torstai 14. joulukuuta 2017

Eivät vain isot asiat ole tärkeitä

Viisaana pitämäni kolumnisti kirjoitti siitä, että kalenterissa ei pidä lainkaan käyttää tehtävälistoja. Hänen mukaansa ähkyn tunne vähenee, kun luottaa vain omaan muistiinsa. Tärkeimmät ihminen kyllä muistaa.

Hyväksyn ajatuksen, kun on meneillään tulipalon kaltainen tilanne tai vuoden kiireisin päivä.

Muutoin idea on tyhmä.

Ensinnäkin se on omaan napaan tuijottamista. Maailmassa on muutakin tärkeää kuin vain se, mikä minulle itselleni on tärkeää. Monet asiat ovat minulle vähäisiä, mutta jollekulle toiselle oleellisia: On muistettava kirjoittaa työtodistus. On otettava naulakosta mukaan kaulaliina, josta muuan nuori lähetti viestin.

Juuri näiden pienten asioiden muistamista ihmiset arvostavat. Ne luovat tunteen, että ihmisiä arvostetaan, kun heidät pienet huolensa ymmärretään; niille suurille ei monesti voikaan mitään.

Tehtävälistat auttavat niiden pitäjääkin, kun säntäily vähenee. Oppi sitä, että yhteen suuntaan mennessä hoitaa toisenkin siellä hoidettavan asian. Ei tarvitse sitten toista kertaa mennä.

lauantai 9. joulukuuta 2017

Sain itseni kiinni virheestä

Olen monissa hautajaispuheissani antanut ymmärtää, että Raamatussa käytettäisiin sanaparia "taivaan koti". Kukaan kuulijoistani ei ole ikinä epäillyt minua.

Ajatuksellisesti kyse ei ole suuresta virheestä, koska kristillisessä seurakuntakielessä puhutaan yleisesti taivaan kodista. Opillisesti ilmaus mahtuu hyvin kirkon oppiin.

Ongelmana on se, että nimenomaan Raamatussa ei ole sanoja "taivaan koti". Hieman huolimattomasti olen kuljettanut Raamattuun ajatuksen, jota siellä ei ole.

Kun pappikin sortuu tällaisiin virheisiin, ei ole ihme, että monet maallikot uskovat Adamin ja Eevan haukanneen ei vain yleensä hedelmästä, vaan nimenomaan omenasta. Koulujen joulukuvaelmat taas ovat luoneet vaikutelmaa, että Joosef ja Maria olisivat aasin kanssa matkustaneet Betlehemiin, vaikka aasia ei mainita missään raamatunkertomuksessa.

Havaintoni "taivaan kodin" ei-raamatullisuudesta on Pentti Saarikoskea käsitelleen väitöskirjani sivujuonteita. Sitä kirjoittaessani huomasin, että ilmaukselle ei ole Raamatussa sanatarkkaa vastinetta. Lähimmäksi tulee virke: “Mutta me olemme turvallisella mielellä ja haluaisimme mieluummin muuttaa pois ruumiista ja päästä kotiin Herran tykö.” Lähellä ovat myös Jeesuksen Johanneksen evankeliumissa lausumat sanat: "Minun Isäni kodissa on monta asuinsijaa."

torstai 7. joulukuuta 2017

Sata parasta suomalaisurheilijaa ruotsalaisin silmin

Skandinaavisten naapureidemme ajatuksia on sikäli kiinnostava seurata, että heidän kulttuuripohjansa on muistuttaa läheisesti Suomea, mutta samalla he katselevat meitä hieman sivusta.

Ruotsalaislehti Aftonbladet on juhliemme kunniaksi listannut 100 parasta suomalaisurheilijaa kautta aikojen. Monet ovat tuttuja ja täysin luonnollisia valintoja, mutta listalla on nimiä, joita vain harvat suomalaiset tunnistavat. Tällaisissa listauksissa on aina se vika, että nykyaika korostuu liikaa, mutta sille ei kai voi mitään.

Listan ykkösnimi Paavo Nurmi on kärkipaikalle ainoa mahdollinen valinta, hänhän on kelpo ehdokas maailman kaikkien aikojen urheilijaksi. Lasse Virén on yhtä selvä kakkonen. Selänteen ja Litmasen paikat olisin vaihtanut keskenään, koska on niin paljon vaikeampaa kohota maailman huipulle jalkapallossa kuin jääkiekossa. Ruotsalaisten järjestyksen ymmärtää sikäli, että ruotsalaiset ovat aina pelänneet enemmän Suomen jääkiekko- kuin jalkapallomaajoukkuetta.

Ruotsalaiset eivät ole menestyneet mäkihypyssä, mutta suomalaisia hyppääjiä he arvostavat paljon. Nykänen on heti viidentenä. Ralliautoilijoita olisin nostanut listalle enemmänkin, esimerkiksi Timo Mäkisen ja Hannu Mikkolan. Tanja Poutiaista kaipaisin mukaan, vaikka hän jäi aina hopeamitaleille. Muita isoja puutteita ei listalla minun silmiini osu. On hienoa, että listalle on mahtunut Suomessa turhan vähän arvostetun käsipallon suuri nimi Mikael Källman.

Listan järjestyksestä voi väitellä kärkikaksikon jälkeen loputtomiin. Tennis on tietysti iso laji maailmalla, mutta siitä huolimatta jää tosiasiaksi, että Jarkko Nieminen ei koskaan noussut tenniksen aivan terävimpään kärkeen. Mika Myllylän ja Harri Kirvesniemi ovat osa suomalaisen urheilun likaisinta historiaa. En olisi ottanut heitä listalle. Entä millä perusteilla Iivo Niskanen on nostettu Toni Niemisen edelle?

Keitä ovat esimerkiksi Veikko Huhtanen ja Mika Koivuniemi? – Huhtanen voitti Lontoon olympialaisten voimistelussa vuonna 1948 kolme kultaa, yhden hopean ja yhden pronssin. Koivuniemi taas on keilailun maailmanmestari vuodelta 1991.

1. Paavo Nurmi
2. Lasse Virén
3. Teemu Selänne
4. Jari Litmanen
5. Matti Nykänen
6. Mika Häkkinen
7. Jari Kurri
8. Pertti Karppinen
9. Marja-Liisa Kirvesniemi
10. Clas Thunberg
11. Veikko Hakulinen
13. Juha Mieto
14. Ville Ritola
15. Mika Myllylä
16. Tommi Mäkinen
17. Kalle Jalkanen
18. Hannes Kolehmainen
19. Saku Koivu
20. Heikki Savolainen
21. Marjo Matikainen-Kallström
22. Kimi Räikkönen
23. Sami Hyypiä
24. Eero Mäntyranta
25. Tapio Rautavaara
26. Sylvi Saimo
27. Tero Pitkämäki
28. Jani Sievinen
29. Kaija Mustonen
30. Juha Kankkunen
31. Samppa Lajunen
32. Keijo ”Keke” Rosberg
33. Tomi Poikolainen
34. Iivo Niskanen
35. Heikki Mikkola
36. Pertti Ukkola
37. Toni Nieminen
38. Marcus Grönholm
39. Pekka Vasala
40. Mikko Koivu
41. Aino-Kaisa Saarinen
42. Jarkko Nieminen
43. Janne Ahonen
44. Arsi Harju
45. Pentti Linnosvuo
46. Riikka Välilä
47. Heikki Hasu
48. Heli Rantanen
49. Minna Kauppi
50. Satu Mäkelä-Nummela
51. Jouko Grip
52. Mikko Kolehmainen
53. Kyra Kyrklund
54. Pentti Hämäläinen
55. Helena Takalo
56. Veikko Huhtanen
57. Tiina Lillak
58. Kalle Palander
59. Liisa Peltola  (Veijalainen)
60. Jarno Saarinen
61. Heikki Ikola
62. Mona-Liisa Pursiainen
63. Miikka Kiprusoff
64. Matti Järvinen
65. Jonni Myyrä
66. Armas Taipale
67. Verner Weckman
68. Gunnar Bärlund
69. Lauri Koskela
70. Kustaa Pihlajamäki
71. Harri Kirvesniemi
72. Siiri Rantanen
73. Mika Kohonen
74. Arto Bryggare
75. Kaisa Mäkäräinen
76. Kaarlo Kangasniemi
77. Leo-Pekka Tähti
78. Pauli Nevala
79. Pentti Nikula
80. Kimmo Timonen
81. Kelpo Gröndahl
82. Juha Väätäinen
83. Voitto Hellsten
84. Veikko Kankkonen
85. Eugen Ekman
86. Kyösti Lehtonen
87. Antti Hyvärinen
88. Kalle Anttila
89. Ilmari Salminen
90. Juhani Järvinen
91. Veli Saarinen
92. Ludowika (Och Walter) Jakobsson
93. Nina Holmén
94. Kurt Wires
95. Enni Rukajärvi
96. Ville Pörhölä
97. Tarmo Uusivirta
98. Mika Koivuniemi
99. Viljo Heino



keskiviikko 6. joulukuuta 2017

On muutakin muisteltavaa kuin sota

Pälkähti päähäni, onko sadassa vuodessa jotain muutakin muistettavaa kuin sota, edes vähän.

Ehdotan sisällissodan jälkeistä laihaa sopua, kirjailija Volter Kilpeä, Jari Litmasta, Tuomari Nurmiota, suomalaista rippikoulua, kansakoulua, Matti Nykästä, Arndt Pekurista, Jaakko Löyttyä, revontulia, nukkuvaa lasta, hohkaava hiillosta, virtaavaa vettä, Kaisa Mäkäräistä, Eppu Normaalia, Aki Kaurismäkeä, marraskuun aamupimeässä hoitoon lastaansa lykkivää isää tai äitiä (pienet kivet pyörivät renkaiden alla), Janne Saarikiveä, Sibeliusta, joulukirkkoa, tytärtä joka käy syöttämässä isäänsä, Marianna Alopaeusta, kirjastoja, Katri-Helenaa, terveyskeskusta, Pentti Saarikoskea, lumiaura-auton kuljettajaa, kyntötöissä olevaa maanviljelijää, poraria, Bengt Holmströmiä, raksamiestä, Irja Askolaa, suomenhevosta, naapurin miestä joka luo pihalta lumet, kadulta löytämänsä lompakon palauttajaa (11/12),  junnuvalmentajaa kentän laidalta, Reidar Särestöniemeä ja niitä joista sanotaan "meidän äiti".

Kadonneen lompakon tapaus 2/2

Olen miettinyt tarinaa, jonka joskus kuulin autoradiosta, kun ajelin yöllä Helsingistä Tampereelle tai toisin päin. Juttu sijoittui erääseen Euroopan maahan.

Isä pyysi pientä poikaansa hyppäämään pöydältä alas ja otti sitten kiinni. Tätä tapahtui monta kertaa, mutta sitten isä ei ottanutkaan kiinni. Poika putosi ja löi polvensa itkuksi saakka. Tuli opetus että kehenkään ei pidä tässä maailmassa luottaa. Minua puistatti.

Siinä automatkalla vaihdoin äkkiä kanavaa ja aloin etsiä iloista musiikkia. Ehkä löysin reipasta pelimannisoittoa tai muuta.

Tai sitten olen muistellut sitä kotimaasta kuulemani tarinaa, joka on tullut vastaan aivan livenä: Ensin isä valitti tytärtään ja sanoi, ettei tähän voi luottaa. Samalla hän paljasti, että tuttavansa, ATK-alan ammattilaisen, tarjoamilla keinoilla hän pääsi tyttärensä sähköpostiin käsiksi. Hän kävi siellä kurkkimassa.

Luottamus on ilmapiiri. Se on yhteisesti jaettu tahto.

tiistai 5. joulukuuta 2017

Kadonneen lompakon tapaus 1/2

 Toinen varastettiin, toisessa kaikki oli tallella

Lompakko oli unohdettu puistonpenkille. Paikalle tuli oranssiin toppatakkiin ja farkkuihin pukeutunut poika., jolla oli samanikäinen tyttö mukanaan. Poika huomasi lompakon ja kuiskasi siitä tytölle. Poika istuutui penkille ja antoi laukkunsa pudota lompakon päälle. Tyttö seisoi siinä pojan takana, kaivoi lompakon laukun alta ja sujautti sen reppuunsa. Sitten he poistuivat paikalta ja viheltelivät mennessään. - Tämä Valittujen palojen kuvaama tapaus ei ollut Suomesta.

Seuraava sen sijaan on, ihan tältä Pirkkalasta ja vieläpä viime viikolta. Se kuului näin: "Kiitos Antti Väätäiselle lompakkoni löytämisestä. Lompakko on tullut kahden kuukauden seikkailun jälkeen kotiin. Epäilen, että se oli jäänyt tankkauksen yhteydessä auton katolle. Kaikki kortit olivat tallessa!"



Suomi voitti lompakkokisan

Siinä Valittujen palojen neljän vuoden takaisessa jutussa kerrottiin, kuinka kuudessatoista Euroopan, Etelä- ja Pohjois-Amerikan ja Intian kaupungissa hukattiin tahallaan yhteensä 192 lompakkoa. Jokaisen sisällä oli nimi ja puhelinnumero, perhekuva, alennuskuponkeja, käyntikortteja ja 40 euroa käteisenä. Palauttaminen ei ollut vaikeaa. Lompakot jätettiin puistoihin, ostoskeskusten lähelle ja jalkakäytäville. Sitten jäätiin seuraamaan. Lehti sanoo, että kyseessä ei ollut tieteellinen koe, vaan pikemminkin tosielämän rehellisyystesti.

Vähän alle puolet lompakoista löysi takaisin omistajalleen.

Lehti analysoi, ketkä palauttivat ja ketkä ottivat toiselle kuuluvan omakseen. Rehellisyys ei liittynyt ikään eikä varallisuuteen. Kantaväestö ja maahanmuuttajat palauttelivat lompakoita yhtä paljon.
Sekä New York että Moskova pärjäsivät paremmin kuin osasin odottaa, mutta samalla toivon, etten kadottaisi lompakkoani säntillisyydestä tunnetussa Sveitsin Zürichissä. Voittaja oli Suomi ja Helsinki, jossa kahdestatoista lompakosta vain yksi jäi matkalle.


Luottamus luodaan yhdessä

Onko tällä lompakkotestillä jotain tekemistä itsenäisyyden kanssa? - Uskon että on.

Kansallinen hyveemme palauttaa hukkaan joutuneet lompakot liittyy itsenäisyyteen ensinnäkin sillä tavoin, että olemme luoneet ja säilyttäneet idean lompakon palauttamisesta aivan kiistattomasti yhdessä. Yhteisön rehellisyys ja siinä vallitseva luottamuksen henki muistuttavat sikäli hiljaisuutta, että siihen tarvitaan kaikki. Yksikin metelöijä ja hiljaisuus on poissa. Yksikin huijari, eikä luottamusta enää ole.

Tarvitaan jokainen hetki ja jokainen aikakausi. Kun luotto on kerran petetty, niin sen uudelleen luominen on työlästä eikä kenties onnistu enää ikinä.



Rosvojoukkokin tarvitsee rehellisyyttä

Kansallinen hyveemme palauttaa hukkaan joutuneet lompakot liittyy itsenäisyyteen myös sillä tavoin, että luottamus on kaiken yhteisöllisen toiminnan alku ja perusta. Varsinkin sosiologit, yhteisöllisiä ryhmiä ja yhteiskuntia tutkivan tieteenalan asiantuntijat, ovat usein muistuttaneet, että luottamus on tärkeimpiä yhteiskuntaa koossa pitäviä voimia.

Jopa rosvojoukkio tarvitsee keskinäistä luottamusta. Kun tehdään ryöstösuunnitelma, on voitava luottaa siihen, että jokainen rosvo tekee oman osuutensa. Edelleen on oltava luotto siihen, että saalis jaetaan tasan tai ainakin sovitulla tavalla. Kun rikollistenkin on pakko luottaa toisiinsa, niin vielä enemmän niiden ihmisten, joilla on hyvä mielessään.


Tekstini on typistetty ja siksi hieman katkelmallinenkin ja puheesta kirjoitukseksi muokattu. Alkuperäisen ja mielestäni yhtenäisemmin soljuvan puheen olen pitänyt Pirkkalan lukion yhdistetyyssä itsenäisyys- ja lakkiaisjuhlassa 5.12.2017


perjantai 1. joulukuuta 2017

Kirjailijan ja ministerin hutilyöntinyrkkeily

Juha Hurmeen ja Sampo Terhon välien anteeksiantokeskustelu ei harmita minua, ei ärsytä eikä oikein huvitakaan minua. Se vain tuntuu kummalliselta hutilyöntien sarjalta.

Ensin kirjailija pitää osan palkintopuheestaan ruotsiksi. En oikein ymmärrä, miksi juuri suomenkielinen kirjailija tekee näin. Ehkä siihen on syynsä, mutta junteille osoitettu kehotus opetella ruotsia ei minun ymmärtääkseni liity kirjallisuuden Finlandia-palkintoon eikä mihinkään muuhunkaan.

Seuraavaksi kulttuuriministeri ärsyyntyy. Kirjailija on kuulemma sanonut jotain kielikeskustelun kannalta sopimatonta. Millä tavoin? Pitäisi pyytää anteeksi. Junteiltako vai joltakulta muulta? Ilmoittautuuko kulttuuriministeri juntiksi?

Seuraavaksi kirjailija pyytää kuin pyytääkin anteeksi, mutta sanojen ironinen sävy osoittaa, että todellisuudessa hän ei sitä tee, vaan sanoo ihan jotain päinvastaista tai sitten ei vain ymmärrä, mitä anteeksiannolla tarkoitetaan.

Eihän tästä olisi kannattanut edes kirjoittaa.

torstai 30. marraskuuta 2017

Tämäkään aika ei ole superlatiivi

Ihmisellä on taipumus liioitella oman aikakautensa merkitystä. Sen valtiaat ovat mukamas ainoita valtiaita, sen aatteet lopullisia totuuksia ja sen trendit niitä, jotka kertovat asioiden lopullisen tilan. Ihminen luulee, että juuri hänen aikansa on tulevaisuudenkin superlatiivi.

Kuitenkin valtarakenteet rappeutuvat, aatteet vaihtuvat ja historia kehittyy aaltoilemalla. Ilmiöt nousevat ja putoavat.

Kun historiaa katsoo taaksepäin, huomaa että mikään aikakausi ei ole onnistunut tekemään lopullisia asioita. Ei ole viisasta ajatella, että tämä 2000-luvun alku olisi tässä asiassa jotenkin poikkeuksellinen.

Päinvastoin olen jäänyt ajattelemaan vanhan kaverini Jyrki Mattilan sanoja, jotka hän sanoi kauan sitten: "En ollenkaan usko, että olisin syntynyt kovin merkittävälle aikakaudelle. En usko, että juuri minun elinaikanani esimerkiksi elämä loppuisi täältä.”

tiistai 28. marraskuuta 2017

Ehkä Suomen ainoa sairauspäiväkirja Nokian vesikriisin ajoilta

Nokian vesikriisin alusta on kulunut tänään kymmenen vuotta. Aiheesta on kirjoitettu paljon, mutta tiettävästi on olemassa vain yksi sairastuneiden näkökulmasta kertova päiväkirjamuotoinen teksti. Sen tekijä Susanna Schultz. Tämä erinomaisesti kirjoitettu muistelma julkaistiin aikanaan Pirkkalan nuoren seurakunnan lehdessä Kahvi ja pulla, mutta se ansaitsee tulla huomatuksi laajemminkin.


Nokia pysähtyy:
perjantai 30.11.

Elellään normaalia perjantaiarkipäivää. Keittelen rauhassa kahvit kun olen saanut yksivuotiaan prinsessamme päiväunille. Laitan pesukoneet jylläämään ja istahdan lukemaan päiväpostin kahvikupin äärelle.

Puhelimen pärinä havahduttaa minut, ystäväni soittaa ja kysyy olenko kuullut että vettä ei kannata käyttää. Ihmettelen asiaa ja totean että kyllä meidän hanasta ihan kirkasta vettä tulee. Naurahdamme asialle joka ei tunnu kuuluvan meille, ehkä jonkun putket reistailee. Juttelemme tovin saman ikäisistä tyttäristämme. Laitan tytärtäni auton istuimeen kun puhelin pirisee jälleen.

Toinen ystäväni kehottaa vakavana olemaan juomatta vettä, joku on siitä sairastunut. Päätän ottaa asian vakavasti ja lopetamme puhelun nopeaan, jotta viesti saataisiin kulkemaan myös muille tuttavapiirissä. Alkuillasta puhelimeni akku on jo tyhjä koska olen koko päivän vastaillut puhelimeen ja soittanut jollekin.

Mieheni kanssa olemme yhä hieman epäuskoisia siitä että vesi olisi todellakin pilaantunutta. Yöllä herään kamalaan vatsakipuun, mahassa kuplii ja vatsa kramppaa oudosti. Otan särkylääkkeen ja nukahdan.


Sairastuminen:
lauantai 1.12.

Lauantai aamu valkenee, vatsa on aivan sekaisin ja olo hieman omituinen. Vanha työkaverini soittaa ja kertoo heidän koko perheensä olevan huonossa kunnossa, vatsatauti on iskenyt rajuna kaikkiin yön aikana. Oireiden kuvailu sopii hyvin yöllisiin vatsan väänteisiin. Muistelemme keittäneemme kahvit juuri torstai- iltana tuosta saastuneesta vedestä.

Lähdemme tyttäremme ja avopuolisoni kanssa vedenhakureissulle, ikävissämme saamme huomata jonoa olevan jonkin verran. Poliisit ohjaavat liikennettä. Päätämme hakea vettä tarpeen mukaan illemmalla. Jätän avopuolisoni jäähallin eteen, hän lähtee pelireissuun joukkueensa kanssa.

Kaupassa olosta ei tahdo tulla mitään, olo on niin etova. Teen pienet ostokset ja lähdemme tyttäremme kanssa kotia kohti. Kotiin päästyäni wc:stä muodostuu liiankin tuttu paikka. Päätän soittaa siskolleni ja pyytää häntä hoitamaan tytärtämme päivän jos vaikka pienet päiväunet auttaisivat olooni. Sisko tulee hakemaan tyttäremme heille ja pääsen vihdoin lepäämään.

Alkuillasta olen jo todella huonovointinen, ämpäri ja wc ovat kovassa käytössä. Ajatukset pyörivät veden ympärillä. Tarttuukohan tämä? Pitäisikö mennä lääkäriin? Kuinkahan sairastuneet vanhukset, lapset ja raskaana olevat voivat? Miten ex-työkaverini perhe voi? Onkohan heillä puhdasta vettä ja muita tarvikkeita? Kuinka Suomessa voi tapahtua tällaista?

Avopuolisoni palaa pelireissultaan ja lähtee hakemaan tyttäremme siskoltani. Pyydän häntä hakemaan gefilus-mehuja muita “vatsataudin-parantajia”. Nukahdan sohvalle jälleen.


Hampaiden kiristelyä:
maanantai 3.12.

Maanantaiaamuna oloni on entistä pahempi, sunnuntai meni kokolailla sohvan ja wc:n väliä rampaten. Mikään ei oikein pysy sisällä. Uupumus, viha ja katkeruus alkavat saada minusta otetta.
Avopuolisoni joutuu lähtemään aamulla töihin, minun pitäisi siis selvitä riehakkaan ja energiaa täynnä olevan tyttäremme kanssa koko pitkä päivä. Mietin itkuisena puoliltapäivin olevaa lääkäriaikaani, miten selviän sinne ja takasin? ja vielä tytär kainalossa! Alan valmistumaan lääkärireissua varten jo ajoissa, koska tiedän että minun pitää säästää voimiani tekemällä vähän kerrallaan. Tyttäremme pukemiseen ja vaipan vaihtoon kuluu aikaa, en halua pestä tytärtämme tuossa saastuneessa hanavedessä ja siksi vaipanvaihtoonkin kuluu oma aikansa.

Saan vihdoin tyttäremme haalareihin ja tavarat pakattua. Puhelinkin soi taas iloisesti taskussa, en jaksa vastata. Päätän soittaa soittajalle myöhemmin takaisin. Pääsemme vihdoin lääkärille, joka katsoo minua kun aavetta ja toteaa, että en taida olla kovin reippaassa kunnossa. Lääkäri ehdottaa että menisin ensiapuun nesteytykseen, mutta totean sen olevan mahdotonta tyttäremme kanssa ja olokin on kuitenkin sellainen että pystyn nesteyttämään itse itseäni vielä kotona.

Terveyskeskuksen pihassa ja ensiavun käytäville on huonovointisia ihmisiä kymmenittäin. Hammasta purren ja itkua pidätellen katson “kuihtuneita”, apeita lapsia ja itkeviä vanhempia, mieleeni palaa viime kevät kun tyttäremme joutui nesteytykseen Taysiin sairastuessaan norovirukseen. Avopuolisoni palaa töistä, itken ilosta ja huojennuksesta kun tiedän saavani levätä rauhassa. He lähtevät veden hakuun ja kauppaan tyttäremme kanssa. Nukahdan taas sohvalle.

Herätessäni katsahdan peiliin ja päätän hoitaa itseni kuntoon. Kiloja on tippunut jo viisi. Sekoitan lääkärin “kotikonstin” eli vettä, sokeria ja suolaa. Aikas kamalan makuista mutta pikkuhiljaa lasi tyhjenee. Kaadan ison mukillisen itselleni mustikka kiisseliä ja kipitän takaisin sohvalle.


Puskaradio kuuluttaa
tiistai 4.12.

Tiistaina herään sohvalta ja olo on jo parempi, wc käynnit jatkuvat mutta jotain on jäänyt selvästi jo vatsan pohjalle. Avopuolisoni on saanut vapaa päivän töistä ja touhuaa tyttäremme kanssa keittiössä. Olen kiukkua täynnä, mietin koska meille tänne Nokialle saataisiin vastauksia ja apua. Olen kuullut eilen liikaa pienistä lapsista jotka ovat huonossa kunnossa.

Äiti soittaa päivällä ja ehdottaa että pesisimme pyykit ja muut heidän luonaan Pirkkalassa. Saunakin lämpenisi illalla jos pesuja kaipaisimme. Olen kiitollinen siitä että äidille voi mennä suihkuun ja hakemaan vettä. Alkuillasta pakkaamme pesuvehkeet mukaan ja lähdemme Pirkkalaan. Suihkuun on ihana päästä. Siellä kuluukin aikaa kun millään ei tahtoisi tulla pois puhtaan veden alta. Vesi lisäksi auttaa hieman vatsasärkyihin.

Tyttäremme on energiaa täynnä mummulan kylpyhuoneen lattialla, vesi loiskuu ja ilon kiljahdukset kaikuvat. Pitkästä aikaa minuakin tuntuu jo naurattavan. Kotiin mentäessä puhelin jälleen soi, ystäväni kertoo “puskaradiosta” juoruja ihmisten voinnista, joku lapsi olisi muka jo kuollutkin. Päätän olla uskomatta moisia uutisia, mutta ajatukset huonovointisista lapsista saavat minut epäluuloiseksi, olisiko joku kuitenkin voinut kuolla?

Herään yöllä siihen kun avopuolisoni ramppaa wc:ssä, hänenkin vatsansa on alkanut oireilla. Mietin miten pärjäämme, jos hänkin menee huonoon kuntoon.


Vapaaehtoinen nuori mies: 
keskiviikko 5.12.

Keskiviikkoaamuna avopuolisoni lähtee kuitenkin töihin, olo on kuulemma sellainen että sairaslomalle ei vielä pääsisi. Keittelen aamupuuroja tyttärellemme ja luen kaikki mahdolliset nettijutut asiaan liittyen ja päivän lehden. Tieto auttaa jaksamaan. Pian Nokian kaupungin sivuille ilmestyy teksti että vesi on kokonaan käyttökiellossa! Nappaan puhelimen nopeasti käteen ja alan soittoringin. Kaikki tutut saavat onneksi viestin nopeasti eikä kukaan mene nauttimaan vettä, edes keitettynäkään.

Mietin itsekseni että nyt katastrofi alkaa. Netin keskustelupalstoja lueskellessa menee pitkä aika. Ihmisten pelon, hämmennyksen ja ärtyneisyyden vaistoaa jokaisesta keskustelusta. Kaikkia mietityttää läheistensä ja oman itsensä terveys, jaksaminen ja pärjääminen. Moni toivoo että apua saataisiin nopeasti. Päivä kuluu aika lailla tyttäreni kanssa touhuillessa ja puhelimen äärellä.

Käyn tasaisin väli ajoin katsomassa Nokian kaupungin sivuja jotta pysyisimme tilanteen tasalla. Kaikilla Nokialaisilla on huoli puhtaasta vedestä. Monen tutun kanssa ymmärrämme että nyt on vain puhallettava yhteen hiileen ja pidettävä toisistamme huolta, varsinkin lapsista. Illalla tilanne ei ole muuttunut kummemmaksi, haemme vettä säiliöautolta ja ruuaksi olemme valmistaneet kaikkea mihin ei tarvitse vettä käyttää. Tiskiäkään ei ole, otimme kertakäyttö astiat käyttöön.

Avopuolisoni on nyt sairaana, wc on kova käytössä. Ärtyneisyys näkyy meissä molemmissa, kumpikin haluaisi saada tietoja tilanteesta enemmän. Arki on täysin sekaisin. Ovikello soi ennen yhdeksää, oven takana seisoo nuori mies vesipullojen ja desinfiointiaineen kanssa. Hän varmistaa että meillä on kaikki hyvin ja jatkaa matkaansa. Olen suunnattoman onnellinen tuosta vapaaehtoisesta miehestä, kiitollisena toivotan miehelle rauhallista iltaa ja kiitän häntä. 

Mietimme avopuolisomme kanssa että tuollainen vapaaehtois-työ voisi joskus hädän hetkellä sopia meillekin. Tuumimme että jos muulla paikkakunnalla olisi samanlainen hätä, meistä jompikumpi lähtisi auttamaan.


Suomi juhlii:
torstai 6.12.

Torstaipäivä, Suomi juhlii 90-vuotis itsenäisyyspäivää. Nokia on hiljainen, vain vesiautoilla on jonoa. Lähden Pirkkalaan äidin luo viemään pyykkiä pesuun ja käymään suihkussa. Äiti on ostanut meille kertakäyttöastioita (jotka olivat lopussa Nokialta jo keskiviikkopäivänä) ja hankkinut ämpäreitä jotta saisin puhdasta ruokavettä kotiin.

Mietin kotimatkalla että onneksi äiti asuu Pirkkalassa että saadaan puhdasta vaatetta edes päälle. Onneksi äitiin voi luottaa hädän hetkellä. Anoppi on kutsunut meidät syömään, otamme avopuolisoni mummun matkalta kyytiin. Varmistamme ensin että hänellä on kaikki tarvittava kotona, puhdasta vettä ja vesipulloja. Anoppi on laittanut jouluisia herkkuja pöytään, ruoka ei vain huonoksi onneksi maistu oikein kenellekään kun melkein jokainen on käynyt sairastamisen läpi.

Pöydässä keskustelut pyörivät vesi ongelman ympärillä. Jäähallit ja uimahallit sekä muut vastaavat on suljettu, samoin ravintolat ovat laittaneet lapun oveen. Illalla makoilemme koko perhe sohvalla, tyttäremme tosin ei jaksa kauan olla paikoillaan kun taas pitäisi mennä johonkin suuntaan...


Kaikkeen voi sopeutua:
perjantai 7.12.

Perjantaiaamuna heräämme jo aikaisin, tyttäremme on pirteänä pinnasängyssään. Kiljahdukset ja komennot pakottavat minut sängystä ylös. Tyttäreni on tyytyväinen, kun äiti vihdoin jaksoi nousta ja nyt hän pääsee leikkimään. Laittelen keittiössä aamupalaa valmiiksi ja syötän aamupurot tyttärellemme.

Olo on hieman jännittynyt, työhaastattelu on puoliltapäivin ja olo on vieläkin hutera ja peilistä tuijottaa edelleen haamu, mustilla silmänalusilla. Mietin minkälaisen kuvan haastattelija minusta saisi. Työhaastattelussa meneekin yli tunti, tulemme hyvin toimeen yrityksen johtajan kanssa. Kotimatkalla soitan heti avopuolisolleni että haastattelu oli sujunut hyvin. Taas jotakin positiivista.

Perjantai sujuu normaalin tapaan, tai niin normaaliin kun vain ilman hanasta tulevaa vettä voi päivä sujua. Käymme illalla äidin luona koko perhe peseytymässä, nämä pesureissut ovat oikeastaan vain mukavaa vaihtelua arkisiin koti iltoihin. Illalla tulee tieto, että vettä voisi aamulla käyttää jo peseytymiseen ja keitettynä ruuan laittoon ja juotavaksi.


Viikon jälkeen

Tilanne täällä Nokialla on paranemaan päin. Ehkä kohta saadaan jo vettä ihan hanastakin juotavaksi. Aika näyttää.

Ihmiset ovat jo rauhoittuneet ja sopeutuneet tilanteeseen Nokialla. On mukava huomata esimerkiksi vettä hakiessa että me todellakin puhallamme nyt yhteen hiileen ja autamme lähimmäisiämme ja naapureita pärjäämään tämän ongelman keskellä.

Olen edelleenkin kiitollinen kaikille jotka ovat olleet avuksi. Erityisen kiitollinen olen sille suojelus-enkelille joka on suojellut tytärtämme tältä taudilta. Olen kiitollinen myös sille vapaaehtoiselle joka soitti ovikelloamme ja kysyi onhan kaikki teille siellä hyvin.



Susanna Schultz

sunnuntai 26. marraskuuta 2017

Kokenut mies vastaan kokematon nainen

Yleisellä tasolla olen sitä mieltä, että jokin oleellinen osa Suomen varsin hyvän koululaitoksen ongelmista johtuu miesopettajien vähäisyydestä.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että yksityinen miesopettaja olisi noin vain ja ilman muuta parempi kuin nainen. Lopulta tärkeintä ei ole sukupuoli vaan jokin muu.

Olen läheltä seurannut sitä, kuinka motivaationsa täysin kadottanut kokenut mies ajoi luokkansa kaaokseen kahdessa vuodessa. Kukaan ei tehnyt läksyjä, tunneilla oli sekasorto, eikä kukaan tuntunut oppivan mitään. Tästä tilanteen kuvauksesta olivat samaa mieltä sekä poikien että tyttöjen vanhemmat.

Miesopettaja tajusi tilanteensa ja lähti pois, tietääkseni opiskelemaan. Hänen sijaansa kuudennen luokan opettajaksi tuli nuori, kokematon nainen. Vanhempien ensimmäinen ajatus oli, että tämä tästä vielä puuttui.

Tuo oli väärä johtopäätös. Yhtäkkiä luokalla oli järjestys, ja läksyjä alettiin taas tehdä. Eikä kukaan oppilas valittanut, että uusi opettaja olisi ollut vain huutava megafoni.

keskiviikko 22. marraskuuta 2017

Isää nöyryytettiin äitiyspakkauksella muttei sen nimellä

Minua ei koskaan loukannut, että äitiyspakkaus oli äitiyspakkaus. Nainen se kuitenkin aivan konkreettisesti kantoi suurimman taakan, kun perheeseen tuli lapsi.

Jokin muu oli outoa. Kaikissa mahdollisissa tilanteissa neuvolan ihmiset puhuivat siitä, kuinka isän on otettava äidin tavoin vastuuta syntyvästä lapsesta.

Justiinsa joo.

Tuli äitiyspakkauksen saamisen aika. Sen hakemista varten isän oli pyydettävä äidiltä valtakirja, vaikka hän oli avioliitossa lapsen äidin kanssa. Miten hitossa minä olisin voinut käyttää pakkausta väärin? Pelkäsivätkö ne, että myisin sen torilla ja menisin niillä rahoilla kaljalle? Kuinka todennäköistä tämä nyt oli?

Valtakirja tuntui nöyryytykseltä.

tiistai 21. marraskuuta 2017

Ilman kirjoja jää elämänpiirinsä vangiksi

Aamulehden marraskuisen kolumnini aiheena olivat kirjat ja erityisesti kaunokirjallisuus. Alkuaan minun piti kirjoittaa aivan toisesta asiasta, mitä varten luin yhden kirjankin, mutta teksti ei vain löytänyt muotoaan. Lopulta aikaa oli vain vähän ja turvauduin kirjoihin, sillä niistä osaan kirjoittaa nopeasti.

Tekstin sävy oli lempeä, eikä se herättänyt vastaväitteitä. Kolumnin vaatimaan terävyyttä hain sillä, että julistin melkoiseksi nollaksi työnhakijan, joka ei lainkaan lue kaunokirjallisuutta, koska siitä ei muka olisi mitään hyötyä.

Facebook-sivullani jotkut yltyivät kertomaan lukemistaan kirjoista. Erityisesti lämmitti, että pari uutta ihmistä ilmoittautui kertomaan, että olen saanut heidät lukemaan Dostojevskin Karamazovin veljeksiä, joita olen juuri nyt aloittamassa. Minulle tämä on kahdeksas lukukerta.


Aamulehden kolumni

Kun alan epäillä ponnistelujeni hyödyllisyyttä, palautan mieleeni, että joskus olen ollut kertomassa yhdeksäsluokkalaisille lukemisen arvoisista kirjoista. Elämässäni ei ole tämän tärkeämpiä tekemisiä. 
Suosikkejani on Hemingwayn vanha kalastaja, joka sai elämänsä suurimman saaliin, mutta kotikylän rannassa siitä oli jäljellä vain ruoto. Tärkeää on ollut kertoa Kafkan kuvaamasta Gregor Samsasta, joka oli muuttunut yön aikana suunnattomaksi syöpäläiseksi. On pitänyt mainita Juan Rulfo, vaikka tiedän, että parhaidenkaan juttujeni perusteella kukaan ei ala lukea häntä. Rulfon 300 sivun kokoinen tuotanto kuuluu ehdottomasti maailmankirjallisuuteen. Vähän leikkimielisesti olen varoittanut Volter Kilven äärimmäisestä työläydestä, että älkää vain lukeko hänen Alastaloaan; joskus varoitukset kääntyvät kuulijansa mielessä uteliaisuudeksi. 

On tärkeää puhua myös vähemmän merkittävistä kirjoista, joilla pääsee lukemisen alkuun. Stephen King saattaa toimia siinä tarkoituksessa, eivät vain Potterit. Zlatan Ibrahimovicin elämäkerta ei ole kaunokirjallisuutta, mutta siinäkin on taiteellinen ulottuvuus. Lukekaa vaikka sitä.


Työhönottoraadeissa olen ujuttanut mukaan kysymyksiä siitä, mitä kirjoja hakija on lukenut. Arvioin lähes nollaksi ihmisen, joka sanoo, ettei välitä lainkaan kaunokirjallisuudesta, koska siitä ei muka ole hyötyä. Kuinka joku voisi väittää, että Väinö Linnan romaanit eivät kertoisi todellisuudesta? 

Lukeminen on lähes ainoa ja ainakin paras keino, jonka avulla voi sukeltaa vieraisiin maailmoihin ja katsoa elämää jonkun toisen näkökulmasta. Sitä taitoa tarvitaan työssä kuin työssä. CV ei ole valmis, ellei siinä mainita jonkin luetuksi tulleen kirjan nimeä. 


Kuluneen syksyn romaaneista sopii mainita Selja Ahavan Ennen kuin mieheni katoaa. Sen aiheena on avioliitto, jossa mies yhtäkkiä sanoo halunneensa aina olla nainen. Ahavan romaanin lisäksi en tiedä toista väylää tuollaisiin kokemuksiin. Muutamilta teemaa omakohtaisesti kokeneilta tutuiltani en kehtaa kysyä.

Todellisuuden avaajia on myös indonesialaisen Eka Kurniawanin romaani Kauneus on kirous. Se kertoo väkiluvultaan maailman neljänneksi suurimmasta maasta, jonka elämästä minulla eikä varmaan monella muullakaan juuri ole käsitystä. Voin katsoa Wikipediasta valtion oleelliset tiedot, mutta ne eivät välitä mitään 264 miljoonan ihmisen elämänkokemuksesta, heidän kivuistaan ja iloistaan. 

Marraskuun lopulla on aika ottaa vuosiannos Dostojevskia. Sen avulla palautan varmimmin itsetuntoni, olenhan kuullut kolmelta ihmiseltä, että olen saanut heidät lukemaan Karamazovin veljeksiä. Jos tuohon olen kyennyt, elämäni ei ole ollut turhaa.


Kolumni Aamulehden sivulla

perjantai 17. marraskuuta 2017

Kohtasin Mauno Koiviston ja mitä siitä seurasi

Kirkolliseen slangiin on hiipinyt sana "kohtaaminen". Moniaalla hoetaan, että ihmisten kohtaaminen on tärkeää. Olen kuitenkin alkanut epäillä koko käsitettä, koska sanojen muuttuminen hokemiksi tarkoittaa sitä, ettei niihin enää liity ajattelua.

Ehkä tuo sana on alkanut rehottaa lupiinin lailla muillakin elämänalueilla. Vain harvoin paperin makuiset kirkon sanat ovat kirkon omia keksintöjä. Ne omaksutaan muiden järjestelmien toimistoista ja seminaareista.

Mitä enemmän mietin sanan "kohtaaminen" sävyä, sitä kylmemmältä se tuntuu. Se on sukua sille, ettei puhuta seurakuntalaisista vaan asiakkaista.

Ainakin tiedän, ettei olla kovin suurenmoisessa tilanteessa, jos äiti tai isä kertoo menevänsä kohtaamaan omia lapsiaan.

Muistan senkin, että kerran kohtasin Mauno Koiviston Helsingin Aleksanterinkadulla, kun hän oli vielä Suomen Pankin pääjohtaja. Siitä kohtaamisesta ei sen kummempaa seurannut.

tiistai 14. marraskuuta 2017

Rosvo oli vain yksittäistapaus

Jos johonkin kammottavaan tapaukseen reagoidaan yleisellä tasolla, niitä tapauksia olisi oltava enemmän kuin yksi. Ensimmäisestä kerrasta ei välttämättä kannata liikahtaa sentin vertaa.

Esimerkkini on yksityisestä elämästäni.

Parisenkymmentä vuotta sitten syrjäisellä kesämökillämme oli käynyt joskus kevättalvesta ulkopuolinen vierailija. Mitään rikkomatta hän oli irrottanut ovilasin karmeistaan ja kävellyt sisään. Jotain hän oli etsinyt, koska yhden komeron sisältö oli tyhjennetty lattialle. Mitään varastettavaa ei tosin ollutkaan, sillä kukapa ottaisi mukaansa vanhan kahvinkeittimen tai tavallisia lusikoita, veitsiä ja haarukoita?

Irrotettua lasia kuluun ottamatta kaikki oli suunnilleen kunnossa.

Päättelin, että tämä oli niitä yksittäistapauksia. Kiinnitin lasin paikoilleen, mutta en miettinyt lukkojen vaihtamista enkä murtohälyttimien asentamista.

Ja niin on kulunut kaksikymmentä vuotta ilman, että kukaan kutsumaton olisi poikennut toista kertaa sisään.

lauantai 11. marraskuuta 2017

Naiset suosivat arpinaamoja

Kauneus tai ihmisen viehätysvoima on kummallista.

Vesa-Matti Loirin laulu ei ole lauluna minkään arvoista. Mahtaako olla laulua ollenkaan? Siitä huolimatta se on koskettanut monia, ei tosin minua.

Moni ajattelee, että arpi rumentaa kasvoja. Ehkä se rumentaakin, mutta tämäkään ei ole yksiselitteistä. Liverpoolin ja Stirlingin yliopistojen tutkijat nimittäin totesivat, että naisten ajatuksissa miehen kasvoilla oleva arpi vain lisää miehen viehätysvoimaa.

Niinhän sitä on laulussakin kyselty: "Miksi naiset rakastuvat renttuihin?"

keskiviikko 8. marraskuuta 2017

Tuntematon sotilas floppaa ulkomailla

Väinö Linnan romaanista Tuntematon sotilas ei koskaan tullut suurta menestystä ulkomailla. Se oli  rakennettu Kiven Seitsemän veljeksen pohjalle, ja sen ymmärtämiseksi olisi tarvittu suomalaisten sotatraumojen ymmärtämistä ja murteidemme tuntemista.

Myös Louhimiehen elokuvan lyhyempää versiota ollaan viemässä ulkomaille. En usko sen menestykseen. Antti Rokka toimii hyvin alkuperäisen romaanin kokonaisuudessa, mutta Louhimiehen elokuvassa päähenkilöksi nostettuna Rokka on liian yksiulotteinen sankari ollakseen kiinnostava. Hän on kova sotimaan ja auktoriteettivastainen. Ei hänestä oikein muuta irtoa noiden ominaisuuksien lisäksi. Kotirintaman kaunis vaimo vain korostaa hahmon pinnallisuutta.

Ikävä sanoa, mutta suomalaiset kansalliseepokset eivät kiinnosta ulkomailla. Sotafilmejä on tehty niin paljon, että Louhimiehen elokuva hukkuu massaan. Kansainvälisesti ajatellen jatkosota ei ole kovin kiinnostava. Pienempi hävisi, mutta iso sai hieman nenilleen, kun katsoi viisaimmaksi heittää peliin voimien säästämiseksi vain kakkosjoukkueensa. Toisen maailmansodan traumoissa aihe on vähäinen.

Siksi on turha odottaa, että Louhimiehen elokuva saisi ulkomailla suurta huomiota.

Ehkä olen väärässä. Olen ollut ennenkin.

lauantai 4. marraskuuta 2017

Tanskan lista oli kovempi kuin Schindlerin

Elokuva "Schindlerin lista" tunnetaan hyvin. Se on kertomus siitä, kuinka Saksan juutalaisia onnistuttiin pelastamaan toisen maailmansodan aikana kuolemalta tehdastyön avulla.

Paljon huonommin tunnetaan sitä, kuinka tanskalaiset onnistuivat piilottamaan maansa 17 500 juutalaisesta 17 200 vain sen ansiosta, että oman kansallisen kulttuurinsa pohjalta eivät suostuneet luovuttamaan.

Eivät vain suostuneet.

Tästäkin asiasta saa lisätietoa, kun lukee Jonathan Gloverin kirjan "Ihmisyys. 1900-luvun moraalihistoria."

maanantai 30. lokakuuta 2017

Minäkin kävin katsomassa Tuntemattoman

Kun ensimmäisen kerran kuulin suunnitelmasta tehdä kolmas elokuvaversio Väinö Linnan Tuntemattomasta sotilaasta, olin varsin hämmästynyt. Puuskahdin että joko taas.

Lähdin kuitenkin katsomaan valmista elokuvaa ennakkoluulottomasti. Olen lukenut kirjan neljästi, nähnyt Laineen filmatisoinnin kenties kolmesti ja Mollbergin version kerran. Tältä pohjalta kyse ei voinut olla normaalista elokuvakokemuksesta. Kieltämättä haittasi, että tiesin juonen käänteet jo ennalta. Kolme tuntia oli liian pitkä aika seurata tarinaa, jonka juonessa mikään ei yllättänyt.

Laineelta puuttuva realistisuus tuli Louhimiehen versiossa korjatuksi. Toisin kuin Mollbergin filmissä Louhimiehellä ei tarvinnut koko ajan miettiä, kuka miehistä oli kuka. Myös vuorosanoista sai nyt selvää, Mollbergillahan ne hukkuivat jonnekin taisteluiden äänten alle.

Sen verran Louhimies oli antanut kaupallisuudelle periksi, että suomalaisia eniten kiinnostavat hahmot Rokka ja Koskela oli nostettu esiin paljon enemmän kuin kirjassa.

Etukäteen arvelin, että romaanista puuttuvat kotirintamakohtaukset olisivat minua ärsyttäneet, mutta sitä ne eivät tehneet. Pikemminkin ne piristivät, kun kaikki muu oli niin ylen tuttua.

Minä en olisi tuota uutta Tuntematonta tarvinnut, mutta ehkäpä se on nuorelle sukupolvelle hyväksi, enkä minä osaa sitä huononakaan pitää.

sunnuntai 29. lokakuuta 2017

Pekuriska, tuntemattoman sotilaan vaimo

Lapsuudenkotini naapurissa asui Pekuriskaksi kutsuttu nainen.

Äiti kävi hänen luonaan lyhennyttämässä takkia, ja isä poikkesi tiehoitokunnan asioissa. Joskus he sanoivat Pekuriskan olleen "ihan fiksu ihminen".

Vasta aikuisena sain kuulla, että Pekuriskan mies oli ammuttu sodan aikana. Kyselin isältä ammutuksi tulemisen syytä, ja hän sanoi, että "eikös se ollut jehovalainen." Se oli kuitenkin väärä arvaus.

Pekuriskan mies ei ollut jehovalainen. Hän oli nimittäin Arndt Pekurinen.


Albert Einsteinkin otti kantaa Pekurisen puolesta 

Joskus 1920-luvulla Arndt Pekurista yritettiin useaan otteeseen saada suorittamaan asepalvelusta, mutta hän kieltäytyi siitä ehdottomasti. Pekurinen istui vakaumuksensa takia kolmatta vuotta vankilassa ja oli tapauksellaan vauhdittamassa lakia, jonka perusteella sai rauhan aikana kieltäytyä aseista. Jossain vaiheessa itse Albert Einstein otti kantaa hänen puolestaan.

Vankeustuomioiden jälkeen Pekurinen sai olla jokseenkin rauhassa, mutta sodan alettua hänen vainoamisensa alkoi taas. Pekurinen pysyi kannassaan, jonka mukaan ei kannata teurastaa kun ei syödäkään. Viimeisessä vaiheessa hän edusti aatteellisesti tavallaan lieventynyttä kantaa luvatessaan osallistua taisteluihin, jos "ihmislihaa käytettäisiin ravinnoksi".


Pekurinen tapatettiin rintamalla

Jouduttuaan väkisin rintamalle hän ei enää vitsaillut, koska tiesi hyvin, että hänet oli tuotu sinne tapettavaksi. Hänet määrättiin eturintamaan siinä taka-ajatuksessa, että hänet voitiin ampua siellä sotatilamääräysten pohjalta, kuten sitten kävikin.

Pekuriskan sodan aikainen vuokraisäntä sanoi Pekurisen olleen rauhallinen mies, ja vaimolleen hän oli antanut ohjeen, ettei lapsia pitänyt sen kummemmin kasvattaa pasifismiin. Pekurisen poika kävi armeijan normaalisti ja sai tietää isänsä kohtalosta ilmeisesti vasta vanhalla iällä. Sukulaisilleenkaan Arndt Pekurinen ei asiasta vaahdonnut, oli vain sitä mieltä että se oli hänen asiansa.


Pekuriska oli elämänmyönteinen ihminen

Itse Pekuriska ei ollut miehensä kohtalosta huolimatta katkera, vaan päinvastoin elämänmyönteinen ihminen. Miehensä vakaumuksesta hän sanoi: "En minä vastustanut sen rauhanaatetta."

perjantai 27. lokakuuta 2017

Ei erikoisuuksia erikoisuuksien päälle

Ihmisen mielipiteet muuttuvat.

Kirjailija Eeva Kilpi on kirjoittanut: "Minulla oli tunne, ja on yhä, / että jos jotakin ei voi tehdä omaperäisesti, / sitä ei kannata tehdä ensinkään. / Tavanomaisen takia ei todella kannata nähdä vaivaa."

Joskus minäkin uskoin näin. Enää en usko, että elämä voi rakentaa pinoamalla erikoisuuksia erikoisuuksieen päälle.

Olen tullut huomaamaan, että päästäkseen perille ihmeelliseen temppeliin kävelijän on otettava monta aivan tavallista askelta.

tiistai 24. lokakuuta 2017

Ei kestetä moniselitteistä totuutta

En suuresti pitänyt tanskalaisen kirjailijan Peter Høegin kiitetystä romaanista Lumen taju. Päähenkilö ei ollut täysin uskottava niin kuin ei koko kertomuskaan. Kirjaan siroteltu eskimokielinen lumi- ja jääsanasto ei saanut sekään minua innostumaan.

Jaksoin kuitenkin loppuun. Yksi syy oli siinä, että kirjassa oli muutamia ehdottoman hyviä lauseita, jotka sopii irrottaa aforismeiksi. Esimerkiksi käy: "Eurooppalaiset kaipaavat siistejä selityksiä. He valitsevat aina mieluummin yksiselitteisen valheen kuin moniselitteisen totuuden."

Onhan tuo niin totta.

Ristiriitaisten ajatusten kanssa ei jakseta elää. Siksi paetaan löysiin totuuksiin, joiden toivotaan olevan totta."

sunnuntai 22. lokakuuta 2017

Ei pidä innostaa natseja

Kun parisensataa uusnatsiksi ymmärrettävää ihmistä kokoontuu Tampereen Laukontorille marssiakseen mielenosoituskulkueena kaupungin läpi, viisas ihminen miettii monta kertaa mitä tehdä. Miten on reagoitava vai kannattaako reagoida mitenkään?

Viisainta on, ettei tee mitään, tai sitten vain hymähtää huvittuneesti kuin lasten leikeille. Eivät nämä tempaukset ansaitse vakavaa huomiota, eivät ainakaan vielä. Kaksisataa ihmistä Suomen kuudesta miljoonasta on niin vähän, ettei siitä saa edes kunnollista prosenttilukua.

Arveluttavinta on, että ryhtyy järjestämään samanaikaista mielenosoitusta, jossa voi joutua keskinäiseen kahakkaan. Silloin päädytään alueelle, jonka säännöt natsit ovat valinneet. He innostuvat saamastaan huomiosta, saavat kaipaamiaan seikkailuja ja näkyvää toimintaa. He saavat kokemuksen, että eivät ole marssineet turhaan, koska heidät on huomattu.

Olen ennenkin lainannut Tuomas Anhavaa: "Mielipiteiden vastustaminen on niiden vahvistamista, niiden merkityksen tunnustamista; ja vielä pahempaa, sen tunnustamista, että vastustetut mielipiteet koskevat tärkeitä asioita."

perjantai 20. lokakuuta 2017

Twitter ja Esko Valtaojan sammakko

Lokakuun alussa varuustieteen professori Esko Valtaoja sanoi Aamulehdessä, että mikään tietämisen arvoinen ajatus ei mahdu yhteen tviittiin. Olen tottunut pitämään Valtaojaa viisaana ihmisenä, mutta tämä Twitteriä kuvannut lausahdus oli täysi sammakko.

On lukematon määrä tärkeitä tietoja ja tärkeitä ajatuksia, joiden sanomiseen riittää todellakin Twitterin 140 merkkiä ja vieläpä niin, että tilaa jää.

Einsteinin tunnetuksi tekemä kaava E=mc2 (toiseen) mahtuu viiteen merkkiin. Ihmiselämää säätelevä käsky "älä tapa" ei sekään tarvitse kahdeksaa merkkiä enempää. Puhelinnumeroni on kymmenen merkin pituinen, ja osoitteeni kertomiseen riittää kaksikymmentäyhdeksän merkkiä. "Rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi" on kuudenkymmenen kolmen merkin pituinen. Niin sanottu Occamin partaveitsi mahtuu sekin muutamaan kymmeneen merkkiin. Se on ajatus, jonka mukaan selitysvoimaisista teorioista on valittava yksinkertaisin. "Kuuntele aina kiistan molempia osapuolia" on neljänkymmenenkolmen merkin pituinen.

Entäs kaikki hätätiedotteet?

Kaikkiaan olen sitä mieltä, että Twitter on viisainta, mitä sosiaalisessa mediassa on. Ei olekaan ihme, että se tuottaa varsin kitsaasti rahaa.

maanantai 16. lokakuuta 2017

On eri asia opettaa, suvaita ja sietää

Vähän sattumoisin osuin 300-luvulla eläneen kirkkoisä Augustinuksen ajatukseen: "On yksi asia, mitä opetamme, toinen asia, mitä suvaitsemme, ja vielä kolmas, mitä meidän on pakko sietää."

Sitaatti kertoo, että meidän aikamme ongelmat eivät ole modernin maailman uutuuksia, vaan niihin on jouduttu ottamaan kantaa niin kauan kuin ihmiselämää on ollut.

Lainaamassani ajatuksessa Augustinus sanoo jotain sellaista, mihin minun on helppo liittyä. On opetettava niin kuin hyväksi, sopivaksi ja oikeaksi näkee, mutta sen lisäksi on hyväksyttävä, että joku toinen opettaa ja elää toisin. Vielä on niitä, joiden tekoja ja aatteita on mahdotonta pitää hyvinä, mutta joita on yhteisen rauhan ja hyvinvoinnin nimissä suostuttava sietämään. Jokaista basillia ei voi siivota pois. Opettajan on sallittava oppilailleen tietty määrä harhailevia katseita.

Augustinuksen ajatuksesta voi lukea myös sen, mitä hän ei varsinaisesti sano: jossain on se raja, jota emme milloinkaan opeta mutta jota emme myöskään suvaitse emmekä siedä.

Ainakin Anders Breivik tulee tässä kohdin mieleen.

perjantai 13. lokakuuta 2017

Sota alkoi kun vilkuttelu loppui

Shefki Kuqi tunnetaan ennen muuta Suomen jalkapallomaajoukkueen ja lopulta myös Newcastlen romuluisena hyökkääjänä, jonka edut eivät olleet niinkään teknisessä taituruudessa vaan rohkeudessa ja rymistelyssä. Sittemmin hän on ollut kiistelty ja otsikoissa näkynyt valmentaja.

Minä muistan kuitenkin Kuqin ennen muuta hänen lapsuudenmuistelmistaan.

Kuqi on syntyään kosovolainen. Hän muutti Jugoslavian sisällissodan takia Suomeen. Ison englantilaislehden haastattelussa hän kertoi lapsuutensa koulusta liikuntatunneista. Kun tehtiin jaot, ne olivat aina serbit vastaan kosovolaiset, mutta pelit olivat ystävällisiä. Jos jommallakummalla oli vajausta, serbit pelasivat kosovolaisten puolella ja päinvastoin. Ei ollut ongelmaa.

Kuqin kosovolainen isä oli auttanut serbejä rakentamaan taloja. Serbit vilkuttelivat ja hymyilivät, kun isä ajoi pakettiautollaan ympäri kaupunkia. Vähitellen he lakkasivat vilkuttelemasta.

Se oli ensimmäinen vihje siitä, että sota oli tulossa.

keskiviikko 11. lokakuuta 2017

Sokrates ei kelpaa oppaaksi joka asiaan

Olen kerran ollut vihkitoimituksessa, jossa maistraatin vihkijä toimitti ensin siviilivihkimisen ja minä sitten hoidin avioparin siunaamisen.

Maistraatin edustaja oli valmistautunut tilaisuuteen hyvin, mutta hänen filosofianhistorian tuntemuksensa ei riittänyt. Hän ei ymmärtänyt, että Sokrateen ajatuksiin ei kannata aina vedota, ei varsinkaan avioliittoasioissa. Vaarana on koominen vaikutelma, jos sattuu tuntemaan Sokrateen elämää.

Omassa puheessani en malttanut olla hieman kuittaamatta, että Ksantippan ja Sokrateen avioliittoa ei ole pidetty erityisen onnellisena avioliittona. Sentään toppuuttelin itseäni kertomasta tarinaa, jonka mukaan Ksantippa oli ensin sadatellut Sokratesta ja sitten oli kaatanut tämän päälle yöastian sisällön. Sokrates oli kommentoinut tapausta: ”Enkös ole aina sanonut, että kun Ksantippa jyrisee, sade siitä seuraa?”

En kertonut sitäkään, että Sokrateen kerrottiin tottuneen Ksantippan nalkutukseen "kuin vinssin kitinään".

sunnuntai 8. lokakuuta 2017

Kansallisuusaate se vaarallista on



Vastaväitteitä on tullut yllättävän vähän, ei juuri ollenkaan. Ilmeisesti uskon ankarimmatkin vastustajat ovat hiljaa mielessään tunnustaneet, että numeroihin perustuville tosiasoille ei voi mitään.


Aamulehden kolumni

USKONNOLLINEN VÄKIVALTA on sietämätöntä. Tämä moraalinen itsestäänselvyys ei kuitenkaan oikeuta julistamaan pelkkiä luulemisia yleispätevinä totuuksina.  Monestihan hoetaan ajatusta, että uskonnon vuoksi olisi kuollut enemmän ihmisiä kuin minkään muun syyn takia. Tätä väitettä ei voi kuitenkaan perustella numerotiedoilla.
Asian toteamiseksi ehdotan ensin retkeä kotikylän hautausmaalle. Siellä voi havaita joukkosurmien liittyvän joko vuoden 1918 tapahtumiin tai Suomen ja Neuvostoliiton sotiin. Eivät ne uskonsotia olleet, eivät sittenkään vaikka rintaman länsipuolella kuoli luterilaisia ja itäpuolella muita. 

HOKEMA USKONSOTIEN YLISUURUUDESTA kompastuu 1900-luvun maailmanhistoriaan. Maon, Stalinin ja Hitlerin uhreja arvioidaan olleen ainakin 110 miljoonaa, eikä kaasukammioita eikä Siperian leirejä rakennettu uskonnollisten tunnusten alla. Kahdessa maailmansodassa kuoli 70 miljoonaa ihmistä, eikä näitäkään uhreja ole selitetty uskonnoilla. 

Entäs ristiretket ja inkvisitio? – Kyllä, ne ovat kristikunnan murheellista historiaa, mutta uhrien lukumäärällä ne eivät kykene kilpailemaan 1900-luvun kanssa. Menneinä vuosisatoina ihmisiä oli nykyiseen nähden niin vähän, ettei uhrejakaan voinut olla yhtä paljon kuin moderneina aikoina. Ristiretkien aikaan Euroopassa oli luultavimmin vain 70 miljoonaa ihmistä eli saman verran kuin kahdessa maailmansodassa oli kuolleita. Inkvisition uhreista on pätevät laskelmat, koska fanatismi ilmeni pakonomaisena tarpeena kirjata kaikki uhrit muistiin. Niinpä tiedetään, että inkvisition huippukaudella tapauskertomuksia oli 44 071. Tämä on iso luku, mutta mitä se on Maon 70 miljoonan rinnalla?

NÄIDEN KOVIEN NUMEROIDEN POHJALTA hokema "Mikään ei ole surmannut ihmisiä niin paljon kuin uskonto" olisi korvattava jollain muulla. Helpommin voitaisiin perustella väitettä, että mikään ei ole surmannut yhtä paljon kuin kansallisuusaate tai sairas vallanhimo. Tosin tämäkin lause on vain yksinkertaistus yksinkertaisille. Asiat ovat helposti ymmärrettäviä vain niin kauan kuin niitä ei ymmärrä.

Oma kysymyksensä on vielä siinä, tekeekö uhrien laskeminen vääryyttä heidän kärsimykselleen. Täällä Pohjantähden alla -romaanissa Elina ja Akseli Koskela noutivat rautatieasemalta yhden rintamalla kuolleen poikansa ruumista. Siellä he saivat kuulla, että Koskelan poikia oli samassa kuljetuksessa kaksi. Elina pyörtyi, mutta ei voi sanoa, että vanhempien tuska kaksinkertaistui toisesta vainajasta. Yhtä tyhmää on sanoa, että samoilla itkuilla poikia meni kaksi siinä kuin yksikin. Äärimmäisessä kivussa matematiikka lakkaa toimista ja yhteenlasku on mahdotonta.






tiistai 3. lokakuuta 2017

Tom Petty lämppärinä pelasti illan

Juuri kuolleen Tom Pettyn konsertissa olen ollut yhden kerran. Hän lämppäsi Helsingissä Bob Dylania. Ennen keikkaa tiesin Pettystä vain nimen, mutta lavalla hän osoittautui maanläheiseksi muusikoksi, jonka konstailematonta rokkia kuunteli mielikseen.

Päätin ostaa levyn ja ostinkin.

Pettyn jälkeen lavalle tuli ylimielinen supertähti. Dylanin periaatteessa moni-ilmeiset kappaleet olivat yhtä ja samaa räminää. Sanat eivät kuuluneet ollenkaan.

Dylania ei vain kiinnostanut. Ei muuta kuin rahat pois ja seuraavaan paikkaan.

Mutta Petty ei ollut se, joka petti.

lauantai 30. syyskuuta 2017

Luterilaisuus on parasta, ainakin meillä

Olen saanut vastata lukemattomia kertoja yhteen kysymykseen, jonka perusmuotoiluja on tämä: "Onko luterilaisuus mielestäsi kristinuskon suuntauksista paras." Olen vastaillut monella tavalla ja yleensä siten, että ei ole syntynyt vaikutelmaa oman erinomaisuuden korostamisesta.

Tällä kertaa sanon pöyhkeästi mutta huumorilla (jos nyt joku sattuu huumoriani ymmärtämään): kyllä, luterilaisuus on paras ja ylivoimainen, ainakin meillä.


Perusteluja on kosolti

Luterilasiuus on tehty pohjoisiin oloihin ja maahan, jonka marraskuussa ei tee mieli lähteä tanssimaan kaduille sambaa.

Harmaudessaan tämä on vahvaa vastalääkettä kaikelle kiihkoilulle. Luterilainen ei virittele pommeja ja katselee rauhallisen huvittuneesti ihmisiä, joiden päähän mahtuu vain yksi ainoa totuus kerrallaan. Tämä on maailmankatsomuksellista tamperelaisuutta. Mitä hullumpia kiihkoilijoita nousee esiin, sitä helpompi on perustella vakaata luterilaisuutta.

Luterilaisuuden harmaus on granitiin harmautta. Se kestää tuulta ja järistyksiä, mutta sille voi rakentaa turvallisesti värikkäänkin talon.

Täällä kunnioitetaan kirkkoon kerääntynyttä viisautta, mutta tuo viisaus ei ole sääntökirja, vaan väljä periaateohjelma, josta on lupa poiketa ja jota voi soveltaa omin tavoin.

Luterilaisuus on ainoa realistinen vaihtoehto pitää yllä uskon me-ulottuvuutta. Vain tältä pohjalta voi kuvitella pidettävän voimassa rippikouluja ja joulukirkkoja. Ilman niitä tavalliselle tallaajalle ei jää oikein mitään.


Sopii jalkaan kuin omat kengät

Tietysti maailman kenkäkaupat ovat täynnä monenlaisia kenkiä. Eteisen kenkärykelmästä valitsen kuitenkin mieluiten omani ja ne, joissa on hyvä kävellä. Niissä on jalkojeni muoto.

tiistai 26. syyskuuta 2017

Paradoksi on vaikea, kiinnostava sana

Puolitoista viikkoa sitten puhuin julkisesti paradoksin käsitteestä. Se tuntui kiinnostavan yllättävän paljon ihmisiä, joten kirjoitanpa tässäkin siitä jotain.

Sanan "paradoksi" paras rautalankaselitys on jotain sellaista, että kaksi asiaa ovat keskenään ristiriitaisia, mutta siitä huolimatta ne molemmat ovat voimassa ja tavallaan kuuluvat yhteen.

Paradoksin käsite liittyy ratkaisevasti kirkon oppiin. Kun uskontunnustus syntyi joskus 1700 vuotta sitten, ei väitelty Raamatun tulkinnasta niin kuin nykyään. Sen sijaan puheenaiheena olivat Pyhä kolminaisuus ja sen ymmärtäminen. Kiivasta keskustelua käytiin siitä, kuka oli Jeesus Kristus ja miten hänet oli käsitettävä.

Asiassa oli kaksi ääripäätä. Toisen mukaan Jeesus oli niin paljon Jumala, että hänen inhimillisyytensä oli melkeinpä vain hämäystä. Ristilläkin hän riippui niin kuin palkintoseremoniaan valmistautuva kultamitalisti. Toisen ääripään mukaan hän oli vain profeetta, viisas ihminen, vähän niin kuin islamilaiset ajattelevat Jeesuksesta.

Ratkaisuksi tuli paradoksaalinen oppi: Jeesus on täydellisesti Jumala, mitään pois ottamatta, mitään lisäystä tarvitsematta. Jeesus on täydellinen ihminen, ja ristillä ollessaan hän kärsi niin kuin kuka tahansa, joka paljaana nostetaan ristinpuulle ja jonka ranteiden ja nilkan läpi lyödään kyläsepän takomat naulat. Samalla hän on Jumala, ja samalla hän on ihminen.

Paradoksaalinen ajattelu näkyy muuallakin: Raamattu on ihmisen kirjoittama. Raamattu on Jumalan sanaa. Ihminen on avuton syntisäkki. Ihminen on pyhä. Tuomio uhkaa meitä. Meidät on täydellisesti armahdettu. Me olemme läpikotaisin pahoja. Me olemme pyhiä ja toistemme Kristuksia. Ehtoollisviini on tavallista viiniä. Ehtoollisviini on Kristuksen veri.

Onko tämä nyt järjenvastaista puhetta? – Kyllä on, sitä juuri. Tämä ei edes ole olevinaan järkevää.


Ja sanotaan vielä sekin, että kristillinen usko paradokseihin pitää oudosti yhtä modernin fysiikan kanssa, sillä kvanttimekaniikan ja alkeishiukkasten maailmassa yksi ja sama hiukkanen voi olla yhtä aikaa kahdessa paikassa, yhtä aikaa Tampere–Pirkkalan lentokentällä ja Pirkkala–Tampereen rautatieasemalla. 

sunnuntai 24. syyskuuta 2017

Liikennevalot ovat kansalaistottelemattomuuden laboratorio

Petri Kopponen tutki gradussaan kansalaistottelemattomuutta. Siitä on jäänyt mieleeni Paavo Väyrysen lausuma: "Hyväksyn kansalaistottelemattomuuden, kunhan se tapahtuu lain puitteissa."

Väyrysen lausahdus on esimerkki siitä, kuinka huonosti kansalaistottelemattomuus ymmärretään. Siksi ei ole ihme, että aihetta koskeva keskustelu on kaikkien kelvottomien keskustelujen joukossa niitä kaikkein kelvottomimpia.

Ei oivalleta edes sitä, että oikeastaan kaikki ihmiset ovat kansalaistottelemattomuuteen suhtautuessaan välimallin ihmisiä: toisaalta hyväksyvät sen ja toisaalta torjuvat sen. Yksimielisiä ollaan siitä, että kokoaikainen vasemmalla kaistalla ajaminen on kelvotonta tottelemattomuutta. Samoin ajatellaan, että pienen lapsen saa hengen pelastaa, vaikka tämä pelastaminen vaatisi joidenkin liikennesääntöjen rikkomista, kuten väärää pysäköintiä

Liikennevalot on ajatuksellinen laboratorio, jonka avulla voi testata omia ajatuksiaan.

Sääntöhän on selvä: jalankulkija ei saa kävellä punaisia valoja päin. Mutta entäpä seuraavat tilanteet?
Mitä teet, kun seisot punaisissa valoissa ja
– autoja ei ole lähimailla, mutta sinulla ei ole oleellista syytä sille, ettet voisi odottaa valojen vaihtumista
– autoja ei ole tulossa, ja valoissa seistessäsi sinua viluttaa kovasti
– autoja ei näy, ja sinulle on apteekkiin todella kiire, koska tarvitset lääkettä ja ovet ovat menossa kiinni
– ehtiäksesi lentokoneeseen sinun on ehdittävä kentälle vievään bussiin, joka uhkaa lähteä pysäkiltä ilman sinua.
– koiranpentu on hukkumisillaan liikennevalojen takaisessa rannassa
– lapsi on jäämässä auton alle ja sinä ehtisit pelastaa sen juoksemalla punaisia päin?

Entä mitä vaikuttaa ratkaisuusi se, että lähistöllä on tai ei ole pieniä lapsia, jotka kenties ottavat sinusta mallia?

Tällaisia esimerkkejä voi keksiä loputtomiin. Ei se vastaaminen ole aina niin helppoa, eikä ole yksinkertaista sanoa, milloin kansalaistottelemattomuus ja harkiytu lakien rikkominen ovat väärin ja milloin ne ovat oikein

torstai 21. syyskuuta 2017

Autoilija yllytti kävelemään punaisia päin

Kuulin kansalaistottelemattomuuteen liittyvän tapauskertomuksen:

"Olin autolla liikkeellä, ja edessäni olevalla pysäkillä oli bussi, johon nousi iso määrä matkustajia. Suojatielle syöksähti mies, joka kiiruhti ehtiäkseen linja-auton kyytiin. Hänelle vaikutti olevan kovin tärkeää, ettei myöhästyisi. Hän vaikutti suorastaan ahdistuneen kiireiseltä. Hiljensin lähestyessäni suojatietä ja viittoilin häntä menemään vaikka punaiset paloivat hänelle. -  Yllytinkö häntä rikokseen?"

En usko, että punaisia päin kävelyn kannustaminen oli tässä tapauksessa väärin. Lait ovat hyviä, mutta totta maar niitä voi soveltaa ja joskus sivuuttaakin, kun toimitaan viisaasti ja yhteistuumin ketään loukkaamatta.

Autoilija oli päinvastoin kohtelias, ymmärsi elämää ja lähimmäistään ja ehkä pelasti toisen ihmisen päivän.

tiistai 19. syyskuuta 2017

Asiakaspalveluvastaava selitti puuttuvia perunoita

Yhden kerran olen lähettänyt ravintolaan asiakaspalautetta. Kiitin kaikesta muusta, mutta moitin annoksen pienuutta ja kyselin, miksi siitä puuttui pari perunaa, jotka olisivat oleellisesti korjanneet asian. Oli kiusallista selitellä ulkomaalaisille vieraille annoksen minimaalisuutta.

Vastaukseen oli paneuduttu. Se oli aika pitkä ja kohtelias ja samalla ylimielinen, vaikka mistään yksittäisestä sanasta ei voinut löytää loukkaavaa sävyä. Kaikenlaisen selittelyn keskellä ydinkohta oli se, että kaupungissa oli riittävästi ravintoloita, jotka eivät kilpailleet millään muulla kuin ruoan määrällä.

Kirjoitin takaisin: "Kohtelias ja hyvin perusteltu vastaus, sujuvasanainen, moitteettomasti jäsennelty, 
taitavasti rakennettu, ammattilaisen työtä. Ainoa mikä jää puuttumaan: vastaus siihen peruskysymykseen, missä mahtavat olla ne puuttuvat pari kolme perunaa."

Minulle ei enää vastattu.

maanantai 18. syyskuuta 2017

Kuplavolkkarin ei niinkään romanttinen muistelma

Kuplavolkkari oli minun lapsuudessani das Auto. Sitä saattoi mainostaa uskottavasti pikkupojalla, joka luetteli ohi ajavia autoja: "Volkkari, Volkkari, Volkkari, Volkkari, Volkkari, isä..." Isäkin tuli Volkkarilla. Monen Kuplan kertymiä todella oli olemassa.

Sanottiin, että lumiauran kuljettaja meni Volkkarilla töihin. Paino oli vetävien pyörien päällä, pyörät olivat suuret. Kupla kulki silloin kun, etumoottorisilla Opeleilla tai Fordeilla ei edes yritetty mennä. Kaikilla metsätöitä tekevillä miehillä oli Volkkari. Se oli sen ajan maastoauto.

Jotkut kyllä moitiskelevat, mutta ne olivat hienohelmaisia kaupunkilaisia, jotka saivat ajaa asfaltilla. Volkkarissa oli tietysti huonot puolensa. Ylen niukkoja tavaratiloja paikattiin tavaratelineillä, joten perheen lomamatkalle pakatut Kuplat saattoivat olla melkeinpä korkeampia kuin pitempiä. Jokainen kolo oli otettava käyttöön. Akku oli takapenkin istuinosan alla, ja senkin viereen saattoi sulloa jonkin nyssäkän.

Talvella ikkunat jäätyivät, ja niille levitettiin spriipitoista nestettä. Auto oli tuuliherkkä niin kuin muutkin takamoottoriset. Sen kulku oli purjehtimista tai vasaran heittämistä varsi edellä.
Legendaarisena pidetyn toimintavarmuuden kanssakin oli niin ja näin, vaikka tietysti se voitti luotettavuudessa ainakin Mosset mennen tullen. Meillä kotona käynnistinmoottori hajosi jo 30 000 kilometrissä. Laturia vaihdettiin. Nopeusmittarin vaijeri katkeili säännöllisesti. Oli ajoittaisia käyntihäiriöitä. Virranjakajan pyörijä rikkoutui niin usein, että vian oppi tunnistamaan. Pohjassa oli jotain johtoja, jotka eivät kestäneet lätäköiden yli ajamista. Orimattilan reissulla etupyörä jäätyi kiinni, ja se piti sulatella kuumalla vedellä. Nokkapelti vaati toisinaan sitä, että sitä oli hakattava kiinni kymmeniä kertoja ennen kuin se suostui sulkeutumaan.

Das Auto käynnistyi kuitenkin hyvin. Sikäli siitä ei ole pahaa sanomista, ja pakkaset olivat tuolloin kovia.

keskiviikko 13. syyskuuta 2017

Älä ihaile menneisyyttä, älä edes sen tekniikkaa

Yksi menneisyyden ihannoinnin muoto on puhua siitä, että ennen vanhaan myös tekniikka oli parempaa kuin nykyään. Pesukoneet kestivät, televisiot toimivat ja autot olivat lujia. Niissä ei ainakaan ollut sähkövikoja.

Etäisyys kaunistaa. Ei näille muistoille ole todellisia perusteita. Tämä selviää esimerkiksi Tekniikan maailman kesäkuun numerosta, jossa julkaistiin itäsaksalaisen Wartburgin 50 000 ajokilometrin testi vuodelta 1977.

Sytytyspuola pätki. Trippimittari jumittui. Lämpömittari oikutteli. Nopeusmittari äänteli. Ajovalojen merkkivalo pätki. Bensamitttari jumittui. Sytytys pätki. Sulakerasia hapettui. – Vuoden 1977 Wartburgissa osa näistä vioista oli mekaanisia, mutta nykyautoissa nämä kaikki viat liittyisivät sähköön.

Muitakin vikoja oli paljon. Mainitsen vain muutamia: puolilämpöinen moottori sammahteli, kromattu takapuskuri oli ruosteessa, vaihteisto juuttui kakkosvaihteelle, takaoven lukitus jumitti, pakoputki katkesi ja irtosi, ohjausakseli melkein katkesi kesken ajon, etujalkatilan verhous oli homeessa.

Muihin tuon ajan autoihin verrattaessa Wartburg ei ilmeisesti ollut täysin kelvoton, koska kokonaisarviossa sitä sanottiin vähävikaiseksi ja suhteellisen luotettavaksi kulkuneuvoksi.

maanantai 11. syyskuuta 2017

Harmaalla vyöhykkeellä ammutaan kaikki

Aivan joka kerta en tähän kykene, mutta viime aikoina olen aloittanut aamuni lukemalla ensimmäiseksi jotain romaania sanomalehden sijasta. Ajankohtaisten, lyhyesti tärkeiden asioiden kannalta sanomalehti on kirjaan nähden korvaamaton. Syvästi tärkeiden asioiden kannalta asia on toisin päin.

Juuri lukemassani Asko Sahlbergin Eksyneissä sanotaan näin: "- - ihmisillä riitti ymmärrystä vain mustalle ja valkoiselle. Harmaalle vyöhykkeelle lipeäminen on rikollista. Se oli ei-kenenkään maata, siellä ammuttiin armotta. Sinne ei pitänyt eksyä."

Kun tuota tekstiä lukee, voi huomata, että pitkäkestoiseksi tarkoitettu romaani voi olla myös ajankohtainen. Se voi taustoittaa aamun uutisia paremmin kuin toimittajien analyysit.

Romaanin lukemisen päälle voi muutenkin koota ajatuksiaan. Sitä kokoamista voi kutsua vaikka aamurukoukseksi. Kai se sitä onkin, kun siihen huitaisee ristinmerkin päälle.

lauantai 9. syyskuuta 2017

Parhaat pakit taklaavat joka toisessa pelissä

En ole ollut italialaisen jalkapallon ystävä, mutta Italiassa on ollut jokunen pelaaja, jota kunnioitan varauksetta. Suurin heistä on Paolo Maldini. Hänen vaikuttavuutensa tiivistyy häntä koskevaan kuvaukseen, että hän taklasi vain joka toisessa pelissä. Tämä on aika erikoisesti sanottu, kun ottaa huomioon, että Maldini oli puolustaja.

Maldini ei ollut laiska, mutta hän osasi ennakoida ja sijoittua. Taklaaminenhan on taas merkki siitä, että puolustaja on ollut myöhässä.

Maldini tuli mieleeni, kun keskustelin nuorten kanssa hyvistä ja huonoista opettajista. Maldiniin liittyvää ajatusta muokaten voidaan sanoa, että kuri on vain järjestyksen puutetta. Hyvä opettaja komentaa tai turvautuu kuriin vain joka toinen kuukausi. Hän osaa rakentaa järjestyksen, joka omalla painollaan vie oppilaita oikeaan suuntaan. Kukaan ei edes huomaa, miten hän sen tekee.

torstai 7. syyskuuta 2017

Vei köyhältä hänen ainoan karitsansa

Raamatun inhimillisesti puhuttelevimpia kertomuksia on kuvaus kuningas Daavidista ja Uriasta. Aina sen lukeminen tai kuuleminen tekee kipeää. Siihen tiivistyvät ne vääryydet, joita isommat tekevät pienemmilleen, vahvemmat heikommilleen. Kuinka turhaa onkaan pienen ihmisen ponnistelu, kun iso vain tulee ja tekee mitä tahtoo ja monesti laillisuuden varjolla, muodolliseen rikokseen syyllistymättä.

Kertomuksen mukaan Daavid halusi Urian kauniin vaimon omakseen, ja niin hän lähetti Urian sodassa sellaiselle rintamaosuudelle, jossa tiesi hänen varmasti kuolevan. Kuningas ei suoranaisesti tappanut, mutta järjesti asian julmalla, mieleisellään tavalla.

Raamatussa sanotaan, että teko oli kuitenkin Herran silmissä paha.

Urian kuoleman jälkeen profeetta Naatan meni Daavidin luo, ei syyttänyt suoraan, mutta pyysi mielipidettä seuraavasta kertomuksesta:

Rikkaalla oli suuret määrät lampaita ja härkiä, mutta köyhällä ei ollut kuin yksi ainoa pieni karitsa, jonka hän oli ostanut. Hän elätti karitsaa, ja se kasvoi hänen luonaan yhdessä hänen lastensa kanssa. Se söi hänen leipäänsä ja joi hänen kupistaan, se makasi hänen sylissään ja oli hänelle kuin tytär. Mutta kerran rikkaan miehen luo tuli vieras. Rikas ei raskinut ottaa yhtään omista lampaistaan tai häristään valmistaakseen ruokaa matkamiehelle, joka oli tullut hänen luokseen, vaan otti köyhän miehen karitsan ja teki siitä vieraalleen aterian.

Minua tuo riipaisee.

maanantai 4. syyskuuta 2017

Kieli kylmään rautaan ja enkeli eteiseen

Olen keskustellut viisitoistavuotiaiden kanssa ja vertaillut heidän kokemuksiaan omiin lapsuudenmuistoihini. Vaikuttaa siltä, että sukupolvesta riippumattomiin kokemuksiin liittyy yksi, jonka kansallista yhtenäisyyttä ilmentävään merkitykseen ei ole kiinnitetty huomiota: todella moni on työntänyt kielensä pakkasesta kylmään rautaan.

Kieli on liponut ulko-oven kahvaa, portinpieltä ja lipputankoa. Mielikuvitusta on riittänyt kohteen valinnassa, ja niin himo on tullut tyydytetyksi.

Pahimmillaan kieltä on jouduttu irrottelemaan kuuman veden avulla, mutta aina siitä on jotain jäänyt testikohteeseen.

Sekään ei ole aina ratkaisevasti auttanut, että on ennalta varoitettu. Selvittämättä jää, millaiseen geenivirheeseen kielen ja kylmän raudan läheisyyden tarve perustuu.


On sitä muutakin yhteistä kokemusta. Viikonloppu nuorten kanssa osoitti minulle, että aina vain se lumi tekee enkeliä eteiseen. Sekin laulu on jo vuodelta 1973.

perjantai 1. syyskuuta 2017

Jaksoin viisi minuuttia ortodoksien vigiliaa

Tätä kirjoittaessani olen Valamossa. Huomisaamuna esitelmöin Saarikoski-seminaarissa hänen uskonnollisesta kielestään, joka on keväällä julkaistun väitöskirjani aihe.

Saarikosken hauta oli pakollinen käyntikohde. Jos siellä ei Valamon reissullaan käy, vaikutelma on sama kuin menisi ensimmäistä kertaa Pariisiin käymättä Eiffelin tornissa.

Hautausmaalle oli vaikea löytää. Luostarin opastetaulujen mukaan se olisi ollut sillan jälkeen heti vasemmalla. Todellisuudessa se oli hyvän matkaa sillan jälkeen ja oikealla puolen. Haudalla oli paljon kyniä.

Piti poiketa myös kirkon sisälle vigiliaan. Kunnioitan ortodoksisia kirkonmenoja, kuuntelen niitä välillä radiosta ja pidänkin niistä. Ymmärrän mielestäni jotain siitä, miksi ne puhuttelevat eräitä ihmisiä aivan erityisellä tavalla.

Siitä huolimatta viisi minuuttia riitti minulle. En pidä seisomasta enkä jaksa sitä, että kaksi miestä mutisee tamineissaan hämäriä välittämättä pätkääkään siitä, saavatko kirkkoon tulleet mitään selvää heidän sanoistaan. Minulle ei sovi, että vain Jumala kuulee

Ehkä ortodoksit ovat hartaampia ja syvällisempiä kristittyjä, mutta minä en voi luterilaisuudelleni mitään. Se on ihollani kuin nuotion savu.


tiistai 29. elokuuta 2017

Jos et halua tulla tapetuksi

Jos et halua tulla tapetuksi, mieti tätä.

Vuonna 2010-15 tehdyistä aikuisen ihmisen henkirikoksista 62 prosentissa kaikki osapuolet olivat rikoshetkellä humalassa ja 80 prosentissa ainakin yksi osapuoli.

Lähteenä on Kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutti.

maanantai 28. elokuuta 2017

Ilmaisen palvelun ruinaajat

Olen törmännyt kyllästyttävän usein kyselyyn: "Olisiko tietoa edullisesta remontoijasta?"  Mielestäni ilmaisen tai puoli-ilmaisen työn ruinaaminen ammattilaiselta on hyväksikäyttöä. Sama pätee talkoisiin, joissa ei tarjoilla mitään.

Näistä ajatuksista syntyi tuorein Aamulehden kolumnini.

Kommenteista päätellen teksti on osunut. Myötätuntoa on tullut ainakin niiltä ihmisiltä, joilta ruinataan ilmaisia töitä kaveruuden tai vähävaraisuuden nimissä.

Kolumnin 2600 merkkiin eivät tietenkään kaikki näkökulmat mahdu. Jos tilaa olisi ollut enemmän, olisin kirjoittanut siitä, että hädässä tai pahassa pulassa olevaa ihmistä on lupa auttaa vastiketta toivomatta. Jopa ammattilainen saa sen tehdä ja vieläpä omalla alallaan. Tämä on kuitenkin eri asia kuin hinnan tinkaaminen nollaan tai se, että toisen ihmisen hyväntahtoisuutta käytetään tietoisesti hyväksi.


Aamulehden kolumnini:

KUMMITYTTÄRENI ISÄ YLLÄTTI kertomalla, että oli vaihtanut kodinkoneiden korjaamisen suurten lämmitysjärjestelmien huoltotöihin. Hän sanoi kyllästyneensä ihmisiin. Ensinnäkin he olivat kärsimättömiä. He soittivat illalla, ja valmista olisi pitänyt olla heti seuraavana päivänä ennen Turun tuomiokirkon puolenpäivän lyöntejä. 

"Enkä muuta voi kuin laittaa samanarvoiset työt järjestykseen ja edetä siinä jonossa sen mukaan kuin ehdin. En liiku valon nopeudella, pakettiautolla vain, ja korjaaminen vie aikansa. Varaosat pitää olla."

Toisena ongelmana oli raha. "Olisi pitänyt maksaa niille korvauksia vaivasta ja mielipahasta sen sijaan, että olisin saanut työstäni palkan. Niin kuin se olisi ollut minut vikani, että vekotin oli hajonnut."

Tämän ammattimiehen uranvaihdosta on jo aikaa, mutta hänen kohtaamansa ongelmat eivät tunnu vähentyneen. Sellaisin sanakääntein näkee ihmisten haeskelevan työlleen tekijöitä.

EI VAIN AUTOKAUPASSA vaan myös työmaailmassa pätee sääntö, että jos haluaa hyvän ja halvan, pitää hankkia kaksi. Ylihinta ei ole oikein, mutta asiallisesti on maksettava. Harjoittelijan saa puoli-ilmaiseksi ja naapurin kätevä-Kallen ehkä kahvikupin hinnalla, mutta ammattilaiselle kuuluu ammattilaisen palkka. Sitä merkitsee kohdallaan oleva hinta–laatu-suhde.

Moni selittää heikkoa maksukykyään sillä, että on asuntolainat, ruoka on kallista ja välillä pitää mennä ulkomaille tuulettumaan, mutta samoja asioita se duunarikin joutuu miettimään. Palkallaan hän täyttää jääkaappia lastensa syödä.

LÄHTEMÄTTÖMÄN JÄLJEN jätti sekin tapaus, kun muuan tuttu pyysi muuttoavuksi kuljettamaan kerrostaloyksiönsä tavarat sadanviidenkymmenen kilometrin päässä odottaneeseen rivitaloasuntoon. Lupasin tulla ja pyytää jonkun parikymppisen miehen muuttoavuksi. Aamupala syötiin kotona. Kesäpäivät olivat kuumia, ja niin aloitettiin ennen kahdeksaa. Kävin hakemassa pakettiauton vuokraamolta ja sen jälkeen rampattiin hissittömässä talossa portaita ylös alas. Tauotta painettiin, oltiin ripeitä, ja niin määränpäässä oli valmista jo puoli kahdelta iltapäivällä.

Silloin meille kahdelle muuttomiehelle tarjottiin talon puolesta kahvit. Pöydässä huhuili yksinäinen pullapitko. Hilloa ei sen välissä ollut, mutta emmepä me olisi hillopullaa kaivanneet. Ruisleipä olisi ollut edes jotain.

Kotimatkalla iski ylivoimainen nälkä, ja niin me talkoolaiset poikkesimme tienvarsihuoltamolle. Tarjosin omasta pussistani toiselle talkoolaiselle ruoan. En olisi kehdannut viedä häntä nälkäisenä kotiin, kun olin sentään häntä mukaani pyytänyt.

Positiivisena seikkana mainittakoon, että auton vuokraa minun ei tarvinnut maksaa.



lauantai 26. elokuuta 2017

Punaiset valot, salainen paheeni

Salainen paheeni on jalankulkijan punaisia valoja päin käveleminen. Eri maissa on erilaisia tapoja. Saksassa jökötetään uskollisesti paikoillaan, ja Irlannissa ei välitetä punaisesta mitään.

Vaikka kuinka ajattelen, en keksi ainuttakaan syytä olla kävelemättä päin, jos yhtäkään autoa ei ole mailla halmeilla. Onhan minulla omatkin silmät.

Myönnän kyllä, että esimerkin vuoksi on korrektia jököttää, jos lapsia on paikalla.

Hajamielisesti ei pidä kävellä. Niinpä monesti ajattelen siinä pientä pahaa tehdessäni: "Jos nyt kuitenkin jäisit alle, olisi turha kitistä että auto tuli."

keskiviikko 23. elokuuta 2017

Navigaattori tappaa yllätykset

Navigaattorin käyttö vähentää sähläämistä ja kiireen keskellä hermostumista, mutta se myös rappeuttaa. Enää ei osaa tuttuihinkaan paikkoihin. Maantieteellinen taju häviää, kun ei osaa asetella tavoittelemiaan paikkoja päässään oikeille alueille.

Navigaattorien ansiosta tai vuoksi ihmiset lakkaavat eksymästä. He ovat aina kartalla eivätkä milloinkaan päädy paikkoihin, jonne eivät ole aikoneet. Tulee mahdottomaksi elää Pablo Picassolta lausuman ajatuksen mukaan: "Minä en etsi, minä löydän."

Suunnitelmat toteutuvat, mutta ei tule yllätyksiä, jotka kääntäisivät elämän suuntaa ja auttaisivat löytämään ennalta arvaamattomia asioita.

Tulee aika, jolloin kukaan ei enää osaa käyttää sen sanaa "eksyä" alkuperäisessä merkityksessä. Sana hukkaa lähtökohtansa, niin kuin ymmärtäminen ei ole pitkään aikaan merkinnyt ympäri kulkemista.

perjantai 18. elokuuta 2017

Hussosta ja Inkisestä tuli Hussinki

Matkalla luin Savon Sanomia. Lehdessä kerrottiin tuoreesta iisalmelaisesta pariskunnasta, jonka nimet ennen avioitumista olivat Henri Inkinen ja Riikka Husso. Yhteiseksi nimeksi tuli Hussinki.

Mielestäni Hussinki on täysin kelvollinen nimi, vaikka jo lapsen ensimmäisinä kouluvuosina se voi kääntyä muotoon Huussinki. En pidä tuota muunnosta kuitenkaan ratkaisevana vikana, koska melkeinpä minkä tahansa nimen saa väänneltyä loukkaavaan muotoon.

Mies ja nainen päättäkööt nimensä ilman ulkopuolista painostusta, kunhan pysytään jonkinlaisessa kohtuudessa. Se on minulle täysin selvää.

Sen sijaan huomautan sitä ajatusta vastaan, että ihminen voisi "säilyttää oman sukunimensä". Kenenkään alkuperäinen ei nimittäin ole hänen omansa, vaan muilta saatu ja jollekulle muullekin kuuluva. Käytännössä ihmisen valitsee avioituessaan isänsä nimen ja puolisonsa nimen välillä.

torstai 17. elokuuta 2017

Nuoren tytön sähköaita

Istuin Savonlinnassa lukemassa Amos Ozin erinomaista kirjaa Tarina rakkaudesta ja pimeästä. Välillä nostin silmäni kirjasta pois. 

Näin ryhmän nuoria astelevan katukäytävää pitkin, ilmeisesti matkalla ilmiöopintoihin. Arvioin heidät lukion ensimmäisen luokan oppilaiksi. Ensin oli yhdeksän nuoren ryhmä, ja perässä tuli kahdeksan oppilaan ryhmä.

Siinä välissä oli yksinäiseltä vaikuttanut tyttö, joka kulki kuulokkeet korvillaan. Kuulokkeet oli yhdistetty johdolla puhelimeen.

Jäin miettimään johtuiko hänen yksinäisyytensä hänen kuulokkeistaan vai olivatko hänen kuulokkeensa hänen yksinäisyytensä syy. Vai oliko jokin muu selitys? Joka tapauksessa on vaikeaa tai peräti mahdotonta ottaa kontaktia ihmiseen, joka piiloutuu musiikkinsa ja musiikkilaitteidensa taakse. Tuolla tyylillä ei hevin saa kavereita.

Muistan, että vuosia sitten julkaistussa Vankilaslangin sanakirjassa radiota kutsuttiin köyhän miehen väliseinäksi. Teki mieleni rientää tytön luo ja sanoa, että laitteesi on sinun sähköaitasi.

sunnuntai 13. elokuuta 2017

U2 ja Popeda, ManU ja HJK

Kun rupeaa puhumaan kotimaisesta Veikkausliigasta, saa hyvin usein kuulla kommentin, että suomalainen jalkapallo on potkupalloa sen oikean jalkapallon rinnalla, jota pelataan Barcelonan, Madridin ja Manchesterin suurilla stadioneilla.

Ehkäpä noinkin. Vertailu on kuitenkin epäoikeudenmukainen. Tuollaisten mittojen mukaan on vaikea elää. Kun olen Popedan konsertissa, en minä silloinkaan sano, että Pate Mustajärvi ei ole mitään Bonon tai Mick Jaggerin rinnalla. Minä tykkään Pobedasta ilman vertailuja.

Aivan niin kuin musiikista jalkapallostakin voi nauttia monella tasolla. Messin taituruudessa on puolensa, mutta niin on myös Tammelan stadionin kesäillassa. Voin katsella yhtä innostuneesti kolmosdivaria, oman kylän puulaakiturnausta tai kymmenen ikäisten potkiskelua pihanurmella.

Ulkomaan huippusarjojenkaan peli ei aina ole ihmeellisen hienoa. Olen nähnyt Valioliigan ottelun Bolton - Blackburn. Kentällä ei ollut yhtään Brasilian maajoukkueen fakiiria. Oli vain melko tavallisia potkiskelijoita, mutta katsomossa oli kieltämättä sellainen meno, että sen rinnalla Tapparan ja Ilveksen paikallispelit eivät ole mitään.

Sitä paitsi kyse on myös rahasta. HJK olisi säännöllisesti Eurooppa-liigan joukkue, jos se voisi ostaa pelaajia edes kymmenesosan budjetilla siitä, mitä PSG maksaa yhdestä Neymarista.

keskiviikko 9. elokuuta 2017

Maailmanluokan perintöä 134 kilometrin päässä

Unescon maailmanperintökohteet on hyvä valikoima vierailemisen arvoisia paikkoja ja asioita, joita turistit eivät välttämättä lainkaan huomaisi ilman maailmanjärjestöä.

Kotioveltani 134 kilometrin päässä on Struven ketjuun kuuluva Korpilahden Oravivuori. Tällä Struven ketjun avulla mitattiin maapallon kokoa. Sen pisteistä Suomessa on suojeltu kuusi, ja yksi niistä on Korpilahdella. Puolen tunnin kiipeämisen jälkeen sain nähdäkseni Päijänteen kauniit maisemat.

Samaan yhden reissun matkaan mahtui Petäjäveden vanha kirkko, kerrassaan viehättävä paikka. Vatikaanin Pietarinkirkko yökötti minua, mutta Petäjävedelle olisi voinut kuvitella itsensä Jeesuksen rakennusmieheksi.

Jos hyvin onnistuu, vierailen tänä kesänä myös Suomenlinnassa, jossa en ole häpeäkseni ikinä käynyt. Verlan paperitehdas on sillä suunnalla missä anoppini asuu. Ehkä pääsen sinnekin vielä.

maanantai 7. elokuuta 2017

Takapenkkiläisenä rippikirkossa

Kun kerran oli tilaisuus, testasin millainen on takapenkkiläisen konfirmaatiokokemus.


Kirkon pihalta ei löytynyt parkkipaikkaa

Lähdin matkaan hieman liian myöhään, vaikka ajettavaa oli yli sata kilometriä. Olisin muuten ehtinyt paikalle minuuttia ennen, mutta moottoritiellä yllätti kaatosade ja nopeus oli ajoittain pudotettava alle 100 km/h:n. Parkkitilaa ei ollut aivan kirkon lähellä. Rippinuoret jo loikkivat kirkon pihalla kirkkorakennusta kohti, kun minä jouduin kääntymään pihasta pois. Onneksi läheisen marketin edustalla oli sunnuntaina hyvin tilaa.

Autossa oli sattumasateenvarjo. Sen vaaleansininen sävy ei lainkaan sopinut vaatetukseeni, mutta sai kelvata. Kuitenkin vino sade kasteli minut matkallani kirkkoon. Sisälle tullessani tunsin haisevani märiltä vaatteilta. Kirkko oli kiitettävästi täyden oloinen, vaikka takapenkeissä oli sopivasti väljää. Mikähän ihme siinä on, että ihmisten pitää aina istuutua penkinpäähän myöhäisten tulijoiden kulkua haittaamaan eikä keskelle penkkiriviä? Busseissakin osataan täyttää ensin ikkunapaikat.


En tunnistanut juhlakalua

Mahdollisia tervetulotoivotuksia ja muita kirkko-ohjeita en ehtinyt kuulla, mutta alkuvirteen ehdin mukaan. En laulanut, en yleensäkään laula. Takapenkissä oli virsien osalta melko hiljaista.

En ollut nähnyt rippinuorta muutamaan vuoteen, eikä minulla ollut aavistustakaan, kuka hän mahtoi olla niistä kaapuun pukeutuneista. Onneksi minun ei tarvinnut olla häntä siunaamassa.

Kirkonmenojen alkuosa sujui niin kuin ne yleensä sujuvat. Kanttori soitteli hyvin. Ensimmäinen raamatunteksti oli takapenkkiläisen näkökulmasta täysin turha. Nuoret lukivat sen amatöörimäisen epäselvästi, ja muutenkin se oli hankala yhdeltä kuulemalta ymmärrettäväksi.


Saarnaaja  ei keksinyt leiriviikosta mitään sanottavaa

Kiinnostuneena odotin saarnaa. Kaikki kunnia musiikille ja kauniille liturgialle, mutta niin sanottu tavallinen ihminen tekee juuri saarnan pohjalta johtopäätöksensä siitä, onko kirkolla sanottavaa.

Saarnan alussa oli ohut viittaus rippikouluun, mutta niin yleisluontoinen että sen saattoi sanoa mistä tahansa rippileiristä. Saarnatekstinä olleet Jeesuksen sanat olisivat antaneet aihetta moniulotteiseen pohdintaan. Alkuun vaikutti, että saarnasta olisi ehkä tullutkin jotain, mutta juttu tyssäsi pian. Saarnaaja tyytyi moitiskelemaan kirkon julistusta siitä, että Raamattua ei oteta huomioon riittävän paljon ja että opetetaan jopa sen vastaisesti. Epäilin jo, että papin mielessä olivat homojen avioliitot, mutta siitä ei ollut kyse, koska myöhemmin esirukouksessa muistettiin seksuaalivähemmistöjä. Ehkä pappi oli ollut jossain pappien koulutuspäivillä eikä siellä ollut saanut tätä mielipidettään julki.

Itse konfirmoitavaa rippikoulua ei saarnassa käsitelty lainkaan. Minun on täysin mahdotonta ymmärtää, että pappi ei keksi leiriviikosta mitään sanottavaa, kun nuoret ja heidän läheisensä ovat kirkontäydeltä koolla. Luulisi, että sen viikon aikana olisi noussut esiin jotain, joka olisi valaissut puheena ollutta raamatuntekstiä. Edelleen on käsittämätöntä, että yleensäkin hukataan mahdollisuudet sanoa jotain oleellista niille ihmisille, jotka käyvät kirkossa vain harvoin, mutta aivan varmasti miettivät Jumalaa, kirkkoa, nuoruutta, elämänkulkua ja nopeasti kuluvia vuosia, ihmistä, ihmissuhteita, Jeesuksen opetuksia ja omaa elämäntapaa.


Viiden minuutin saarnasesta 7½

Pappi lopetti puhuttuaan viisi minuuttia. Se on liian lyhyt aika minkään teeman käsittelemiseen. Hyvä saarna kestää kymmenen minuuttia, ja joskus se lipsahtaa kahteentoista. Konfirmaation pitää olla riittävän lyhyt, mutta siitä ei saa kokonaan supistaa juuri sitä osaa, joka voi puhutella ihmisiä.

Olen minä huonompiakin saarnoja kuullut, mutta arvosana 7½ ei oikein riitä konfirmaatiopyhänä. Tuskin saarna ketään kovasti kiusasi. Sitä ei huomannut, sen unohti. Tai ei sitä unohtanut, kun sitä ei missään vaiheessa muistanutkaan.


Jo isän tai äidin rippikouluajoilta tuttu laulu

Saarnan jälkeen tuli varsinainen konfirmaatio. Nuoret vastasivat melko pontevasti, että tahtoivat osoittaa uskon elämässään. Pappi puhui sen jälkeen ”nuorten antamasta lupauksesta”. On kummallista, että ihminen sanoo tahtovansa jotain ja sitten tätä tahtomista kutsutaan lupaukseksi. Siinä on huijauksen makua. Tahtominen on tahtomista ja lupaaminen lupaamista. Merkityksensä puolesta verbit ovat kaukana toisistaan.

Konfirmaatiolauluna oli Evankeliumi, jo äidin ja isän rippikouluajoilta tuttu. Sen päälle taputettiin, enkä ikinä totu kirkossa aplodeeramiseen.

Esirukouksessa muistettiin myös kirkon erilaisia järjestelmiä ja eturyhmiä. Tuntui kovin jäykältä ja lakimääräysten noudattamiselta. Olisin jättänyt ne pois, mutta toisaalta rukouksessa kuului myös nuorten ääni.

Kävin ehtoollisella, mutta muut takapenkkiläiset eivät sinne menneet kahta lukuun ottamatta. Rukouksiin ja uskontunnustuksiin kirkon perällä ei juuri osallistuttu, vaikka toisaalta ihmisten käytöksestä ei voinut valittaa. Ei supistu omia asioita eikä räplätty kännykkää. Ei oltu aktiivisia, muttei estetty asiaan perehtyneitä olemasta mukana. Valokuvaaminen pysyi sopivissa rajoissa.


Kirkonmenojen jälkeen rippilapsi hukkui jonnekin

En oikein ymmärrä, miksi rippikoulutodistukset pitäisi jakaa kirkkosalissa heti kirkonmenojen jälkeen. Tosin käytännössä oli se hyvä puoli, että minulle selvisi, kuka se juhlittavanani ollut rippikoulutyttö oli. Hänessä oli kieltämättä äitinsä näköä.

Yhteiskuvaa otettiin kirkossa, kun jumalanpalvelus oli jo päättynyt. Ajan säästämiseksi sen olisi voinut hoitaa jo harjoituksissa. Sillä tavoin päivästä olisi voinut raivata tilaa jollekin muulle.

Ei minulle eikä myöskään tytön perheelle ollut selvää, mihin tyttö hävisi riisuttuaan alban. Aikamme haahuilimme pihalla. Väsyin etsiskelemään ja kävelin autolle. Sade oli tauonnut. Ajoin juhlakotiin ja onnittelin tyttöä vasta siellä.


Sujui muttei riipaissut

Kieltämättä konfirmaatio oli sujuva. En kuitenkaan sanoisi, että se olisi täyttänyt wittgensteinilaisen ehdon ”riipaisemalla meitä ja kääntämällä meidät toiseen suuntaan”.

Äitien puolesta en sano mitään. Ehkä he tirauttivat.