvään huomeneen, kun ensin sen sanoin. Sitten hän käski: "Istu tuohon!"

Selitin kaksivuotiaan vaivat, ja hän kuunteli. Hän sanoi, ettei paitaa tarvinnut riisua, koska hän kuuli hyvin paidankin läpi. Samalla hän mutisi jotain sellaista, että joka kolmas lapsen nuha kesti yli kaksi viikkoa.

Stetoskooppitutkimuksensa jälkeen hän sanoi, että oikealla puolella oli ilmeisesti keuhkokuume. Sain kuulla keuhkokuumeiden eri lajeista, ja jostain tyypistä hän sanoi, että se selviää vain verikokeilla, mutta tulosten saaminen kestää kymmenen päivää, ja siinä ajassa lapsi on jo muutenkin terve. Koska lapsessa ei ollut kuumetta, tauti oli välttämättä virusperäinen, eikä siihen ollut lääkkeitä.

"Kyllä tähän monet lääkärit jotain lääkettä määräävät, mutta ne ovat aivan turhia lääkityksiä sellaiset, koska viruksiin ei auta mikään. Lääkkeellä tietysti on jotain psykologista merkitystä, mutta koska kyseessä on lapsi, sitäkään ei voi tässä sanoa. Että näitä lääkkeitä annetaan niille huolestuneille vanhemmille. Että saadaan ne tuosta tuolista pois istumasta."

Hän neuvoi tulemaan uudestaan, jos jotain yllättävää ilmenisi. Mentiin pois, ja lapsi parani itsestään.

lauantai 15. huhtikuuta 2017

Nasaretilaisen niukka faktalaatikko

Villeimpien teorioiden mukaan Jeesus olisi ollut tähtientakainen avaruusolento. Arkisempien tarinoiden mukaan hän olisi saanut oppinsa Tiibetissä tai Egyptissä. Jossain ollaan tietävinään, että hän olisi matkustellut Välimeren maissa ja tavannut jopa Rooman keisarin. Mormonit opettavat hänen saarnanneen Amerikassa.

Olen lukenut siitäkin, että Jeesus olisi vallannut aseellisesti Jerusalemin temppelin ja yrittänyt luoda vapaan juutalaisen valtion. Dan Brownin Da Vinci -koodin pohjalta äkkivalaistuneet julistivat Jeesuksen ja Maria Magdaleenan avioliittoa. Joku niin sanottu tutkija on ollut tietävinään, että Jeesus erosi Mariasta ja avioitui Raamatussa mainitun Lydian kanssa.

Kaikesta tutkimusnäytöstä huolimatta on niitäkin, jotka epäilevät Jeesus Nasaretilaisen historiallisuutta. Heidän spekulaationsa muistuttavat tapaa, jolla kielletään saksalaisten toteuttama juutalaisten joukkotuho; ja onhan olemassa solipsismiksi kutsuttu filosofinen suuntaus, joka epäilee, että ulkomaailma on pelkkää ihmisen kuvitelmaa. – Ehkä juuri nyt luet sanomalehteä, joka ei ole oikeasti olemassa, vaan on vain oman tajuntasi kuvitelma.

Historiallinen totuus voi olla ikävä. Mitään ihmisen kirjoittamia tekstejä ei ole tutkittu tieteellisesti niin paljon kuin Uutta testamenttia ja varsinkin evankeliumeja.

Uusien, mullistavien löytöjen keksiminen vaatisi sitä, että jostain Lähi-idän hiekasta kaivautuisi esiin ennen tuntematon, riittävän varhainen kirjoitus. Niitä ei ole näkynyt, vaikka aika ajoin nostetaan sensaatiomaisesti esiin jokin epävirallinen evankeliumi, jonka uutisarvo tosin katoaa muutamassa viikossa. Niiden ongelmana on, että ne kaikki on kirjoitettu liian monta vuotta Jeesuksen kuoleman ja perinteisten evankeliumien jälkeen.

Tieteellisen tutkimuksen perusteella käsitys historiallisesta Jeesuksesta on varsin vakiintunut.

Hän syntyi muutama vuosi ennen ajanlaskun alkua jossain päin Galileaa, ja hänen uskonnollinen taustansa oli juutalaisuudessa. Hänen julkinen toimintansa kesti noin kolme vuotta, ja sen aikana hän kokosi ympärilleen joukon oppilaita, joita ei kuitenkaan voi tarkasti nimetä.

Hänellä oli parantajan maine, ja hän teki opetuksellaan vaikutuksen ihmisiin. Hänen ajatuksensa ovat suunnilleen sellaisia kuin kolmessa ensimmäisessä evankeliumissa on kerrottu. Hänet surmattiin ristiin naulitsemalla luultavimmin vuonna 30 jKr. Hänen oppilaansa olivat vakuuttuneita siitä, että hän ilmestyi elävänä seuraajilleen kuolemansa jälkeen.

Kirkko ei voi tietenkään jäädä uskossaan näin kapealle pohjalle, eivätkä niukat faktat ikinä tyydytä salaliittoteorioista viehättyneitä spekuloijia.

perjantai 7. huhtikuuta 2017

Poistettu Trump-tviitti

Tviittasin aamulla näin: ”Sanon tässä sen, minkä moni muukin kyllä tietää, eli sen, että vielä jossain Trump aloittaa sodan. Saas vain nähdä missä.”

Vasta tviittaamisen jälkeen avasin aamun uutiset. Niissä kerrottiin, että Trump oli pommittanut risteilyohjuksilla Syyriaa.

Oli pakko vetää tviitti pois. Sitä ei kehdannut enää pitää esillä, koska se vaikutti liian suurelta itsestäänselvyydeltä.

keskiviikko 5. huhtikuuta 2017

Suuressa kaupungissa suvaitsevaisuus voi olla helppoa

On syntynyt vaikutelma siitä, että isojen kaupunkien ihmiset olisivat suvaitsevaisempia kuin pienten kaupunkien ja syrjäseutujen ihmiset. Ainakin isoissa kaupungeissa tunnutaan uskovan tähän.

Olen alkanut epäillä, että tämä kaikki on näköharhaa, sillä mitä vähemmän on ihmisiä, sitä välttämättömämpää on tulla toimeen kaikenlaisten kanssa. Kun ennen elettiin sukulaisuussuhteiden määräämissä kyläyhteisöissä, läheisiään ei voinut valita. Heidän kanssaan oli vain tultava toimeen, paremmin tai huonommin. Jonkinlainen, alkeellinen suvaitsevaisuus ei ollut ihmisen itsensä valitsema asenne vaan välttämättömyys edes jonkinlaisen elämän mahdollistamiseksi.

Suuressa kaupungissa voi etsiytyä kaltaistensa luo ja kerätä ympärilleen samanmielisten joukon.

Siinä sitten kivasti tuntee hyväksyntää, kun paheksujat viettävät aikaa toisissa illanistujaisissa ja asuvat muita kaupunginosia.

sunnuntai 2. huhtikuuta 2017

Jumala ei ole kiekkotuloksia sotkeva despootti

Tampereen seurakunnat julkaisi paikallispelin edellä sekä Facebookissa että Twitterissä Ilveksen ja Tapparan logoilla varustetun päivityksen, jossa lainattiin Isä meidän -rukouksen sanoja: "Tapahtukoon sinun tahtosi niin jään päällä kuin taivaassa."

Päivitykselle on tullut kovasti tykkäyksiä, mutta minut on vallannut myötähäpeä. Hyvää tuossa on vain se, että seurakunta ei asetu kummankaan joukkueen puolelle.

Uskonnon sekoittaminen urheiluun ei ole yhtään viisaampaa kuin sen sekoittaminen politiikkaan. Voidaan tietysti lässyttää, että tuo jääkiekkoon liittyvä päivitys tai tviitti ei viittaa lopputulokseen, vaan rehtiin kilpailuun, loukkaantumisten välttämiseen ja hyvään tuomaritoimintaan; mutta kun rehellisyyden nimessä ei viittaa niihin vaan lopputulokseen. Jokainen ymmärryksellä varustettu lukija käsittää tämän.

Päivitys tekee Jumalasta despootin, joka ei salli ihmisille edes jääkiekko-ottelun verran vapautta, vaan sotkeutuu siihenkin mukaan.

Tässä kohdin sopii soveltaa perinteistä kuvaa isästä. Lastenhuoneen peleissä voittajaa ei pidä ratkaista ratkaista isän tahdon mukaan, sillä viisas isä antaa lastensa leikkiä ja pelata vapaasi. Ainoastaan äärimmäisessä hädässä hän puuttuu peliin. Hätätilanne on vain silloin, kun pelin kiihkeys yltyy isomman sisaruksen väkivallaksi tai vanhempi huijaa nuorempaa. Muuten isä sallii, että pelissä käy niin kuin käy. Ei hän riistä lapsiltaan kamppailemisen iloa määräämällä tulokset omassa päässään.

Soisin kovasti, että kristityt ihmiset antaisivat rukokselle elämässään sen aseman, mikä sille kuuluu, eivätkä käyttäisi sitä vippaskonstina, jolla pelastutaan vetelästi tehtyjen töiden huonoista seurauksista.


torstai 30. maaliskuuta 2017

Lapset ja uskonnollinen puhe

Pikkuisen huvittaa nimenomaan uskontoasioissa tarve aina muistuttaa - lapsillekin - että ihmiset uskovat eri tavoin. Totta kai uskovat. Tämä pätee elämässä aivan mihin tahansa.

"Äiti, millaiset saappaat minä ottaisin."
"Ota vaikka nuo siniset, mutta muista että jotkut ihmiset käyttävät toisen värisiä saappaita."
"Äiti, saanko katsoa Pikku Kakkosta."
"Saat, mutta muista että ihmiset katsovat muitakin ohjelmia."

Pienelle lapselle on turha selittää sitäkin, että Raamattua ”ei ole tarkoitettu sanasta sanaan” otettavaksi. Sen ymmärtäminen vaatii abstraktin ajattelun vaihetta, ja siihen ihminen tulee vasta noin kahdentoista vuoden iässä.

maanantai 27. maaliskuuta 2017

Kirjallisuudellisuus ja muita töyhtöpäisiä sanoja

Olen saanut Saarikoski-väitöskirjani pakettiin, joten voin katsella taakse ja miettiä kahden vuoden matkastani myös sen oheistapahtumia.

Tohtoritutkintoon liittyy jonkin verran oman oppiaineen ulkopuolisia opintoja. Oli luonnollista, että liitin uskonnonfilosofiaan kirjallisuustiedettä.

Opinnoista olisi selvinnyt kirjatenteillä, mutta vaihtelun vuoksi päätin istua luennoilla. Niinpä kuuntelin Helsingin yliopistossa neljä luentosarjaa. Niistä kaksi piti yleisen kirjallisuustieteen professori Hannu K. Riikonen. Varsinkin hänen antiikin kirjallisuutta koskeneet luentonsa paikkasivat oleellisesti tietämykseni aukkoja ja tukivat omaa tutkimustani. Vaikutuksen teki myös Riikosen laaja yleissivistys, jota hän maustoi kuivalla, englantilaistyyppisellä huumorilla.

Sen sijaan muut kirjallisuustieteen luennot eivät vakuuttaneet. Niissä oli liian paljon näkökulmia, jotka eivät minun käsittääkseni lainkaan auta ymmärtämään kirjoja. Oli paljon töyhtöpäisiä sanoja, joiden olemassaololle en keksinyt muuta syytä kuin kirjallisuustieteilijöiden itsetunnon kohotus.

Hölmöimmäksi tunsin oloni silloin, kun kuuntelin neljännestunnin keskustelua, jossa pohdittiin, onko oikein sanoa "kirjallisuudellisuus" vai "kirjallisuuteus". Hävetti olla paikalla.

sunnuntai 26. maaliskuuta 2017

Viisi kalapuikkoa kaikille

Kohtuuttoman paljon elämästäni on kulunut niin sanottuun vääntöön ihmisen kanssa, jonka suosikkisanoja ja suoranaisia hokemia oli ”yhdenvertaisuus”.

Yhdenvertaisuus sopii minullekin erinomaisesti. Minä vain annan sille sen tulkinnan, jonka mukaan se ei voi tarkoittaa sitä, että kaikille ihmiselle annetaan aina ja joka tilanteessa samat viisi kalapuikkoa. Oikeudenmukaisuus olisi helposti löydettävissä, jos sen toteuttamiseen riittäisi jakolaskun osaaminen. Todellisuudessa se on paljon mutkikkaampi kysymys, jonka ratkaisemiseen tarvitaan kaikki mahdollinen viisaus. Joskus vaaditaan toimintaa, jossa jäykkä inhimillinen ajattelu ei lainkaan toimi.

Kreikkalainen ortodoksimunkki Paisios kirjoittaa: "Olettakaamme, että kahdella veljeksellä on viiden hehtaarin pelto. Inhimillisen oikeuden mukaan kummankin pitäisi saada kaksi ja puoli hehtaaria. Jumalallinen oikeus on sitä, että kumpikin saa niin paljon kuin tarvitsee."

perjantai 24. maaliskuuta 2017

Eläimet pehmentävät ihmistä

Suuresti epäilen, että jokin aikakausi voisi olla ratkaisevasti parempi kuin jokin toinen aikakausi. Uskon, että ihmisten pahuus ja hyvyys ovat sukupolvien ja suurten ihmisryhmien kohdalla melko vakioisia. Jos ollaan johonkin suuntaan hyviä, toiseen suuntaan ollaan sitten vastaavasti pahoja.

Ennen oli näin ja nyt on näin -ajattelu ei yleensä toimi moraalin tarkastelussa.

Poikkeuksensa on tässäkin. Tämä ajatus minulle tuli mieleen lukiessani kirjaa, joka on koottu kreikkalaisen ortodoksimunkin Paisioksen opetuksista.

Paisios kirjoittaa siitä, kuinka eläinten korvautuminen koneilla on vaikuttanut kylmentävästi ihmismieleen. Hän sanoo, että eläinten kanssa työskentelevät ihmiset olivat helläsydämellisempiä kuin koneiden käyttäjät: "Jos lastasit juhdan selkään enemmän tavaraa ja se raukka vaipui polvilleen, säälit sitä. Jos se oli nälkäinen ja katsoi sinua syyttävästi, sydämeesi koski. Muistan, että kun lehmämme sairastui, me kaikki kärsimme yhdessä sen kanssa, koska pidimme sitä perheenjäsenenä. Mutta nykyisin ihmisillä on teräsvekottimensa ja heidän sydämistäänkin on tullut teräksenkovia. Jokin teräsosa on katkennut: hitsausta! Auto on mennyt rikki: korjaamoon!"

maanantai 20. maaliskuuta 2017

Onneksi ovat rippikoululaiset

Monesti epäilen, että tarvitsen rippikoululaisia enemmän kuin he minua.

He tuovat suhteellisuudentajua. Heidän seurassaan ei ole mitään apua akateemisista oppiarvoista eikä menneistä saavutuksista. Heitä kiinnostaa vain se, millainen ihminen olen heille, nyt.

He vaativat tervettä yksinkertaisuutta. Vain sellaisilla viisauksilla on lopulta arvoa, jotka voi sanoa rippikoululaisten ymmärtämällä kielellä.

keskiviikko 15. maaliskuuta 2017

Ennakkoluulot ja odotushorisontti

Kolmiloikkaaja Pertti Pousi hyppäsi edelleen voimassa olevan suomenennätyksen lähes viisikymmentä vuotta sitten.

Pentti Saarikosken kokoelmassa Katselen Stalinin pään yli ulos mainitaan kolmiloikka, Pertti Pousi ja mahdollisesti tulossa oleva maailmanennätys. Saarikosken teksteissä on huomioita myös jalkapallosta, jääkiekosta, hiihdosta ja jääpallosta. Saarikoski suunnitteli jopa kirjaa Lasse Virenistä, mutta kustantaja ei ollut innostunut ideasta.

Saarikosken urheilukiinnostus on hänen persoonassaan niitä piirteitä, jotka eivät lainkaan vastaa hänestä luotua mielikuvaa. Hänellä on ollut valtakunnanjuopon maine. Siihen on helppo yhdistää ajatus kommunismista ja kreikkalaisesta runoudesta. Huomattavasti vaikeammin siihen sopii jääpallon pelaamista koskeva rivi, joka on päässyt julkaistuun runoon saakka.

Kirjallisuustieteessä tätä ilmiötä kutsutaan käsitteellä "odotushorisontti": Kirjailijan ajatuksista luodaan käsityksiä jonkin muun kuin hänen kirjallisen tuotantonsa perusteella. Teosta luetaan toisin kuin tekijä on tarkoittanut.

Filosofiassa on puhuttu esiymmärryksestä. Voidaan puhua myös hermeneuttisesta kehästä eli siitä, että kokonaisuus vaikuttaa aina yksityiskohtiin ja yksityiskohdat kokonaisuuteen. Kansankielessä sanotaan, että "ennakkoluulot" tai hieman kauniimmin "ennakkokäsitykset" vaikuttavat siihen, mitä ihmisestä ajatellaan. Niiden taakse näkeminen vaatii erityistä ponnistelua.

sunnuntai 12. maaliskuuta 2017

Aiheesta joka jo väsyttää

Olen hieman väsynyt tähän aiheeseen, mutta kirjoitetaan nyt.

Päämäärästä ajattelen yksinkertaisesti. Pitää päästä siihen, että homoseksuaaleilla on oikeus kirkolliseen vihkimiseen. 

Lähivuosikymmeninä kirkossa tuskin päästään asiasta yksimielisyyteen. Siksi on tyydyttävä erimieliseen sopusointuun eli siihen, että kirkossa elää kaksi erilaista avioliittonäkemystä rinnakkain. Tämä ei voi olla mahdotonta, sillä en jaksa uskoa, että ristillä, anteeksiannolla tai Kristuksen ylösnousemuksella olisi mitään tekemistä erilaisten avioliittokäsitysten kanssa. Jokainen vastatkoon ratkaisuistaan Jumalan edessä.

Oma kysymyksensä se, mitä tietä päämäärään päästään. Asia on sikäli vaikea, että Helsinki ja Kajaanin takaiset erämaat omaksuvat uusia ajatuksia eri tahtiin. Monet sukupuolineutraalin avioliiton (ainakin vähän vanhemmanpuoleiset) kannattajat ovat unohtaneet, että hyvin todennäköisesti he ovat itsekin sitä joskus vastustaneet. Vuonna 2000 jopa 64 % suomalaisista oli kannattamatta jopa rekisteröityjä parisuhteita avioliitosta puhumattakaan. Vastaavasti keväällä 2010 suomalaisista vain 34 % kannatti homoseksuaalinen kirkollista vihkimistä.

Vaikka itse olen konservatiivisimpien ihmisten kanssa eri mieltä, mielestäni myös hitaita omaksujia on ymmärrettävä ja heille on annettava aikaa. Nopeat omaksujat muuttavat majansa suitsait sukkelaan, mutta isot väestönsiirrot ovat aina hitaita. On hyväksyttävä sekin, että kaikki eivät ikinä lähde sieltä, minne he ovat asettuneet.

Omasta puolestani en oikein pidä siitä, että meikäläiset ottavat oikeuden omiin käsiinsä. Olen moittinut naispappeuden vastustajia siitä, että he eivät pysy yhteisissä päätöksissä. Minun mielestäni myös meikäläisten on kunnioitettava yhteisiä päätöksiä, vaikka ne nyt eivät meitä miellytä.

Sanalla sanoen kannatan sitä, että muutetaan kirkkolakia pikimmiten ja uudistetaan käytäntö sitä kautta. Tiedän, että kannassani on monia heikkouksia. Voisin eritellä niitä pitkään, mutta laitan tällä kertaa pisteen tähän. Mahdolliset kommentoijani varmaan keksivät niitä minunkin puolestani.

tiistai 7. maaliskuuta 2017

Hiihtourheilu on 1900-lukua

Lahden MM-hiihtojen on julistettu menneen hyvin. Norjalaisille ei pärjätty, mutta muuten mitaleja tuli. Järjestelyt sujuivat kuulemma hyvin.

Kovin vähälle huomiolle on jäänyt se jossain sivulauseessa mainittu asia, että lipunmyynnissä ei ylletty tavoitteeseen.

Minut puolestani hieman yllätti se, että ollessani kisojen aikaan rippileirillä yli kolmenkymmenen nuoren kanssa kukaan ei kysellyt Lahden tuloksia. Kukaan ei sanallakaan viitannut siihen, että olisi kiinnostunut Niskasen tai Pärmäkosken saavutuksista.

Minun lapsuudessani Eero Mäntyranta oli pikkupoikien idoli. Hiihtäjien tilalle ovat tulleet muut idolit.

Lumiraja etenee vuosi vuodelta pohjoista kohti, sitä myötä hiihtourheilu katoaa nuorten mielestä. Siitä tulee eksoottinen laji, jota voidaan katsoa olympialaisten aikaan niin kuin voidaan hajamielisesti seurata miekkailua, kävelyä tai melontaa, mutta ainakaan suurkisojen väliaikana hiihto ei kiinnosta.

Tilalle ovat tulleet uudet sankarit. Nuoret puhuvat eniten jääkiekosta. Sen perässä tulevat jalkapallo ja formulat, ja muille lajeille riittää vain säälimainintoja.

sunnuntai 5. maaliskuuta 2017

Abiturienttien julkinen nöyryytys kuuluisi 1900-luvulle

Vanhan kouluni entisten oppilaiden täysin julkisilta nettisivuilta on edelleen luettavissa, kuka reputti ja millaisin arvosanoin 1970-luvun ylioppilaskirjoituksissa. Tuskin tuossa julkaisemisessa on mitään laitonta. Tuloksethan jaettiin aikanaan koulun vuosikertomuksessa, ja jos niitä ei olisi nykyään netissä, niitä löytyisi kuitenkin monista piironginlaatikoista.

Niinpä kuka tahansa voi edelleen urkkia, että koulumme huonoin ja myös nimeltä mainittu abiturientti tuli hylätyksi sekä ruotsissa että englannissa. Äidinkielestä hän sai b:n ja reaalikokeesta a:n. Rikokset vanhenevat, muttei muisto siitä, kuka ei selvinnyt keväällä ylioppilaaksi. Nykyään ollaan häveliäämpiä. Saman lukion tuore vuosijulkaisu ei paljasta edes uusien ylioppilaiden nimiä.

Sanomalehdet kuitenkin kertovat ylioppilaiden nimet, ja mitä pienempi on koulu, sitä tarkemmin paikkakunnalla tiedetään kaikki kirjoituksiin osallistuneet. Tietosuojavaltuutettu ei voi estää ihmisiä päättelemästä, miksi toisessa naapuritalossa ei liputeta kesäkuun ensimmäisenä lauantaina ja miksi toisessa liputetaan. Myös kaukaiset sukulaiset tietävät, jos nuorella ei mennyt kaikki aivan hyvin. Pahimpia asioita lienee, ettei nuori pääse lakkiaisiltana juhlimaan kavereidensa kanssa.

Olen varma, että kahdeksantoistavuotias on aivan liian hento kestämään julkista nöyryytystä. Miltähän vanhemmista ihmisistä tuntuisi, jos valtakunnan lehdissä kerrottaisiin, kuka sai yyteiden jälkeen potkut ja kuka ei?

Tilannetta pahentaa vielä se, että monetkaan reputtaneet eivät ole ratkaisevasti heikompia opiskelijoita kuin muut, vaan ovat jostain syystä suistuneet hetkeksi raiteiltaan. Siihen riittää oma sairastuminen, vanhemman kuolema tai onneton, nuori rakkaus. Syynä voi olla myös jännityksen takia huonosti nukuttu yö, jonka jälkeen aivot lonksuivat tyhjää.

Ainakin minulle on jäänyt täysin hämäräksi, mitä reputtamisella voitetaan. Sen sijaan olen nähnyt, mitä julkinen nolaaminen tekee nuorelle ihmiselle. Yhtä hyvin ylioppilaslakki voitaisiin myöntää jokaiselle lukion kurssit suorittaneelle. Ylioppilaskirjoituksiin osallistumalla voisi sitten saavuttaa bonuspisteitä vaikkapa korkeakouluun pääsemiseksi.

Ylioppilaskokeessa reputtaminen ei tarkoita sitä, että epäonnistuisi koko elämässään tai edes opinnoissaan. Siitä on todisteena tuore nobelisti Bengt Holmström, joka aikanaan kompastui äidinkielen kokeeseen. Ilmeisesti ylioppilaskevät jollain tavoin traumatisoi häntä, koska Holmström otti sen esille Nobel-palkinnon yhteydessä. Ehkä se on saanut hänet joskus puhujanlavalle kiivetessään sanomaan itselleen: ”Minä olen se kaveri, joka reputti yo-kokeissa.”

Julkaistu Aamulehden Sunnuntaivieras-kolumnissa 5.3.2017

torstai 23. helmikuuta 2017

Kuntavaaliehdokkaaksi

On hyvin monta vuotta siitä, kun minua on viimeksi pyydetty kuntavaaliehdokkaaksi. Kysyjiä oli muistaakseni kahdesta tai kolmesta puolueesta. Enää ei ole pitkään aikaan kyselty. On syntynyt käsitys, että tässä asiassa minua on turha houkutella tai taivutella, tai sitten kiinnostus minua kohtaan on muuten vain lopahtanut.

Vastaukseni on ollut selvä: "Mielestäni seurakuntapapin on elettävä puoluepoliittisessa selibaatissa. Pitää syntyä vaikutelma, että hän suhtautuu seurakuntalaisiin edes suunnilleen tasapuolisesti. Politiikkaan ryhtyessään hän pääsee parhaimmillaankin siihen, että hänen osallistumisestaan ei ole kovin paljon haittaa. Elän puoluepoliittisessa selibaatissa. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että minulla ei olisi näistä asioista omia mielipiteitäni."

Lisäksi olen ihmetellyt, mistä seurakuntaansa vakavasti suhtautuva pappi loihtii politiikkaan tarvittavan ajan. Ovatko häneltä kaikki murheelliset lohduttamatta, nuoret opastamatta, yksinäiset tervehtimättä?

Jos pappi on jossain muussa kuin seurakuntatyössä, en ole kannassani näin jyrkkä. Tietyllä tavalla jopa ymmärrän hänen poliittista aktiivisuuttaan, vaikka sittenkään en olisi siihen omalta osaltani valmis.

Kerran minua kysyttiin ehdokkaaksi kirkonsisäisiin vaaleihin. Tarjottiin hiippakuntavaaltuuston ehdokkuutta. Kieltäydyin kohteliaasti, mutta sisimmässäni ajattelin paljon nihkeämmin: "En todellakaan ryhdy ehdokkaaksi hallintoelimeen, joka on kirkon kaikista organisaatiolaatikoista kaikkein turhin ja joka pitäisi pikimmiten lakkauttaa. Minulla on jopa vaikeuksia äänestää hiippakuntavaaleissa, koska yhdenkään täyspäisen ihmisen ei luulisi ryhtyvän ehdokkaaksi. Elämä on lyhyt, ja siinä voi tehdä viisaitakin asioita."