perjantai 20. lokakuuta 2017

Twitter ja Esko Valtaojan sammakko

Lokakuun alussa varuustieteen professori Esko Valtaoja sanoi Aamulehdessä, että mikään tietämisen arvoinen ajatus ei mahdu yhteen tviittiin. Olen tottunut pitämään Valtaojaa viisaana ihmisenä, mutta tämä Twitteriä kuvannut lausahdus oli täysi sammakko.

On lukematon määrä tärkeitä tietoja ja tärkeitä ajatuksia, joiden sanomiseen riittää todellakin Twitterin 140 merkkiä ja vieläpä niin, että tilaa jää.

Einsteinin tunnetuksi tekemä kaava E=mc2 (toiseen) mahtuu viiteen merkkiin. Ihmiselämää säätelevä käsky "älä tapa" ei sekään tarvitse kahdeksaa merkkiä enempää. Puhelinnumeroni on kymmenen merkin pituinen, ja osoitteeni kertomiseen riittää kaksikymmentäyhdeksän merkkiä. "Rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi" on kuudenkymmenen kolmen merkin pituinen. Niin sanottu Occamin partaveitsi mahtuu sekin muutamaan kymmeneen merkkiin. Se on ajatus, jonka mukaan selitysvoimaisista teorioista on valittava yksinkertaisin. "Kuuntele aina kiistan molempia osapuolia" on neljänkymmenenkolmen merkin pituinen.

Entäs kaikki hätätiedotteet?

Kaikkiaan olen sitä mieltä, että Twitter on viisainta, mitä sosiaalisessa mediassa on. Ei olekaan ihme, että se tuottaa varsin kitsaasti rahaa.

maanantai 16. lokakuuta 2017

On eri asia opettaa, suvaita ja sietää

Vähän sattumoisin osuin 300-luvulla eläneen kirkkoisä Augustinuksen ajatukseen: "On yksi asia, mitä opetamme, toinen asia, mitä suvaitsemme, ja vielä kolmas, mitä meidän on pakko sietää."

Sitaatti kertoo, että meidän aikamme ongelmat eivät ole modernin maailman uutuuksia, vaan niihin on jouduttu ottamaan kantaa niin kauan kuin ihmiselämää on ollut.

Lainaamassani ajatuksessa Augustinus sanoo jotain sellaista, mihin minun on helppo liittyä. On opetettava niin kuin hyväksi, sopivaksi ja oikeaksi näkee, mutta sen lisäksi on hyväksyttävä, että joku toinen opettaa ja elää toisin. Vielä on niitä, joiden tekoja ja aatteita on mahdotonta pitää hyvinä, mutta joita on yhteisen rauhan ja hyvinvoinnin nimissä suostuttava sietämään. Jokaista basillia ei voi siivota pois. Opettajan on sallittava oppilailleen tietty määrä harhailevia katseita.

Augustinuksen ajatuksesta voi lukea myös sen, mitä hän ei varsinaisesti sano: jossain on se raja, jota emme milloinkaan opeta mutta jota emme myöskään suvaitse emmekä siedä.

Ainakin Anders Breivik tulee tässä kohdin mieleen.

perjantai 13. lokakuuta 2017

Sota alkoi kun vilkuttelu loppui

Shefki Kuqi tunnetaan ennen muuta Suomen jalkapallomaajoukkueen ja lopulta myös Newcastlen romuluisena hyökkääjänä, jonka edut eivät olleet niinkään teknisessä taituruudessa vaan rohkeudessa ja rymistelyssä. Sittemmin hän on ollut kiistelty ja otsikoissa näkynyt valmentaja.

Minä muistan kuitenkin Kuqin ennen muuta hänen lapsuudenmuistelmistaan.

Kuqi on syntyään kosovolainen. Hän muutti Jugoslavian sisällissodan takia Suomeen. Ison englantilaislehden haastattelussa hän kertoi lapsuutensa koulusta liikuntatunneista. Kun tehtiin jaot, ne olivat aina serbit vastaan kosovolaiset, mutta pelit olivat ystävällisiä. Jos jommallakummalla oli vajausta, serbit pelasivat kosovolaisten puolella ja päinvastoin. Ei ollut ongelmaa.

Kuqin kosovolainen isä oli auttanut serbejä rakentamaan taloja. Serbit vilkuttelivat ja hymyilivät, kun isä ajoi pakettiautollaan ympäri kaupunkia. Vähitellen he lakkasivat vilkuttelemasta.

Se oli ensimmäinen vihje siitä, että sota oli tulossa.

keskiviikko 11. lokakuuta 2017

Sokrates ei kelpaa oppaaksi joka asiaan

Olen kerran ollut vihkitoimituksessa, jossa maistraatin vihkijä toimitti ensin siviilivihkimisen ja minä sitten hoidin avioparin siunaamisen.

Maistraatin edustaja oli valmistautunut tilaisuuteen hyvin, mutta hänen filosofianhistorian tuntemuksensa ei riittänyt. Hän ei ymmärtänyt, että Sokrateen ajatuksiin ei kannata aina vedota, ei varsinkaan avioliittoasioissa. Vaarana on koominen vaikutelma, jos sattuu tuntemaan Sokrateen elämää.

Omassa puheessani en malttanut olla hieman kuittaamatta, että Ksantippan ja Sokrateen avioliittoa ei ole pidetty erityisen onnellisena avioliittona. Sentään toppuuttelin itseäni kertomasta tarinaa, jonka mukaan Ksantippa oli ensin sadatellut Sokratesta ja sitten oli kaatanut tämän päälle yöastian sisällön. Sokrates oli kommentoinut tapausta: ”Enkös ole aina sanonut, että kun Ksantippa jyrisee, sade siitä seuraa?”

En kertonut sitäkään, että Sokrateen kerrottiin tottuneen Ksantippan nalkutukseen "kuin vinssin kitinään".

sunnuntai 8. lokakuuta 2017

Kansallisuusaate se vaarallista on



Vastaväitteitä on tullut yllättävän vähän, ei juuri ollenkaan. Ilmeisesti uskon ankarimmatkin vastustajat ovat hiljaa mielessään tunnustaneet, että numeroihin perustuville tosiasoille ei voi mitään.


Aamulehden kolumni

USKONNOLLINEN VÄKIVALTA on sietämätöntä. Tämä moraalinen itsestäänselvyys ei kuitenkaan oikeuta julistamaan pelkkiä luulemisia yleispätevinä totuuksina.  Monestihan hoetaan ajatusta, että uskonnon vuoksi olisi kuollut enemmän ihmisiä kuin minkään muun syyn takia. Tätä väitettä ei voi kuitenkaan perustella numerotiedoilla.
Asian toteamiseksi ehdotan ensin retkeä kotikylän hautausmaalle. Siellä voi havaita joukkosurmien liittyvän joko vuoden 1918 tapahtumiin tai Suomen ja Neuvostoliiton sotiin. Eivät ne uskonsotia olleet, eivät sittenkään vaikka rintaman länsipuolella kuoli luterilaisia ja itäpuolella muita. 

HOKEMA USKONSOTIEN YLISUURUUDESTA kompastuu 1900-luvun maailmanhistoriaan. Maon, Stalinin ja Hitlerin uhreja arvioidaan olleen ainakin 110 miljoonaa, eikä kaasukammioita eikä Siperian leirejä rakennettu uskonnollisten tunnusten alla. Kahdessa maailmansodassa kuoli 70 miljoonaa ihmistä, eikä näitäkään uhreja ole selitetty uskonnoilla. 

Entäs ristiretket ja inkvisitio? – Kyllä, ne ovat kristikunnan murheellista historiaa, mutta uhrien lukumäärällä ne eivät kykene kilpailemaan 1900-luvun kanssa. Menneinä vuosisatoina ihmisiä oli nykyiseen nähden niin vähän, ettei uhrejakaan voinut olla yhtä paljon kuin moderneina aikoina. Ristiretkien aikaan Euroopassa oli luultavimmin vain 70 miljoonaa ihmistä eli saman verran kuin kahdessa maailmansodassa oli kuolleita. Inkvisition uhreista on pätevät laskelmat, koska fanatismi ilmeni pakonomaisena tarpeena kirjata kaikki uhrit muistiin. Niinpä tiedetään, että inkvisition huippukaudella tapauskertomuksia oli 44 071. Tämä on iso luku, mutta mitä se on Maon 70 miljoonan rinnalla?

NÄIDEN KOVIEN NUMEROIDEN POHJALTA hokema "Mikään ei ole surmannut ihmisiä niin paljon kuin uskonto" olisi korvattava jollain muulla. Helpommin voitaisiin perustella väitettä, että mikään ei ole surmannut yhtä paljon kuin kansallisuusaate tai sairas vallanhimo. Tosin tämäkin lause on vain yksinkertaistus yksinkertaisille. Asiat ovat helposti ymmärrettäviä vain niin kauan kuin niitä ei ymmärrä.

Oma kysymyksensä on vielä siinä, tekeekö uhrien laskeminen vääryyttä heidän kärsimykselleen. Täällä Pohjantähden alla -romaanissa Elina ja Akseli Koskela noutivat rautatieasemalta yhden rintamalla kuolleen poikansa ruumista. Siellä he saivat kuulla, että Koskelan poikia oli samassa kuljetuksessa kaksi. Elina pyörtyi, mutta ei voi sanoa, että vanhempien tuska kaksinkertaistui toisesta vainajasta. Yhtä tyhmää on sanoa, että samoilla itkuilla poikia meni kaksi siinä kuin yksikin. Äärimmäisessä kivussa matematiikka lakkaa toimista ja yhteenlasku on mahdotonta.






tiistai 3. lokakuuta 2017

Tom Petty lämppärinä pelasti illan

Juuri kuolleen Tom Pettyn konsertissa olen ollut yhden kerran. Hän lämppäsi Helsingissä Bob Dylania. Ennen keikkaa tiesin Pettystä vain nimen, mutta lavalla hän osoittautui maanläheiseksi muusikoksi, jonka konstailematonta rokkia kuunteli mielikseen.

Päätin ostaa levyn ja ostinkin.

Pettyn jälkeen lavalle tuli ylimielinen supertähti. Dylanin periaatteessa moni-ilmeiset kappaleet olivat yhtä ja samaa räminää. Sanat eivät kuuluneet ollenkaan.

Dylania ei vain kiinnostanut. Ei muuta kuin rahat pois ja seuraavaan paikkaan.

Mutta Petty ei ollut se, joka petti.

lauantai 30. syyskuuta 2017

Luterilaisuus on parasta, ainakin meillä

Olen saanut vastata lukemattomia kertoja yhteen kysymykseen, jonka perusmuotoiluja on tämä: "Onko luterilaisuus mielestäsi kristinuskon suuntauksista paras." Olen vastaillut monella tavalla ja yleensä siten, että ei ole syntynyt vaikutelmaa oman erinomaisuuden korostamisesta.

Tällä kertaa sanon pöyhkeästi mutta huumorilla (jos nyt joku sattuu huumoriani ymmärtämään): kyllä, luterilaisuus on paras ja ylivoimainen, ainakin meillä.


Perusteluja on kosolti

Luterilasiuus on tehty pohjoisiin oloihin ja maahan, jonka marraskuussa ei tee mieli lähteä tanssimaan kaduille sambaa.

Harmaudessaan tämä on vahvaa vastalääkettä kaikelle kiihkoilulle. Luterilainen ei virittele pommeja ja katselee rauhallisen huvittuneesti ihmisiä, joiden päähän mahtuu vain yksi ainoa totuus kerrallaan. Tämä on maailmankatsomuksellista tamperelaisuutta. Mitä hullumpia kiihkoilijoita nousee esiin, sitä helpompi on perustella vakaata luterilaisuutta.

Luterilaisuuden harmaus on granitiin harmautta. Se kestää tuulta ja järistyksiä, mutta sille voi rakentaa turvallisesti värikkäänkin talon.

Täällä kunnioitetaan kirkkoon kerääntynyttä viisautta, mutta tuo viisaus ei ole sääntökirja, vaan väljä periaateohjelma, josta on lupa poiketa ja jota voi soveltaa omin tavoin.

Luterilaisuus on ainoa realistinen vaihtoehto pitää yllä uskon me-ulottuvuutta. Vain tältä pohjalta voi kuvitella pidettävän voimassa rippikouluja ja joulukirkkoja. Ilman niitä tavalliselle tallaajalle ei jää oikein mitään.


Sopii jalkaan kuin omat kengät

Tietysti maailman kenkäkaupat ovat täynnä monenlaisia kenkiä. Eteisen kenkärykelmästä valitsen kuitenkin mieluiten omani ja ne, joissa on hyvä kävellä. Niissä on jalkojeni muoto.

tiistai 26. syyskuuta 2017

Paradoksi on vaikea, kiinnostava sana

Puolitoista viikkoa sitten puhuin julkisesti paradoksin käsitteestä. Se tuntui kiinnostavan yllättävän paljon ihmisiä, joten kirjoitanpa tässäkin siitä jotain.

Sanan "paradoksi" paras rautalankaselitys on jotain sellaista, että kaksi asiaa ovat keskenään ristiriitaisia, mutta siitä huolimatta ne molemmat ovat voimassa ja tavallaan kuuluvat yhteen.

Paradoksin käsite liittyy ratkaisevasti kirkon oppiin. Kun uskontunnustus syntyi joskus 1700 vuotta sitten, ei väitelty Raamatun tulkinnasta niin kuin nykyään. Sen sijaan puheenaiheena olivat Pyhä kolminaisuus ja sen ymmärtäminen. Kiivasta keskustelua käytiin siitä, kuka oli Jeesus Kristus ja miten hänet oli käsitettävä.

Asiassa oli kaksi ääripäätä. Toisen mukaan Jeesus oli niin paljon Jumala, että hänen inhimillisyytensä oli melkeinpä vain hämäystä. Ristilläkin hän riippui niin kuin palkintoseremoniaan valmistautuva kultamitalisti. Toisen ääripään mukaan hän oli vain profeetta, viisas ihminen, vähän niin kuin islamilaiset ajattelevat Jeesuksesta.

Ratkaisuksi tuli paradoksaalinen oppi: Jeesus on täydellisesti Jumala, mitään pois ottamatta, mitään lisäystä tarvitsematta. Jeesus on täydellinen ihminen, ja ristillä ollessaan hän kärsi niin kuin kuka tahansa, joka paljaana nostetaan ristinpuulle ja jonka ranteiden ja nilkan läpi lyödään kyläsepän takomat naulat. Samalla hän on Jumala, ja samalla hän on ihminen.

Paradoksaalinen ajattelu näkyy muuallakin: Raamattu on ihmisen kirjoittama. Raamattu on Jumalan sanaa. Ihminen on avuton syntisäkki. Ihminen on pyhä. Tuomio uhkaa meitä. Meidät on täydellisesti armahdettu. Me olemme läpikotaisin pahoja. Me olemme pyhiä ja toistemme Kristuksia. Ehtoollisviini on tavallista viiniä. Ehtoollisviini on Kristuksen veri.

Onko tämä nyt järjenvastaista puhetta? – Kyllä on, sitä juuri. Tämä ei edes ole olevinaan järkevää.


Ja sanotaan vielä sekin, että kristillinen usko paradokseihin pitää oudosti yhtä modernin fysiikan kanssa, sillä kvanttimekaniikan ja alkeishiukkasten maailmassa yksi ja sama hiukkanen voi olla yhtä aikaa kahdessa paikassa, yhtä aikaa Tampere–Pirkkalan lentokentällä ja Pirkkala–Tampereen rautatieasemalla. 

sunnuntai 24. syyskuuta 2017

Liikennevalot ovat kansalaistottelemattomuuden laboratorio

Petri Kopponen tutki gradussaan kansalaistottelemattomuutta. Siitä on jäänyt mieleeni Paavo Väyrysen lausuma: "Hyväksyn kansalaistottelemattomuuden, kunhan se tapahtuu lain puitteissa."

Väyrysen lausahdus on esimerkki siitä, kuinka huonosti kansalaistottelemattomuus ymmärretään. Siksi ei ole ihme, että aihetta koskeva keskustelu on kaikkien kelvottomien keskustelujen joukossa niitä kaikkein kelvottomimpia.

Ei oivalleta edes sitä, että oikeastaan kaikki ihmiset ovat kansalaistottelemattomuuteen suhtautuessaan välimallin ihmisiä: toisaalta hyväksyvät sen ja toisaalta torjuvat sen. Yksimielisiä ollaan siitä, että kokoaikainen vasemmalla kaistalla ajaminen on kelvotonta tottelemattomuutta. Samoin ajatellaan, että pienen lapsen saa hengen pelastaa, vaikka tämä pelastaminen vaatisi joidenkin liikennesääntöjen rikkomista, kuten väärää pysäköintiä

Liikennevalot on ajatuksellinen laboratorio, jonka avulla voi testata omia ajatuksiaan.

Sääntöhän on selvä: jalankulkija ei saa kävellä punaisia valoja päin. Mutta entäpä seuraavat tilanteet?
Mitä teet, kun seisot punaisissa valoissa ja
– autoja ei ole lähimailla, mutta sinulla ei ole oleellista syytä sille, ettet voisi odottaa valojen vaihtumista
– autoja ei ole tulossa, ja valoissa seistessäsi sinua viluttaa kovasti
– autoja ei näy, ja sinulle on apteekkiin todella kiire, koska tarvitset lääkettä ja ovet ovat menossa kiinni
– ehtiäksesi lentokoneeseen sinun on ehdittävä kentälle vievään bussiin, joka uhkaa lähteä pysäkiltä ilman sinua.
– koiranpentu on hukkumisillaan liikennevalojen takaisessa rannassa
– lapsi on jäämässä auton alle ja sinä ehtisit pelastaa sen juoksemalla punaisia päin?

Entä mitä vaikuttaa ratkaisuusi se, että lähistöllä on tai ei ole pieniä lapsia, jotka kenties ottavat sinusta mallia?

Tällaisia esimerkkejä voi keksiä loputtomiin. Ei se vastaaminen ole aina niin helppoa, eikä ole yksinkertaista sanoa, milloin kansalaistottelemattomuus ja harkiytu lakien rikkominen ovat väärin ja milloin ne ovat oikein

torstai 21. syyskuuta 2017

Autoilija yllytti kävelemään punaisia päin

Kuulin kansalaistottelemattomuuteen liittyvän tapauskertomuksen:

"Olin autolla liikkeellä, ja edessäni olevalla pysäkillä oli bussi, johon nousi iso määrä matkustajia. Suojatielle syöksähti mies, joka kiiruhti ehtiäkseen linja-auton kyytiin. Hänelle vaikutti olevan kovin tärkeää, ettei myöhästyisi. Hän vaikutti suorastaan ahdistuneen kiireiseltä. Hiljensin lähestyessäni suojatietä ja viittoilin häntä menemään vaikka punaiset paloivat hänelle. -  Yllytinkö häntä rikokseen?"

En usko, että punaisia päin kävelyn kannustaminen oli tässä tapauksessa väärin. Lait ovat hyviä, mutta totta maar niitä voi soveltaa ja joskus sivuuttaakin, kun toimitaan viisaasti ja yhteistuumin ketään loukkaamatta.

Autoilija oli päinvastoin kohtelias, ymmärsi elämää ja lähimmäistään ja ehkä pelasti toisen ihmisen päivän.

tiistai 19. syyskuuta 2017

Asiakaspalveluvastaava selitti puuttuvia perunoita

Yhden kerran olen lähettänyt ravintolaan asiakaspalautetta. Kiitin kaikesta muusta, mutta moitin annoksen pienuutta ja kyselin, miksi siitä puuttui pari perunaa, jotka olisivat oleellisesti korjanneet asian. Oli kiusallista selitellä ulkomaalaisille vieraille annoksen minimaalisuutta.

Vastaukseen oli paneuduttu. Se oli aika pitkä ja kohtelias ja samalla ylimielinen, vaikka mistään yksittäisestä sanasta ei voinut löytää loukkaavaa sävyä. Kaikenlaisen selittelyn keskellä ydinkohta oli se, että kaupungissa oli riittävästi ravintoloita, jotka eivät kilpailleet millään muulla kuin ruoan määrällä.

Kirjoitin takaisin: "Kohtelias ja hyvin perusteltu vastaus, sujuvasanainen, moitteettomasti jäsennelty, 
taitavasti rakennettu, ammattilaisen työtä. Ainoa mikä jää puuttumaan: vastaus siihen peruskysymykseen, missä mahtavat olla ne puuttuvat pari kolme perunaa."

Minulle ei enää vastattu.

maanantai 18. syyskuuta 2017

Kuplavolkkarin ei niinkään romanttinen muistelma

Kuplavolkkari oli minun lapsuudessani das Auto. Sitä saattoi mainostaa uskottavasti pikkupojalla, joka luetteli ohi ajavia autoja: "Volkkari, Volkkari, Volkkari, Volkkari, Volkkari, isä..." Isäkin tuli Volkkarilla. Monen Kuplan kertymiä todella oli olemassa.

Sanottiin, että lumiauran kuljettaja meni Volkkarilla töihin. Paino oli vetävien pyörien päällä, pyörät olivat suuret. Kupla kulki silloin kun, etumoottorisilla Opeleilla tai Fordeilla ei edes yritetty mennä. Kaikilla metsätöitä tekevillä miehillä oli Volkkari. Se oli sen ajan maastoauto.

Jotkut kyllä moitiskelevat, mutta ne olivat hienohelmaisia kaupunkilaisia, jotka saivat ajaa asfaltilla. Volkkarissa oli tietysti huonot puolensa. Ylen niukkoja tavaratiloja paikattiin tavaratelineillä, joten perheen lomamatkalle pakatut Kuplat saattoivat olla melkeinpä korkeampia kuin pitempiä. Jokainen kolo oli otettava käyttöön. Akku oli takapenkin istuinosan alla, ja senkin viereen saattoi sulloa jonkin nyssäkän.

Talvella ikkunat jäätyivät, ja niille levitettiin spriipitoista nestettä. Auto oli tuuliherkkä niin kuin muutkin takamoottoriset. Sen kulku oli purjehtimista tai vasaran heittämistä varsi edellä.
Legendaarisena pidetyn toimintavarmuuden kanssakin oli niin ja näin, vaikka tietysti se voitti luotettavuudessa ainakin Mosset mennen tullen. Meillä kotona käynnistinmoottori hajosi jo 30 000 kilometrissä. Laturia vaihdettiin. Nopeusmittarin vaijeri katkeili säännöllisesti. Oli ajoittaisia käyntihäiriöitä. Virranjakajan pyörijä rikkoutui niin usein, että vian oppi tunnistamaan. Pohjassa oli jotain johtoja, jotka eivät kestäneet lätäköiden yli ajamista. Orimattilan reissulla etupyörä jäätyi kiinni, ja se piti sulatella kuumalla vedellä. Nokkapelti vaati toisinaan sitä, että sitä oli hakattava kiinni kymmeniä kertoja ennen kuin se suostui sulkeutumaan.

Das Auto käynnistyi kuitenkin hyvin. Sikäli siitä ei ole pahaa sanomista, ja pakkaset olivat tuolloin kovia.

keskiviikko 13. syyskuuta 2017

Älä ihaile menneisyyttä, älä edes sen tekniikkaa

Yksi menneisyyden ihannoinnin muoto on puhua siitä, että ennen vanhaan myös tekniikka oli parempaa kuin nykyään. Pesukoneet kestivät, televisiot toimivat ja autot olivat lujia. Niissä ei ainakaan ollut sähkövikoja.

Etäisyys kaunistaa. Ei näille muistoille ole todellisia perusteita. Tämä selviää esimerkiksi Tekniikan maailman kesäkuun numerosta, jossa julkaistiin itäsaksalaisen Wartburgin 50 000 ajokilometrin testi vuodelta 1977.

Sytytyspuola pätki. Trippimittari jumittui. Lämpömittari oikutteli. Nopeusmittari äänteli. Ajovalojen merkkivalo pätki. Bensamitttari jumittui. Sytytys pätki. Sulakerasia hapettui. – Vuoden 1977 Wartburgissa osa näistä vioista oli mekaanisia, mutta nykyautoissa nämä kaikki viat liittyisivät sähköön.

Muitakin vikoja oli paljon. Mainitsen vain muutamia: puolilämpöinen moottori sammahteli, kromattu takapuskuri oli ruosteessa, vaihteisto juuttui kakkosvaihteelle, takaoven lukitus jumitti, pakoputki katkesi ja irtosi, ohjausakseli melkein katkesi kesken ajon, etujalkatilan verhous oli homeessa.

Muihin tuon ajan autoihin verrattaessa Wartburg ei ilmeisesti ollut täysin kelvoton, koska kokonaisarviossa sitä sanottiin vähävikaiseksi ja suhteellisen luotettavaksi kulkuneuvoksi.

maanantai 11. syyskuuta 2017

Harmaalla vyöhykkeellä ammutaan kaikki

Aivan joka kerta en tähän kykene, mutta viime aikoina olen aloittanut aamuni lukemalla ensimmäiseksi jotain romaania sanomalehden sijasta. Ajankohtaisten, lyhyesti tärkeiden asioiden kannalta sanomalehti on kirjaan nähden korvaamaton. Syvästi tärkeiden asioiden kannalta asia on toisin päin.

Juuri lukemassani Asko Sahlbergin Eksyneissä sanotaan näin: "- - ihmisillä riitti ymmärrystä vain mustalle ja valkoiselle. Harmaalle vyöhykkeelle lipeäminen on rikollista. Se oli ei-kenenkään maata, siellä ammuttiin armotta. Sinne ei pitänyt eksyä."

Kun tuota tekstiä lukee, voi huomata, että pitkäkestoiseksi tarkoitettu romaani voi olla myös ajankohtainen. Se voi taustoittaa aamun uutisia paremmin kuin toimittajien analyysit.

Romaanin lukemisen päälle voi muutenkin koota ajatuksiaan. Sitä kokoamista voi kutsua vaikka aamurukoukseksi. Kai se sitä onkin, kun siihen huitaisee ristinmerkin päälle.

lauantai 9. syyskuuta 2017

Parhaat pakit taklaavat joka toisessa pelissä

En ole ollut italialaisen jalkapallon ystävä, mutta Italiassa on ollut jokunen pelaaja, jota kunnioitan varauksetta. Suurin heistä on Paolo Maldini. Hänen vaikuttavuutensa tiivistyy häntä koskevaan kuvaukseen, että hän taklasi vain joka toisessa pelissä. Tämä on aika erikoisesti sanottu, kun ottaa huomioon, että Maldini oli puolustaja.

Maldini ei ollut laiska, mutta hän osasi ennakoida ja sijoittua. Taklaaminenhan on taas merkki siitä, että puolustaja on ollut myöhässä.

Maldini tuli mieleeni, kun keskustelin nuorten kanssa hyvistä ja huonoista opettajista. Maldiniin liittyvää ajatusta muokaten voidaan sanoa, että kuri on vain järjestyksen puutetta. Hyvä opettaja komentaa tai turvautuu kuriin vain joka toinen kuukausi. Hän osaa rakentaa järjestyksen, joka omalla painollaan vie oppilaita oikeaan suuntaan. Kukaan ei edes huomaa, miten hän sen tekee.

torstai 7. syyskuuta 2017

Vei köyhältä hänen ainoan karitsansa

Raamatun inhimillisesti puhuttelevimpia kertomuksia on kuvaus kuningas Daavidista ja Uriasta. Aina sen lukeminen tai kuuleminen tekee kipeää. Siihen tiivistyvät ne vääryydet, joita isommat tekevät pienemmilleen, vahvemmat heikommilleen. Kuinka turhaa onkaan pienen ihmisen ponnistelu, kun iso vain tulee ja tekee mitä tahtoo ja monesti laillisuuden varjolla, muodolliseen rikokseen syyllistymättä.

Kertomuksen mukaan Daavid halusi Urian kauniin vaimon omakseen, ja niin hän lähetti Urian sodassa sellaiselle rintamaosuudelle, jossa tiesi hänen varmasti kuolevan. Kuningas ei suoranaisesti tappanut, mutta järjesti asian julmalla, mieleisellään tavalla.

Raamatussa sanotaan, että teko oli kuitenkin Herran silmissä paha.

Urian kuoleman jälkeen profeetta Naatan meni Daavidin luo, ei syyttänyt suoraan, mutta pyysi mielipidettä seuraavasta kertomuksesta:

Rikkaalla oli suuret määrät lampaita ja härkiä, mutta köyhällä ei ollut kuin yksi ainoa pieni karitsa, jonka hän oli ostanut. Hän elätti karitsaa, ja se kasvoi hänen luonaan yhdessä hänen lastensa kanssa. Se söi hänen leipäänsä ja joi hänen kupistaan, se makasi hänen sylissään ja oli hänelle kuin tytär. Mutta kerran rikkaan miehen luo tuli vieras. Rikas ei raskinut ottaa yhtään omista lampaistaan tai häristään valmistaakseen ruokaa matkamiehelle, joka oli tullut hänen luokseen, vaan otti köyhän miehen karitsan ja teki siitä vieraalleen aterian.

Minua tuo riipaisee.

maanantai 4. syyskuuta 2017

Kieli kylmään rautaan ja enkeli eteiseen

Olen keskustellut viisitoistavuotiaiden kanssa ja vertaillut heidän kokemuksiaan omiin lapsuudenmuistoihini. Vaikuttaa siltä, että sukupolvesta riippumattomiin kokemuksiin liittyy yksi, jonka kansallista yhtenäisyyttä ilmentävään merkitykseen ei ole kiinnitetty huomiota: todella moni on työntänyt kielensä pakkasesta kylmään rautaan.

Kieli on liponut ulko-oven kahvaa, portinpieltä ja lipputankoa. Mielikuvitusta on riittänyt kohteen valinnassa, ja niin himo on tullut tyydytetyksi.

Pahimmillaan kieltä on jouduttu irrottelemaan kuuman veden avulla, mutta aina siitä on jotain jäänyt testikohteeseen.

Sekään ei ole aina ratkaisevasti auttanut, että on ennalta varoitettu. Selvittämättä jää, millaiseen geenivirheeseen kielen ja kylmän raudan läheisyyden tarve perustuu.


On sitä muutakin yhteistä kokemusta. Viikonloppu nuorten kanssa osoitti minulle, että aina vain se lumi tekee enkeliä eteiseen. Sekin laulu on jo vuodelta 1973.

perjantai 1. syyskuuta 2017

Jaksoin viisi minuuttia ortodoksien vigiliaa

Tätä kirjoittaessani olen Valamossa. Huomisaamuna esitelmöin Saarikoski-seminaarissa hänen uskonnollisesta kielestään, joka on keväällä julkaistun väitöskirjani aihe.

Saarikosken hauta oli pakollinen käyntikohde. Jos siellä ei Valamon reissullaan käy, vaikutelma on sama kuin menisi ensimmäistä kertaa Pariisiin käymättä Eiffelin tornissa.

Hautausmaalle oli vaikea löytää. Luostarin opastetaulujen mukaan se olisi ollut sillan jälkeen heti vasemmalla. Todellisuudessa se oli hyvän matkaa sillan jälkeen ja oikealla puolen. Haudalla oli paljon kyniä.

Piti poiketa myös kirkon sisälle vigiliaan. Kunnioitan ortodoksisia kirkonmenoja, kuuntelen niitä välillä radiosta ja pidänkin niistä. Ymmärrän mielestäni jotain siitä, miksi ne puhuttelevat eräitä ihmisiä aivan erityisellä tavalla.

Siitä huolimatta viisi minuuttia riitti minulle. En pidä seisomasta enkä jaksa sitä, että kaksi miestä mutisee tamineissaan hämäriä välittämättä pätkääkään siitä, saavatko kirkkoon tulleet mitään selvää heidän sanoistaan. Minulle ei sovi, että vain Jumala kuulee

Ehkä ortodoksit ovat hartaampia ja syvällisempiä kristittyjä, mutta minä en voi luterilaisuudelleni mitään. Se on ihollani kuin nuotion savu.


tiistai 29. elokuuta 2017

Jos et halua tulla tapetuksi

Jos et halua tulla tapetuksi, mieti tätä.

Vuonna 2010-15 tehdyistä aikuisen ihmisen henkirikoksista 62 prosentissa kaikki osapuolet olivat rikoshetkellä humalassa ja 80 prosentissa ainakin yksi osapuoli.

Lähteenä on Kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutti.

maanantai 28. elokuuta 2017

Ilmaisen palvelun ruinaajat

Olen törmännyt kyllästyttävän usein kyselyyn: "Olisiko tietoa edullisesta remontoijasta?"  Mielestäni ilmaisen tai puoli-ilmaisen työn ruinaaminen ammattilaiselta on hyväksikäyttöä. Sama pätee talkoisiin, joissa ei tarjoilla mitään.

Näistä ajatuksista syntyi tuorein Aamulehden kolumnini.

Kommenteista päätellen teksti on osunut. Myötätuntoa on tullut ainakin niiltä ihmisiltä, joilta ruinataan ilmaisia töitä kaveruuden tai vähävaraisuuden nimissä.

Kolumnin 2600 merkkiin eivät tietenkään kaikki näkökulmat mahdu. Jos tilaa olisi ollut enemmän, olisin kirjoittanut siitä, että hädässä tai pahassa pulassa olevaa ihmistä on lupa auttaa vastiketta toivomatta. Jopa ammattilainen saa sen tehdä ja vieläpä omalla alallaan. Tämä on kuitenkin eri asia kuin hinnan tinkaaminen nollaan tai se, että toisen ihmisen hyväntahtoisuutta käytetään tietoisesti hyväksi.


Aamulehden kolumnini:

KUMMITYTTÄRENI ISÄ YLLÄTTI kertomalla, että oli vaihtanut kodinkoneiden korjaamisen suurten lämmitysjärjestelmien huoltotöihin. Hän sanoi kyllästyneensä ihmisiin. Ensinnäkin he olivat kärsimättömiä. He soittivat illalla, ja valmista olisi pitänyt olla heti seuraavana päivänä ennen Turun tuomiokirkon puolenpäivän lyöntejä. 

"Enkä muuta voi kuin laittaa samanarvoiset työt järjestykseen ja edetä siinä jonossa sen mukaan kuin ehdin. En liiku valon nopeudella, pakettiautolla vain, ja korjaaminen vie aikansa. Varaosat pitää olla."

Toisena ongelmana oli raha. "Olisi pitänyt maksaa niille korvauksia vaivasta ja mielipahasta sen sijaan, että olisin saanut työstäni palkan. Niin kuin se olisi ollut minut vikani, että vekotin oli hajonnut."

Tämän ammattimiehen uranvaihdosta on jo aikaa, mutta hänen kohtaamansa ongelmat eivät tunnu vähentyneen. Sellaisin sanakääntein näkee ihmisten haeskelevan työlleen tekijöitä.

EI VAIN AUTOKAUPASSA vaan myös työmaailmassa pätee sääntö, että jos haluaa hyvän ja halvan, pitää hankkia kaksi. Ylihinta ei ole oikein, mutta asiallisesti on maksettava. Harjoittelijan saa puoli-ilmaiseksi ja naapurin kätevä-Kallen ehkä kahvikupin hinnalla, mutta ammattilaiselle kuuluu ammattilaisen palkka. Sitä merkitsee kohdallaan oleva hinta–laatu-suhde.

Moni selittää heikkoa maksukykyään sillä, että on asuntolainat, ruoka on kallista ja välillä pitää mennä ulkomaille tuulettumaan, mutta samoja asioita se duunarikin joutuu miettimään. Palkallaan hän täyttää jääkaappia lastensa syödä.

LÄHTEMÄTTÖMÄN JÄLJEN jätti sekin tapaus, kun muuan tuttu pyysi muuttoavuksi kuljettamaan kerrostaloyksiönsä tavarat sadanviidenkymmenen kilometrin päässä odottaneeseen rivitaloasuntoon. Lupasin tulla ja pyytää jonkun parikymppisen miehen muuttoavuksi. Aamupala syötiin kotona. Kesäpäivät olivat kuumia, ja niin aloitettiin ennen kahdeksaa. Kävin hakemassa pakettiauton vuokraamolta ja sen jälkeen rampattiin hissittömässä talossa portaita ylös alas. Tauotta painettiin, oltiin ripeitä, ja niin määränpäässä oli valmista jo puoli kahdelta iltapäivällä.

Silloin meille kahdelle muuttomiehelle tarjottiin talon puolesta kahvit. Pöydässä huhuili yksinäinen pullapitko. Hilloa ei sen välissä ollut, mutta emmepä me olisi hillopullaa kaivanneet. Ruisleipä olisi ollut edes jotain.

Kotimatkalla iski ylivoimainen nälkä, ja niin me talkoolaiset poikkesimme tienvarsihuoltamolle. Tarjosin omasta pussistani toiselle talkoolaiselle ruoan. En olisi kehdannut viedä häntä nälkäisenä kotiin, kun olin sentään häntä mukaani pyytänyt.

Positiivisena seikkana mainittakoon, että auton vuokraa minun ei tarvinnut maksaa.



lauantai 26. elokuuta 2017

Punaiset valot, salainen paheeni

Salainen paheeni on jalankulkijan punaisia valoja päin käveleminen. Eri maissa on erilaisia tapoja. Saksassa jökötetään uskollisesti paikoillaan, ja Irlannissa ei välitetä punaisesta mitään.

Vaikka kuinka ajattelen, en keksi ainuttakaan syytä olla kävelemättä päin, jos yhtäkään autoa ei ole mailla halmeilla. Onhan minulla omatkin silmät.

Myönnän kyllä, että esimerkin vuoksi on korrektia jököttää, jos lapsia on paikalla.

Hajamielisesti ei pidä kävellä. Niinpä monesti ajattelen siinä pientä pahaa tehdessäni: "Jos nyt kuitenkin jäisit alle, olisi turha kitistä että auto tuli."

keskiviikko 23. elokuuta 2017

Navigaattori tappaa yllätykset

Navigaattorin käyttö vähentää sähläämistä ja kiireen keskellä hermostumista, mutta se myös rappeuttaa. Enää ei osaa tuttuihinkaan paikkoihin. Maantieteellinen taju häviää, kun ei osaa asetella tavoittelemiaan paikkoja päässään oikeille alueille.

Navigaattorien ansiosta tai vuoksi ihmiset lakkaavat eksymästä. He ovat aina kartalla eivätkä milloinkaan päädy paikkoihin, jonne eivät ole aikoneet. Tulee mahdottomaksi elää Pablo Picassolta lausuman ajatuksen mukaan: "Minä en etsi, minä löydän."

Suunnitelmat toteutuvat, mutta ei tule yllätyksiä, jotka kääntäisivät elämän suuntaa ja auttaisivat löytämään ennalta arvaamattomia asioita.

Tulee aika, jolloin kukaan ei enää osaa käyttää sen sanaa "eksyä" alkuperäisessä merkityksessä. Sana hukkaa lähtökohtansa, niin kuin ymmärtäminen ei ole pitkään aikaan merkinnyt ympäri kulkemista.

perjantai 18. elokuuta 2017

Hussosta ja Inkisestä tuli Hussinki

Matkalla luin Savon Sanomia. Lehdessä kerrottiin tuoreesta iisalmelaisesta pariskunnasta, jonka nimet ennen avioitumista olivat Henri Inkinen ja Riikka Husso. Yhteiseksi nimeksi tuli Hussinki.

Mielestäni Hussinki on täysin kelvollinen nimi, vaikka jo lapsen ensimmäisinä kouluvuosina se voi kääntyä muotoon Huussinki. En pidä tuota muunnosta kuitenkaan ratkaisevana vikana, koska melkeinpä minkä tahansa nimen saa väänneltyä loukkaavaan muotoon.

Mies ja nainen päättäkööt nimensä ilman ulkopuolista painostusta, kunhan pysytään jonkinlaisessa kohtuudessa. Se on minulle täysin selvää.

Sen sijaan huomautan sitä ajatusta vastaan, että ihminen voisi "säilyttää oman sukunimensä". Kenenkään alkuperäinen ei nimittäin ole hänen omansa, vaan muilta saatu ja jollekulle muullekin kuuluva. Käytännössä ihmisen valitsee avioituessaan isänsä nimen ja puolisonsa nimen välillä.

torstai 17. elokuuta 2017

Nuoren tytön sähköaita

Istuin Savonlinnassa lukemassa Amos Ozin erinomaista kirjaa Tarina rakkaudesta ja pimeästä. Välillä nostin silmäni kirjasta pois. 

Näin ryhmän nuoria astelevan katukäytävää pitkin, ilmeisesti matkalla ilmiöopintoihin. Arvioin heidät lukion ensimmäisen luokan oppilaiksi. Ensin oli yhdeksän nuoren ryhmä, ja perässä tuli kahdeksan oppilaan ryhmä.

Siinä välissä oli yksinäiseltä vaikuttanut tyttö, joka kulki kuulokkeet korvillaan. Kuulokkeet oli yhdistetty johdolla puhelimeen.

Jäin miettimään johtuiko hänen yksinäisyytensä hänen kuulokkeistaan vai olivatko hänen kuulokkeensa hänen yksinäisyytensä syy. Vai oliko jokin muu selitys? Joka tapauksessa on vaikeaa tai peräti mahdotonta ottaa kontaktia ihmiseen, joka piiloutuu musiikkinsa ja musiikkilaitteidensa taakse. Tuolla tyylillä ei hevin saa kavereita.

Muistan, että vuosia sitten julkaistussa Vankilaslangin sanakirjassa radiota kutsuttiin köyhän miehen väliseinäksi. Teki mieleni rientää tytön luo ja sanoa, että laitteesi on sinun sähköaitasi.

sunnuntai 13. elokuuta 2017

U2 ja Popeda, ManU ja HJK

Kun rupeaa puhumaan kotimaisesta Veikkausliigasta, saa hyvin usein kuulla kommentin, että suomalainen jalkapallo on potkupalloa sen oikean jalkapallon rinnalla, jota pelataan Barcelonan, Madridin ja Manchesterin suurilla stadioneilla.

Ehkäpä noinkin. Vertailu on kuitenkin epäoikeudenmukainen. Tuollaisten mittojen mukaan on vaikea elää. Kun olen Popedan konsertissa, en minä silloinkaan sano, että Pate Mustajärvi ei ole mitään Bonon tai Mick Jaggerin rinnalla. Minä tykkään Pobedasta ilman vertailuja.

Aivan niin kuin musiikista jalkapallostakin voi nauttia monella tasolla. Messin taituruudessa on puolensa, mutta niin on myös Tammelan stadionin kesäillassa. Voin katsella yhtä innostuneesti kolmosdivaria, oman kylän puulaakiturnausta tai kymmenen ikäisten potkiskelua pihanurmella.

Ulkomaan huippusarjojenkaan peli ei aina ole ihmeellisen hienoa. Olen nähnyt Valioliigan ottelun Bolton - Blackburn. Kentällä ei ollut yhtään Brasilian maajoukkueen fakiiria. Oli vain melko tavallisia potkiskelijoita, mutta katsomossa oli kieltämättä sellainen meno, että sen rinnalla Tapparan ja Ilveksen paikallispelit eivät ole mitään.

Sitä paitsi kyse on myös rahasta. HJK olisi säännöllisesti Eurooppa-liigan joukkue, jos se voisi ostaa pelaajia edes kymmenesosan budjetilla siitä, mitä PSG maksaa yhdestä Neymarista.

keskiviikko 9. elokuuta 2017

Maailmanluokan perintöä 134 kilometrin päässä

Unescon maailmanperintökohteet on hyvä valikoima vierailemisen arvoisia paikkoja ja asioita, joita turistit eivät välttämättä lainkaan huomaisi ilman maailmanjärjestöä.

Kotioveltani 134 kilometrin päässä on Struven ketjuun kuuluva Korpilahden Oravivuori. Tällä Struven ketjun avulla mitattiin maapallon kokoa. Sen pisteistä Suomessa on suojeltu kuusi, ja yksi niistä on Korpilahdella. Puolen tunnin kiipeämisen jälkeen sain nähdäkseni Päijänteen kauniit maisemat.

Samaan yhden reissun matkaan mahtui Petäjäveden vanha kirkko, kerrassaan viehättävä paikka. Vatikaanin Pietarinkirkko yökötti minua, mutta Petäjävedelle olisi voinut kuvitella itsensä Jeesuksen rakennusmieheksi.

Jos hyvin onnistuu, vierailen tänä kesänä myös Suomenlinnassa, jossa en ole häpeäkseni ikinä käynyt. Verlan paperitehdas on sillä suunnalla missä anoppini asuu. Ehkä pääsen sinnekin vielä.

maanantai 7. elokuuta 2017

Takapenkkiläisenä rippikirkossa

Kun kerran oli tilaisuus, testasin millainen on takapenkkiläisen konfirmaatiokokemus.


Kirkon pihalta ei löytynyt parkkipaikkaa

Lähdin matkaan hieman liian myöhään, vaikka ajettavaa oli yli sata kilometriä. Olisin muuten ehtinyt paikalle minuuttia ennen, mutta moottoritiellä yllätti kaatosade ja nopeus oli ajoittain pudotettava alle 100 km/h:n. Parkkitilaa ei ollut aivan kirkon lähellä. Rippinuoret jo loikkivat kirkon pihalla kirkkorakennusta kohti, kun minä jouduin kääntymään pihasta pois. Onneksi läheisen marketin edustalla oli sunnuntaina hyvin tilaa.

Autossa oli sattumasateenvarjo. Sen vaaleansininen sävy ei lainkaan sopinut vaatetukseeni, mutta sai kelvata. Kuitenkin vino sade kasteli minut matkallani kirkkoon. Sisälle tullessani tunsin haisevani märiltä vaatteilta. Kirkko oli kiitettävästi täyden oloinen, vaikka takapenkeissä oli sopivasti väljää. Mikähän ihme siinä on, että ihmisten pitää aina istuutua penkinpäähän myöhäisten tulijoiden kulkua haittaamaan eikä keskelle penkkiriviä? Busseissakin osataan täyttää ensin ikkunapaikat.


En tunnistanut juhlakalua

Mahdollisia tervetulotoivotuksia ja muita kirkko-ohjeita en ehtinyt kuulla, mutta alkuvirteen ehdin mukaan. En laulanut, en yleensäkään laula. Takapenkissä oli virsien osalta melko hiljaista.

En ollut nähnyt rippinuorta muutamaan vuoteen, eikä minulla ollut aavistustakaan, kuka hän mahtoi olla niistä kaapuun pukeutuneista. Onneksi minun ei tarvinnut olla häntä siunaamassa.

Kirkonmenojen alkuosa sujui niin kuin ne yleensä sujuvat. Kanttori soitteli hyvin. Ensimmäinen raamatunteksti oli takapenkkiläisen näkökulmasta täysin turha. Nuoret lukivat sen amatöörimäisen epäselvästi, ja muutenkin se oli hankala yhdeltä kuulemalta ymmärrettäväksi.


Saarnaaja  ei keksinyt leiriviikosta mitään sanottavaa

Kiinnostuneena odotin saarnaa. Kaikki kunnia musiikille ja kauniille liturgialle, mutta niin sanottu tavallinen ihminen tekee juuri saarnan pohjalta johtopäätöksensä siitä, onko kirkolla sanottavaa.

Saarnan alussa oli ohut viittaus rippikouluun, mutta niin yleisluontoinen että sen saattoi sanoa mistä tahansa rippileiristä. Saarnatekstinä olleet Jeesuksen sanat olisivat antaneet aihetta moniulotteiseen pohdintaan. Alkuun vaikutti, että saarnasta olisi ehkä tullutkin jotain, mutta juttu tyssäsi pian. Saarnaaja tyytyi moitiskelemaan kirkon julistusta siitä, että Raamattua ei oteta huomioon riittävän paljon ja että opetetaan jopa sen vastaisesti. Epäilin jo, että papin mielessä olivat homojen avioliitot, mutta siitä ei ollut kyse, koska myöhemmin esirukouksessa muistettiin seksuaalivähemmistöjä. Ehkä pappi oli ollut jossain pappien koulutuspäivillä eikä siellä ollut saanut tätä mielipidettään julki.

Itse konfirmoitavaa rippikoulua ei saarnassa käsitelty lainkaan. Minun on täysin mahdotonta ymmärtää, että pappi ei keksi leiriviikosta mitään sanottavaa, kun nuoret ja heidän läheisensä ovat kirkontäydeltä koolla. Luulisi, että sen viikon aikana olisi noussut esiin jotain, joka olisi valaissut puheena ollutta raamatuntekstiä. Edelleen on käsittämätöntä, että yleensäkin hukataan mahdollisuudet sanoa jotain oleellista niille ihmisille, jotka käyvät kirkossa vain harvoin, mutta aivan varmasti miettivät Jumalaa, kirkkoa, nuoruutta, elämänkulkua ja nopeasti kuluvia vuosia, ihmistä, ihmissuhteita, Jeesuksen opetuksia ja omaa elämäntapaa.


Viiden minuutin saarnasesta 7½

Pappi lopetti puhuttuaan viisi minuuttia. Se on liian lyhyt aika minkään teeman käsittelemiseen. Hyvä saarna kestää kymmenen minuuttia, ja joskus se lipsahtaa kahteentoista. Konfirmaation pitää olla riittävän lyhyt, mutta siitä ei saa kokonaan supistaa juuri sitä osaa, joka voi puhutella ihmisiä.

Olen minä huonompiakin saarnoja kuullut, mutta arvosana 7½ ei oikein riitä konfirmaatiopyhänä. Tuskin saarna ketään kovasti kiusasi. Sitä ei huomannut, sen unohti. Tai ei sitä unohtanut, kun sitä ei missään vaiheessa muistanutkaan.


Jo isän tai äidin rippikouluajoilta tuttu laulu

Saarnan jälkeen tuli varsinainen konfirmaatio. Nuoret vastasivat melko pontevasti, että tahtoivat osoittaa uskon elämässään. Pappi puhui sen jälkeen ”nuorten antamasta lupauksesta”. On kummallista, että ihminen sanoo tahtovansa jotain ja sitten tätä tahtomista kutsutaan lupaukseksi. Siinä on huijauksen makua. Tahtominen on tahtomista ja lupaaminen lupaamista. Merkityksensä puolesta verbit ovat kaukana toisistaan.

Konfirmaatiolauluna oli Evankeliumi, jo äidin ja isän rippikouluajoilta tuttu. Sen päälle taputettiin, enkä ikinä totu kirkossa aplodeeramiseen.

Esirukouksessa muistettiin myös kirkon erilaisia järjestelmiä ja eturyhmiä. Tuntui kovin jäykältä ja lakimääräysten noudattamiselta. Olisin jättänyt ne pois, mutta toisaalta rukouksessa kuului myös nuorten ääni.

Kävin ehtoollisella, mutta muut takapenkkiläiset eivät sinne menneet kahta lukuun ottamatta. Rukouksiin ja uskontunnustuksiin kirkon perällä ei juuri osallistuttu, vaikka toisaalta ihmisten käytöksestä ei voinut valittaa. Ei supistu omia asioita eikä räplätty kännykkää. Ei oltu aktiivisia, muttei estetty asiaan perehtyneitä olemasta mukana. Valokuvaaminen pysyi sopivissa rajoissa.


Kirkonmenojen jälkeen rippilapsi hukkui jonnekin

En oikein ymmärrä, miksi rippikoulutodistukset pitäisi jakaa kirkkosalissa heti kirkonmenojen jälkeen. Tosin käytännössä oli se hyvä puoli, että minulle selvisi, kuka se juhlittavanani ollut rippikoulutyttö oli. Hänessä oli kieltämättä äitinsä näköä.

Yhteiskuvaa otettiin kirkossa, kun jumalanpalvelus oli jo päättynyt. Ajan säästämiseksi sen olisi voinut hoitaa jo harjoituksissa. Sillä tavoin päivästä olisi voinut raivata tilaa jollekin muulle.

Ei minulle eikä myöskään tytön perheelle ollut selvää, mihin tyttö hävisi riisuttuaan alban. Aikamme haahuilimme pihalla. Väsyin etsiskelemään ja kävelin autolle. Sade oli tauonnut. Ajoin juhlakotiin ja onnittelin tyttöä vasta siellä.


Sujui muttei riipaissut

Kieltämättä konfirmaatio oli sujuva. En kuitenkaan sanoisi, että se olisi täyttänyt wittgensteinilaisen ehdon ”riipaisemalla meitä ja kääntämällä meidät toiseen suuntaan”.

Äitien puolesta en sano mitään. Ehkä he tirauttivat.

sunnuntai 6. elokuuta 2017

Miesten satanen osoitti avarakatseisuuteni rajat

Kari-Pekka Kyrön dopingpanna poistuu. Kävi niin kuin pelkäsin: hänet päästetään taas tositoimiin aiemmin kuin minä palaan Lahden kisojen jälkeen seuraamaan maastohiihtoa.

Meneillään olevista yleisurheilukisoista tarkoitukseni oli katsoa miesten sata metriä, mutta nukuin sen ohi. Herättyäni tajusin Boltin hävinneen. Voittaja oli joku kahdesti dopingista kiinni jäänyt.

Kokemus tuotti oivalluksen, että juuri tässä menevät minun avarakatseisuuteni rajat. Kahdesti kavalluksen tehnyttä en ottaisi pankkiin töihin. Kahdesti huijauksesta kiinni jääneen voittoja en noteeraa, vaikka kuinka tiedän, että eivät ne ole puhtaita muutkaan.

Eikä minua puhuttele TV-selostajan julistus, että rangaistuksensa kärsineelle on annettava anteeksi.

En pysty.

perjantai 4. elokuuta 2017

Ahmitaan kauhisteltavaa

Kun ihminen kuulee lähellä tapahtuneesta onnettomuudesta, melkeinpä siinä pulssi nousee. Himoitaan yksityiskohtia ja ahmitaan kauhisteltavaa. Riennetään paikalle, tai ainakin ajetaan hitaasti ohi.

Paremman puutteessa uutissivujen värikuvat ja onnettomuuspaikalta tehdyt haastattelut tyydyttävät kauhistelemisen tarvetta. Joku kertoo saaneensa trauman.

Kaksi merkittävää kirjailijaa antaa ilmiölle selityksen. Monesti Nobel-ehdokkaana mainittu Amos Oz kirjoittaa: "Papa sanoi, että kaikissa tragedioissa on myös komedian aineksia ja että joka katastrofissa on mukana tyytyväisyyden siemen niille jotka katsovat sitä sivusta."

Dostojevski puolestaan antaa romaanihenkilönsä sanoa, että ihminen aina nauttii sivullisen kärsimyksestä.

Kun kaksi viisasta on tuollaista havainnut, on vaikea väittää vastaan.

torstai 3. elokuuta 2017

Vanhat hautaustavat suojaavat kuin harjakatto

Viime sunnuntaina kuulin hyvän lauseen: "Perinteitä ei pidä noudattaa, mutta niitä on kunnioitettava." Sillä keinoin vanhan perheyrityksen kerrotiin pysyneen kehityksessä mukana. Oli osattu hylätä vanha ja pystyyn kuollut, mutta siitä huolimatta oli kuljettu oikeaa tietä.

Toisinaan ei pidä tyytyä pelkkään kunnioitukseen. Muuten voi käydä niin kuin kävi harjakattojen, sokkelien ja talojen rossipohjien kanssa. Ajateltiin, ettei niitä mihinkään tarvittu, mutta kun ne jätettiin pois, huomattiin myöhemmin, että ne olivat sittenkin välttämättömiä.

Monet vanhat tavat ovat vuosisatainen kansanperinteen kokoelma, joka on kantanut elämää silloin, kun ihmisistä ei ole ollut oman elämänsä kantajiksi.

Yksi surullinen suunta siinä, että nykyään ostetaan kuoleman äärellä melkein kaikki hautaustoimistoilta ja pitopalveluilta. Kun ennen vanhaan tehtiin kaikki itse, tällä tekemisellä hoidettiin surua ja pakotettiin suuntaamaan sitä jonnekin. Tämä touhuaminen oli nykyaikaisesti ilmaisten toimintaterapiaa.

maanantai 31. heinäkuuta 2017

Poika leikki kirkonmenoissa trampoliinia

Istuin kirkonpenkissä, ja vieressäni oli rippialbainen poika. Hän ei häirinnyt ketään, mutta ehtoollisliturgian aikaan kirkonmenot olivat käyneet liian pitkiksi. Hän hypelöi leirillä askarreltua ristiä, jonka oli saanut aamulla kaulaan ripustettavaksi, ja käytti polvien väliin pingottamaansa albaa trampoliinina. Risti pompahteli siinä hyvin.

Mieleeni tuli kauan sitten lukemani runo, jonka joku minulle tuntemattomaksi jäänyt rippikoululainen oli kirjoittanut aiheesta "Minun Jumalani".

             Minun Jumalani osaa kastella meidät.
             Hän osaa viedä meidät hautaan.
             Hän istuu kirkossa villien poikien viereen
             ja leikkii heidän kanssaan.

tiistai 25. heinäkuuta 2017

Kummallisia nimiä

Ihmisten nimet ovat varmimpia väyliä siihen, että kahvipöytäkeskustelu kääntyy vähintäänkin puolisyvälliseen suuntaan. Aihe kiinnostaa takuuvarmasti myös rippikoululaisia. Jokaisella ihmisellä on nimi, ja varmaankin kaikki ovat joskus miettineet, millaisen nimen antaisi, jos pääsisi päättämään.

Useimmiten lapset saavat hyvin perusteltuja ja käytössä toimivia nimiä. Sitä kummallisemmilta sitten tuntuvat poikkeustapaukset. Äärimmäinen kohtaamani kummallisuus on ruotsalaisen naisen yritys antaa lapselleen nimeksi Brfxxccxxmnpckcccc111mmnprxvc1mnckssq1bb11116. Äiti selitti valinneensa ytimekkään, typografisesti ilmaisuvoimaisen muotoilun, joka oli kaiken lisäksi taiteellinen luomus hänen kannattamansa patafyysisen perinteen hengessä.

Ruotsin viranomaiset antoivat naiselle 5000 kruunun sakot.

Suomessa erikoisimpia ja hylätyiksi tulleita nimiä ovat olleet Pansarkitty, Pinkbutterflytaina, Sweethoneybeebambi, Chofie, Mañana ja Varastettu Pieni. Kaikki nämä nimiehdotukset herättävät epäilyn siitä, että lapsella on vanhempiensa suhteen muitakin ongelmia kuin vain kelvoton nimimaku.

Olen ollut havaitsevinani, että erikoiset ja vieraskieliset nimet heijastavat monesti vanhempien heikkoa koulutustasoa ja sitä myötä itsetunnon puutteita. Tasapainoinen ihminen uskaltaa tehdä omia ratkaisuja, mutta rohkenee olla tarvittaessa myös aivan tavallinen.

*  *  *

Hiljattain kirjoitin Aamulehden kolumnissani siitä, kuinka sukunimi luo ihmisestä tietyn mielikuvan. Huomasin juuri, että olen pohtinut aihetta ennenkin.

perjantai 21. heinäkuuta 2017

Pomolle sallitaan ja muille ei

Tämän tapauksen uskaltaa kertoa, koska siitä on kulunut jo yli kolmekymmentä vuotta ja päähenkilö on aikaa sitten kuollut.

Pirkkalan seurakunnan kirkkoherranvirasto oli aikanaan entisen kirjaston vastaisen kerrostalon toisessa kerroksessa. Sinne pääsi porraskäytävästä yhden oven kautta niin kuin mihin tahansa kerrostaloasuntoon. Kaikkien seurakuntalaisten henkilötiedot olivat yhdessä peltikaapissa yhden hataran lukon takana. Kaappi oli huomattavan heikkorakenteinen, ja sen hennon lukon olisi saanut auki yhdellä voimakkaalla tempaisulla.

Eräänä yönä porraskäytävään johtava ovi oli jäänyt sepposen selälleen ja henkilötietojen suojana oli vain tuon peltikaapin särjettävissä oleva lukko.

Isoa käytännön vaaraa ei ollut. Talossa tuskin oli asukkaita, jotka olisivat olleet valmiita murtautumaan peltikaapin tietoihin. Lisäksi avoinna ollut ovi antoi vaikutelman, että virastossa oli joku asiallisissa yötöissä.

Mutta silti.

Voi vain kuvitella, millaisen metelin tällainen tapaus aiheuttaa: Kuka on jättänyt oven auki? Muistutetaan, että sellaista ei saa tapahtua enää ikinä. Vaihdetaan lukkoja. Virastoon pääsy sallitaan entistä harvemmille ihmisille. Syyllinen nukkuu monta viikkoa huonosti ja kaikkia hänen tekemisiään tarkkaillaan entistä tiukemmin.

Paitsi ettei tapahdu mitään, ja koko juttu unohdetaan. Se nimittäin oli itse kirkkoherran syytä.

Kuullessani syyllisen nimen muokkasin heti mielessäni Tuntemattoman sotilaan lausetta ja huokaisin: "Oli hyvä, että se sattui Pennaselle."

keskiviikko 19. heinäkuuta 2017

Välttämätön, tyhmä kokeilu

Missä olit silloin kun, työnsit kielesi pakkasesta kylmään rautaan? – Minä ainakin muistan paikan ja summittaisen ikäni. Ovenkahva se oli.

Kyselyideni perusteella moni muukin muistaa saman kokeilun.

Mistähän tällaiset tarpeet tulevat? Kuka on ne meihin luonut? Miksi juuri tietyt tyhmyydet pitää tehdä, kun taas toiset eivät tule edes mieleen?

maanantai 17. heinäkuuta 2017

Olemme ennakkoluuloisempia kuin myönnämme

Tuorein Aamulehdessä julkaistu kolumnini on ollut mielessäni pitkään. Sitä kirjoittaessani ajattelin, että varmaan joku käsittää tämänkin väärin. Ymmärtämättömiltä lukijoilta ei voi koskaan välttyä. Ajattelin heidän kommenttiensa uhalla kuitenkin sanoa jotain siitä, kuinka ennakkoluuloisia me ihmiset olemme, vaikka juuri itsessään sitä ennakkoluuloisuutta ei kernaasti myöntäisikään.

Aakkosten etupäässä ja ehdokaslistan yläreunassa olemisen on todettu lisäävän vaaleissa saatua äänimäärää. Muutenkin ihmiset ovat eriarvoisia sukunimensä perusteella. Nimi paljastaa aatelisuuden ja todennäköisen kansallisuuden ja vaikuttaa yleiseen tunnettavuuteen. Niinpä voisi olla tasa-arvon kannalta hyväksi, jos työhakemuksissa lainkaan ei tulisi esiin ihmisen nimi.

Kun ajatus merkitään Ludwig Wittgensteinin nimiin, kuulija ottaa saman tien hatun päästään. Jos vastaava ajatus yhdistetään Jokiseen tai Lahtiseen, vaikutus ei ole yhtä vahva. Edelleen olen varma, että arkkipiispa Kari Mäkinen tunnettavuus on kärsinyt ratkaisevasti hänen vaatimattomasta sukunimestään, johon kaiken lisäksi yhdistyy ikäluokassaan kovin tavallinen etunimi. Toista olisi, jos hän olisi edeltäjänsä tavoin Iisakki Rothovius.
Sanotaan mitä sanotaan, mutten jaksa uskoa, että Jurkan sukunimestä ei olisi tiettyä etua Teatterikorkeakoulun pääsykokeissa. Jonkun kolmannen Kaurismäen olisin valmis uskomaan olemattomilla suosituksilla lahjakkaaksi elokuvaohjaajaksi.
Urheilunkaan maailma ei ole vapaa sukunimien magiasta. Jos Conferation Cupissa Saksaa edustanut keskikenttäpelaaja Can olisi ollut nimeltään Schweinsteiger, olisin seurannut häntä huomattavasti tarkemmin kuin nyt seurasin. Tai ketä kiinnostavat korealaiset jalkapalloilijat? Paitamyyntiä ei avita se, että he ovat melkein kaikki Kim-nimisiä. Sen sijaan japanilainen Keisuke Honda tuntuu heti kohtalaiselta pelimieheltä.
Erityisen sääliksi käy Tytti Tuppuraista; eihän puoluejohtaja nyt vain voin olla Tuppurainen eikä Tappurainen, tai jos kaikesta huolimatta on, etunimen pitäisi olla Elisabet tai Margareetta. Myös toinen Tytti, Isohookana-Asunmaa, olisi voinut harkita, kannattiko poliittisen uran kannalta sittenkään ottaa itselleen yhdistelmänimi.
Andy McCoy on kieltämättä paljon rokimpi kuin Antti Hulkko. Pitää olla poikkeuksellisen lahjakas muusikko, jos onnistuu kurkun kakistelua muistuttavasta nimestään Neil Young huolimatta pääsemään maailmanmaineeseen.

Taitavana kielellisten sävyjen tuntijana Pentti Saarikoski ymmärsi nimiin liittyvää taian. Erässä runoilijoiden kokouksessa hän pilkkasi ruotsalaista Bernt Rosengrenia: ”Hei Rosenkvist, mikä se nimi nyt olikaan, Rosenblatt, Äppelgren, Grenros, miten se oli?” Kuinka vähäinen onkaan kirjailija, josta ei muisteta hänen nimeään. Ei häntä löydä edes kirjastosta. Nimien väärin muistamisella pilkkaamisen Saarikoski oli oppinut säveltäjä Seppo Nummelta, joka oli kutsunut maailmankuulua kollegaansa Karlheinz Stockhausenia Stockenbögeliksi ja Bockenpauseniksi.

Kolumni Aamulehden sivulla

perjantai 14. heinäkuuta 2017

Ehkä punainen ja ruskea ovat sama väri

Kauan sitten luin, että jossain intiaanikielessä ei lainkaan eroteta sinistä ja vihreää toisistaan.

Olen jäänyt miettimään tuota intiaanien väriluokittelua. Se kertoo vahvasti siitä, että vaikka tosiasiat ovat kaikille ihmisille yhteisiä, niiden luokittelut voivat erota ratkaisevasti toisistaan. Absoluuttisen oikeaa ei välttämättä ole.

Näiden kysymysten pohdinta aktivoitui lukiessani suomen kielen professori Matti Larjavaaran kirjaa. Hän kertoo, että siniselle on venäjän kielessä kuusi eri sanaa. Karjalan kielessä taas ei eroteta punaista ja ruskeaa toisistaan. Niinpä tunnetun laulun ruskie neitsyt tarkoittaa puna-asuista neitoa.

Edelleen tiedetään psykologisten tutkimusten perusteella, että ihmisen väriaisteissa ei ole eroja eri kansallisuuksien välillä. Kyse on vain luokittelun ja tulkinnan eroista.

keskiviikko 12. heinäkuuta 2017

Ei ehkä pitäisi sanoa mutta

Monet aikuiset päättävät ankarat komentosanansa tiuskaisemalla lapsille: "Kiitos!"

Kiitos ei ole voimasana. Se on hiljaa lausuttu kohteliaisuus, jolla ilmaistaan kiitollisuutta. Siihen lapsia on ohjattava.

"Kaikella ystävyydellä" merkitsee monien ihmisten kielessä kokonaan muuta kuin ystävyyttä, joskus jopa ankaraa vihamielisyyttä, joka kätketään petollisen hymyn taakse.

Sanoja "Minun ei ehkä pitäisi sanoa tätä mutta..." edeltää useimmiten sellaista ajatusta, jota ei todellakaan kannattaisi sanoa.

"Asiahan ei minulle kuulu mutta..." ansaitsee niin ikään vielä kerran sen miettimisen, kannattaisiko sittenkin olla hiljaa. Kieltämättä sivullisen neuvo voi joskus avata solmun, mutta liian usein parhaiten ovat tietävinään ne ihmiset, jotka eivät mitään tiedä.

maanantai 10. heinäkuuta 2017

Tarja Halonenhan se siinä

Suomi 100 -hokemisen keskellä on tunnustettava, että Suomessa on oikeasti piirteitä, jotka ovat hienoja tai peräti ainutlaatuisia.

Minua ilahduttaa vieläkin muisto Helsingin Kiasmassa järjestetystä taidenäyttelystä. Siirsin katseeni taide-esineestä vierelleni ja näin puolen metrin päässä tutun näköisen ihmisen. Hetken ihmeteltyäni tajusin, että tasavallan presidentti Tarja Halonenhan se siinä, noin vain.

Suomessa on mahdollista, että entinen presidentti on lipaskerääjänä rautatieasemalla tai että nykyinen presidentti soittelee muina miehinä radion luonto-ohjelmaan ja kyselee palsternakasta.

lauantai 8. heinäkuuta 2017

Feissaajan voi kiertää selkäpuolelta

Joitakin vuosia ennen kerjäläisiä kadulle ilmestyivät ns. feissaajat, jotka pyrkivät hankkimaan hyväntekeväisyysjärjestölle uusia lahjoittajia.

En tiedä, miksi heidän kohtaamisensa on niin vaikeaa. Useimmat välttävät katsomasta heitä silmiin, ja aina voi yrittää kävellä toista kautta. Aamulehden tuoreen jutun mukaan tänä kesänä myös sateenvarjo on ollut oivallinen piilo. Itse olen kiertänyt heidän selkäpuoleltaan, jos vain on ollut mahdollista.

Minulla on vaikeuksia jopa kohdatessani sellaisen järjestön edustajaa, jonka säännöllinen kuukausilahjoittaja olen. Ehkä kaupungilla käveleminen on minulle samanlainen yksityisalue kuin oma koti. En tiedä.

Joka tapauksessa tiedän jonkin menneen rikki, kun sain tietää, että feissaajat eivät olekaan vapaaehtoisia vaan saavat palkkaa työstään.

torstai 6. heinäkuuta 2017

Liian työläitä kirjoja

On kirjoja, jotka tuottavat pettymyksen. Kirja vain on huono, tai sitten kirjailijan ja lukijan maailmat eivät muuten kohtaa.

Sofi Oksasen Puhdistusta pidin vielä lukukelpoisena romaanina, vaikka siinä häiritsi raflaava ja päälle liimattu oheisjuoni, jonka mukanaololle keksin vain kaupallisia syitä.

Oksasen seuraavaan kirjaan Kun kyyhkyset katosivat tartuin kohtalaisen suurin odotuksin. Uskoin, että se kiinnostaisi minua enemmän kuin Puhdistus.

Toisin kävi. Kirjassa alkuun pääseminen oli perin vaikeaa. En lainkaan käsittänyt, kuka siinä oli äänessä ja mistä siinä oikein kerrottiin. Ensimmäiset neljäkymmentä sivua menivät täysin ohi. Oli pakko googlata lehtikritiikkejä. Niistä sitten sain riittävät perustiedot, joiden pohjalta lukeminen alkoi sujua, ja kirja pysyi tässä mielessä jotenkin kasassa loppuun saakka. Ei siitä riemua silti noussut.

En ole ainoa kirjallisuusihminen, joka on kirjoittanut kohtuuttomista ymmärtämisen vaikeuksista. Ilkka Malmberg valitti Helsingin Sanomissa kirjoista, joiden ensimmäisessä luvussa puhuu Raimo ja joiden toisessa luvussa kertojaa luulee edelleen Raimoksi, mutta hän onkin Sebastian. Malmberg sanoi pitävänsä Haavikosta ja Saarikoskesta ja käsitetaiteesta, mutta teennäistä vaikeaselkoisuutta hän sanoi vihaavansa. Malmberg tunnusti, että Saariahon musiikki ei avaudu hänelle ja että Joycen Ulysses on liikaa.Volter Kilven Alastaloa hän kuitenkin voisi pitää yöpöydällään.

Niin ikään Hesariin Oksasta arvioinut Suna Vuori puolestaan kirjoitti: "Sanotaan se suoraan. Sofi Oksasen Kun kyyhkyset katosivat on mielestäni sekava, materiaaliltaan häiritsevästi yhteensulamaton ja kaikkea muuta kuin mestarillisesti kirjoitettu romaani äärimmäisen kiinnostavista vaiheista Viron ja Euroopan historiassa."

Entistä enemmän olen alkanut ajatella kirjailijan ammattitaitoon kuuluvan, että lukijan ei tarvitse arvuutella kuka on äänessä. Jos käsikirjoituksessa on tällaista sekavuutta, se on kirjoitettava niin monta kertaa uusiksi, että vika poistuu. Lukijaa ei pidä ehdoin tahdoin kiusata.

Kokeileva, vaikea romaani voi olla tässä suhteessa yksinkertaisesti rakennettu. Matti Pulkkisen teoksissa ei tarvinnut arvailla kertojaa eikä edes Hannu Salaman sekopäisessä Finlandia-sarjassa, joka jäi muista syistä minulta kesken. Kilven Alastalon salissa on työläs kirja, mutta kyllä siinä kertojan ääni erottuu.

maanantai 3. heinäkuuta 2017

Tässä on seitsemän hyvää kirjaa

Kun kuulen kelvottoman saarnan tai julkisen puheen, alan ensimmäiseksi epäillä, että siinä on taas yksi, joka ei ole lainkaan lukenut kaunokirjallisuutta.

Hyvän kirjallisuuden lukeminen on oikeastaan ainoa keino, jonka turvin ihminen voi laajentaa elämänpiiriään muuten tavoittamattomille alueille. Voi puhkaista kuplansa, matkustaa muihin maihin ja aikakausiin ja omassa ajassaan voi päästä tutkimaan, mitä muiden ihmisten elämä on.

Ilman kaunokirjallisuutta tietää vain omansa ja läheistensä elämästä. Psykologian kirjat, johtamisen teoriat ja elämäntaidon oppaat voi korvata hyvillä romaaneilla. Niistä saa sen elämänviisauden, joka on saatavissa.

Oma taktiikkani on ollut se, että olen lukenut toisaalta klassikoita, koska niiden asemalla on aina syynsä. Toisaalta olen etsinyt vähän luettua nykykirjallisuutta. Tämän hetken listasuosikkeja luen vain satunnaisesti. Miksi ihmeessä lukisin sitä, mitä kaikki muutkin lukevat?

Heinäkuun iloksi olen valinnut muutaman kirjaehdotuksen:

Fjodor Dostojevskin Kaksoisolento: Vuonna 1846 ilmestynyt romaani ei ole hänen tunnetuimpia teoksiaan, mutta on yksi suosikeistani. Käsittääkseni se on maailman ensimmäinen romaani, jonka aiheena on identiteettivarkaus - Dostojevski oli 170 vuotta aikaansa edellä.

Pentti Saarikosken Hämärän tanssit: Minulta on kysytty, mitä Saarikoskelta kannattaisi lukea. Monesti olen sanonut, ettei välttämättä ole mitään sellaista kirjaa. Hän oli pikemminkin väläyttelijä kuin kirjojen tekijä. Viime aikoina olen vastannut että Hämärän tanssit. Sen viimeinen sivu on kauneimpia lukemiani. Myös kirjan alku on vaikuttava: "tyttö / kaunis kuin voikukka / otti minua kädestä / Minä olen valo joka johdatan sinut pimeään"

Ivan Gontšarovin Oblomov: Tämä on toinen venäläinen klassikko. Kirja on viisautensa lisäksi hauska. Yllättävän harva tuntee nykyään tätä romaania, joka on jopa synnyttänyt käsitteen oblomovilaisuus. Kirja kertoo loputtomasta aikomisesta, ryhtymisestä ja rupeamisesta, mutta ei koskaan asioiden loppuun saattamisesta eikä edes niiden aloittamisesta.

Ilmari Kiannon Punainen viiva. Suomalainen klassikko, jota en ole lukenut sitten kouluaikojen. Se on kuitenkin jättänyt elämänmittaisen jäljen. En tiedä, kannattaako tällä lohduttomalla köyhyyden kuvauksella pilata kesäpäiviään, mutta toisaalta se on kenties liian painavaa tavaraa marraskuun pimeään. Lievittävänä asianhaarana on kirjan pieni koko, minun painoksessani sivuja on 169.

Raymond Carverin Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta. Tämä novellikokoelma niin kuin muutkin Carverin tekstit nostaa kaikki arkipäiväisyydet elämän viidenteen potenssiin. Kirjan luettuaan kiinnittää huomionsa siihen, että pois viemistä odottava roskapussi ei ole vain roskapussi, vaan vallankäytön tiivistymä, johon vetoamalla ihmiset eroavat toisistaan ja liittyvät toisiinsa.

Einar Már Guðmundssonin Beatles-manifesti. Piditkö Mikael Niemen kirjasta Populäärimusiikkia Vittulanjänkältä? Jos pidit, pidät varmaan myös tästä islantilaisesta romaanista, joka Niemen kirjan tavoin kertoo siitä, kuinka rockmusiikki tuli nuorten ihmisten maailmaan. Omaa elämää kummasti avartaa se, kuinka näkee tuttujen elämänilmiöiden tapahtuvat hieman toisenlaisessa maassa.

Asko Sahlbergin Pilatus. Sahlbergin Rooman valtakuntaan ja osin myös Raamatun maailmaan sijoittuva historiallinen romaani on esimerkki siitä, kuinka kaunokirjallisuus opettaa historiaa ja saa ymmärtämään sitä uudella tavalla, kun hetken elää kirjan mukana vanhoissa tapahtumissa. Kirjan luettuani ymmärsin hieman enemmän Pilatuksesta tai ainakin siitä, millainen hän mahdollisesti oli.

sunnuntai 2. heinäkuuta 2017

Kun keravalaisia ei ole

Eilisissä häissä tapasin juuri Keravalle muuttaneen nuoren ihmisen. Kuullessani hänen uudesta asuinpaikastaan, mieleeni nousi ajatuskupla: "Teikäläisiä en juuri tunnekaan, vaikka juuri maantieteen kannalta pitäisi olla toisin."

Olen käynyt enimmät kouluvuoteni Järvenpäässä, Keravan naapurissa. Vanhojen koulukaverieni kanssa keskusteltuani minusta tuntuu siltä, että kukaan järvenpääläinen ei ole ikinä muuttanut Keravalle.

Keravan ja Järvenpään suhde oli kouluaikoinani erikoinen.

Emme olleet keravalaisten kanssa huonoissa väleissä, emme hyvissä. Emme vihanneet, emme rakastaneet. Emme epäillen kyselleet, voisiko Keravalta tulla jotain hyvää, sillä heikäläisiä ei ollut meille olemassa. Kerava oli vain paikka, jossa juna pysähtyi matkalla Helsinkiin ja jossa kukaan tuttu ei ikinä laskeutunut junasta.

Naapuri voikin olla sekä kaukana että vieras. Kuinka moni tuntee Ruotsista muuta kuin Tukholman ja Tanskaa kohti vievän tien? - No, Åren ehkä tai Haaparannan.

perjantai 30. kesäkuuta 2017

Ihminen ymmärretään ennakkoluulojen pohjalta, aina 2/2

Yksi vastaus olisi heti ensimmäisten joukossa, jos pyydettäisiin arvaamaan, mikä mahtoi olla Pentti Saarikosken hylkimä elämänalue. Vain kohtalaisesti tätä kansakunnan renttuvävyä tunteva ihminen veikkaisi todennäköisesti urheilua.

Vastaus on väärä.

Saarikosken kokoelmassa Katselen Stalinin pään yli ulos mainitaan kolmiloikka ja Pertti Pousi, jonka hallussa on edelleen voimassa oleva suomenennätys, 49 vuotta sitten hypätty. Saarikoskella on huomioita myös jalkapallosta, jääkiekosta, hiihdosta ja jääpallosta. Saarikoski suunnitteli jopa kirjaa Lasse Virenistä, mutta kustantaja ei innostunut.

Saarikosken kiinnostus urheiluun on hänen persoonassaan niitä piirteitä, jotka eivät vastaa hänestä luotua mielikuvaa. Valtakunnanjuopon maineeseen on helppo yhdistää ajatus kommunismista ja kreikkalaisesta runoudesta. Huomattavasti vaikeammin siihen sopii jääpallon pelaamista koskeva rivi, joka on päässyt julkaistuun runoon saakka.

Kirjallisuustieteessä tätä ilmiötä kutsutaan käsitteellä "odotushorisontti". Kirjailijan ajatuksista luodaan käsityksiä jonkin muun kuin hänen kirjallisen tuotantonsa perusteella. Teosta luetaan toisin kuin tekijä on tarkoittanut. Filosofiassa on käytetty esiymmärryksen käsitettä. Voidaan puhua myös hermeneuttisesta kehästä eli siitä, että kokonaisuus vaikuttaa aina yksityiskohtiin ja yksityiskohdat kokonaisuuteen. 

keskiviikko 28. kesäkuuta 2017

Ihminen ymmärretään ennakkoluulojen pohjalta, aina 1/2

Ihmistä ymmärretään aina hänestä luotujen ennakkokäsitysten tai hieman rumemmin sanoen ennakkoluulojen kautta. Minulla on esimerkki viime keväältä.

Pentti Saarikoskea käsitelleen väitöskirjani nimi oli Sakeinta sumua käskettiin sanoa Jumalaksi. Otsikossa sana "Jumala" oli kirjoitettu isolla alkukirjaimella, juuri niin kuin Saarikoski sen itse kirjoitti siinä Ääneen-kokoelmassa, josta työni otsikko on lainattu.

Kun täytin väitöskirjan julkaisemiseen vaadittavan nettilomakkeen, jossa kysyttiin teoksen nimeä, sain huomata, että yliopiston nettisivuilla luki ainakin aluksi sana "Jumala" pienellä alkukirjaimella kirjoitettuna. En jaksa uskoa, että olisin itse tehnyt tässä kohdin virheen. Olen muistavinani, että täytin lomakkeen kirjoitusvirheitä välttääkseni perinteisellä kopioi ja liitä -periaatteella.

Niinpä on ajateltava, että nettisivujen päivittäjä on päätellyt, että pieni alkukirjain siinä varmaan on, eikös tämä ollut se jumalankieltäjä Saarikoski. Tai sitten hän on ajatellut, että pienellähän se jumala nykyään kirjoitetaan, ei me nyt enää eletä 1800-luvulla.

Tuollainen ison alkukirjaimen vaihtaminen pieneksi vääristää Saarikosken ajatuksen ja hänen huolellisesti rakentamansa systeemin. Työssäni on kokonainen alaluku siitä, miten Saarikoski kirjoittaa sanan "Jumala". Yleensä hän kirjoittaa siihen ison alkukirjaimen, mutta on eräitä sanoja, jotka ikään kuin saastuttavat ympäristöään ja pudottavat Jumala-sanassa olevan ison alkukirjaimen pieneksi. Kun Saarikoski liittää isäkäsitteen jumalakäsitteeseen, hän ilmeisesti omien lapsuudentraumojensa pohjalta kirjoittaa myös jumalan pienellä alkukirjaimella. Samanlainen vaikutus on myös sanoilla "pappi" tai "kirkko". Normaali valinta on kuitenkin iso kirjain, muut ovat poikkeuksia

Millin virhe kartalta suunnistettaessa voi olla kilometrin heitto maastossa.

maanantai 26. kesäkuuta 2017

Viisitoistavuotiaat eivät enää muista Viipuria

Monta vuotta sitten opin, ettei viisitoistavuotiaiden voi olettaa tietävän sanaa "Neuvostoliitto". Tuon ikäisille on niin ikään hämärää, sotivatko heidän esivanhempansa aikanaan punaisten vai valkoisten puolella. Taannoisessa blogiteksissäni olin juuri tästä unohduksesta iloinen, koska se kertoo sisällissodan vihanpidon loppumisesta.

Toissa viikolla osuin rippikoululaiseen, jolle Viipurin kaupunki ja sen historia olivat tuntemattomia asioita. Hänen kaverinsa eivät ihmetelleet lainkaan hänen tietämättömyyttään, vaan kertoivat hänelle tyynesti perusfaktat Viipurista. Monet muistivat Viipurin, mutta yhdelle se ei enää ollut tuttu. Kaupunki on huuhtoutumassa kansakunnan muistista.

Näin käy aikanaan tärkeinä pidetyille asioille, niillekin jotka näyttävät paraikaa olevan maailmamme ydin ja uutisten pääaihe. Psalmin sanoin: "Seitsemänkymmentä on vuosiemme määrä, tai kahdeksankymmentä, jos voimamme kestää. Ja kaikki niiden meno on vain turhuutta ja vaivaa, ne kiitävät ohitse, ja me lennämme pois."

Voimme tallettaa loputtomiin kuvia, tekstejä ja asiakirjoja, mutta hyvin pian koittaa aika, jolloin kukaan ei jaksa niitä tutkia. Ne eivät vain kiinnosta. Lähellä on jotain tärkeämpää.

lauantai 24. kesäkuuta 2017

Älä enää toivota hyvää juhannusta

Ihmiseen on rakennettu kaipaus kaltaisiaan kohtaan. Kun tuttu nuorimies on löytynyt kuolleena, itseään ei voi pakottaa vaatimuksella: "Älä ajattele sitä. Siirrä vaikkapa maanantaihin. Keskity omaan juhannukseesi."

Mielessä on vain kysymyksiä: Milloin viimeksi tapasimme? Onko siitä vuosi vai kaksi? Mistä silloin puhuimmekaan? Sanoinko jotain, mikä oli lähtösanojen arvoista? Keitä ovat läheiset? Miten heillä on nyt?

Hyvän juhannuksen toivotukset tuntuvat äkkiä hieman korneilta. Älkää toivotelko, tämä meni jo pilalle.

keskiviikko 21. kesäkuuta 2017

Blogitekstien kritiikki

Aina silloin tällöin blogikirjoituksiini tule kommentteja, jossa minua kritisoidaan siitä, etten ole käsitellyt valitsemaani aihetta riittävän monipuolisesti.

Usein nämä palautteet osuvat oikeaan, mutta toisaalta ne unohtavat yhden perusasian: Blogikirjoitukset ja sanomalehtikolumnit edustavat sellaista tekstilajia, että toisin kuin kirjoissa niissä ei voi ottaa huomioon kaikkia mahdollisia näkökulmia. Ne ovat vain lohkaisuja ja näkökulmia, jotka toimivat paremminkin alustuksen aiheina kuin vastaansanomattomina totuuksina.

Tietysti voisin päättää jokaisen kirjoitukseni virkkeeseen: ”Olen kirjoittanut vain yhdestä näkökulmasta, ja asioita voi ajatella toisinkin.”

Tämä olisi kieltämättä totta, mutta samalla kovin yksitoikkoista.

maanantai 19. kesäkuuta 2017

Itsemurhaan voi kuolla

Rippikoululaisia kannattaa kuunnella senkin takia, että heiltä oppii. He eivät enää ole lapsia, vaan ovat siirtyneet konkreettisesta ajattelusta abstraktiin. He ymmärtävät, että Jeesuksen vaatimus anteeksiannosta seitsemänkymmentäseitsemän kertaa ei viittaa johonkin täsmälliseen lukuun vaan periaatteeseen.

Toisaalta rippikoululaisten ajattelu ei ole aivan täysin tottumusten jäykistämää niin kuin aikuisilla.
Hiljattain kuulin, kuinka rippikoululainen sanoi jonkun läheisensä kuolleen itsemurhaan.

Se oli taitavasti ajateltu, paremmin kuin olen kuullut kenenkään aikuisen ajatelleen. Jonkun viisaan tiedän sanoneen, että monien muiden sairauksien tavoin myös mielenterveyden sairaus voi johtaa kuolemaan. Mielestäni rippikoululainen sanoi asian vielä paremmin.

Itsemurhaa ei pidä vähääkään puolustella eikä ihmisiä pidä siihen millään tavoin kannustaa. Siitä huolimatta on syytä pitää mielessä, että siihenkin voi kuolla.

lauantai 17. kesäkuuta 2017

Sukkahousumiehet

Toissa vuonna ostin uuden polkupyörän, ja viime vuonna yritin pyöräillä. Oleelliselta osin kokemus oli epämiellyttävä.

Kun sukkahousumiehet suihkivat kapealla ajoväylällä ohi kovempaa kuin vierellä ajaneet autot, en enää tiennyt, mihin suuntaan olisi ollut viisainta horjahtaa.

Mitähän ajoneuvoluokkaa ne oikein olivat? En minä osannut laskea niitä polkupyöriksi vaikka polkupyörinä niitä vempaimia myydään.

Nopeat kilpaurheilijat kuuluvat suljetuille alueille. Ei jalkapalloakaan pelata keskellä moottoritietä.

keskiviikko 14. kesäkuuta 2017

Huippulukio 700 km Helsingistä

On totuttu ajattelemaan, että Suomen parhaita lukioita olisivat Helsingin tunnetut lukiot.

Tänä vuonna yllätti Pudasjärven lukio, joka on seitsemänsadan kilometrin kanssa Helsingistä. Turkulaisen Puolalanmäen lukio tavoin sen menestys oli poikkeuksellista. Ylioppilaskokelaista peräti neljätoista eli 32,6 prosenttia kirjoitti äidinkielestä laudaturin. Menestystä oli muissakin oppiaineissa, sillä yksi kokelas kirjoitti pitkästä matematiikasta täydet pisteet.

Kaukaa on vaikea arvioida kovin tarkkaan menestyksen syitä. Varmaankin äidinkielen opettaja on erinomainen. Jotain vaikutusta lienee myös uudella hirsirakenteisella koululla, jota on käyty ihastelemassa ulkomaita myöten. Siellä ei home kiusaa, ja oppilaat epäilemättä tuntevat, että heistä ollaan kiinnostuneita.

lauantai 10. kesäkuuta 2017

U2 ja Ile Kallio

Suomalaisten esiintyjien on kuulemma vaikea päästä pääesiintyjiksi edes kotimaisille festareille.

Musiikkimaailman paremmuusjärjestyksistä ja arvostuslistoista on kyllä huvittaviakin poikkeuksia.

Vuonna 1982 Ruisrockissa esiintyi aloitteleva mutta nousussa ollut irlantilaisyhtye U2. Tuolloin 22-vuotiasta Bonoa ja hänen kavereitaan oli kuuntelemassa melko vaatimaton määrä ihmisiä, noin 8000 henkeä.

Kun U2 lopetti esiintymisensä, lavalle tuli Ile Kallio ja Diesel.

maanantai 5. kesäkuuta 2017

Mikä vika on nuorissa miehissä?

Uutisissa puhutaan tavan takaa siviiliuhreista ja annetaan ymmärtää, että juuri he ovat erittäin suuri moraalinen ongelma. Välillä tuntuu siltä, että kaikki on melkeinpä kunnossa, jos vain vältytään siviiliuhreilta.

Keitä ovat sitten ei-siviilit? – Eivätkös vain nuoria miehiä, joista monet eivät ole valinneet sotilaaksi tulemistaan? Heidät on suorastaan pakotettu sotilaiksi, tai sitten elämänolot ovat olleet niin niukat, että muutakaan toimeentulon vaihtoehtoa ei ole ollut näkyvissä.

Nuorilla miehillä ovat vielä enimmät tärkeät asiat elämättä: vaimo, lapset, merkityksellinen työ ja vanhojen kavereiden kanssa vietetyt muistelemisen illat.

Minkä säännön mukaan juuri nuorten miesten pitäisi ensimmäisinä kuolla? Mistä tulee tämä riitti, että isät lähettävät poikansa sotaan ja että siinä ei sitten olisi mukamas mitään vikaa?

perjantai 2. kesäkuuta 2017

Milloin reikäleivän reikä lakkaa olemasta?

Viime kesänä kirjoitin siitä, että olemassaolo on vähintään yhtä ongelmallinen sana kuin Jumala. Vain yksinkertainen ihminen ei tätä ymmärrä.

Eilen illalla rupesin miettimään asiaa reikäleivän näkökulmasta. Onko reikäleivän reikä olemassa vai onko kyse pikemminkin olemassaolon puuttumisesta?

Entä mitä tapahtuu, kun leikkaan leivästä ohuen ohuen siivun? Onko reikä vielä silloin olemassa? Jos on, kuinka paljon leivästä on sitten leikattava, jotta reikä lakkaisi olemasta? Jos vain kolmannes on jäljellä, voidaanko yhä puhua reikäleivän reiästä?

Kun leipä on kokonaan syöty, onko myös reikä lakannut olemasta? Eihän sitä ole kukaan syönyt.

keskiviikko 31. toukokuuta 2017

Sitkuttaminen

Käytin Pentti Saarikoskea käsittelevään väitöskirjaani kaksi vuotta. Juuri mihinkään muuhun ei ollut aikaa tuon prosessin aikana. Tämä tarkoitti sitä, että omassa kielimaailmassani syntyi käsite "Saarikosken jälkeinen elämä", jossa purkaisin kaikki tuonnemmaksi jätetyt.

Päästyäni nyt maaliskuussa Saarikoskesta eroon olin keskellä tekemättömien asioiden sumaa. Niinpä aloin unelmoida Saarikosken jälkeisen ajan jälkeisestä ajasta. Ajatuksiini ilmestyi lause: "Teen sen sitten, kun pääsen näistä Saarikosken vuoksi tekemättömistä asioista eroon."

Lauseessa on kaksi oleellista sanaa "sitten kun". Eräältä tutultani olen oppinut tilannetta kuvaavan sanan "sitkuilu.

Itsepetos ei ole kaukana, kun elämän oletetaan alkavan aina seuraavan nurkan takana. On kitkerä totuus, että sitkuttamisella se ole sielläkään, vaan seuraavan takana ja aina seuraavan takana, ja viimein kierretään loputonta ympyrää.

Pää on sekaisin, ja ihminen kysyy mitenkäs minä tähän oikein tulinkaan.

sunnuntai 28. toukokuuta 2017

Aamulehden kolumnin jälkeiset

Neljäs Aamulehden kolumnini ilmestyi nettiin perjantaina ja paperilehteen sunnuntaiaamuna. Aiheeksi olin valinnut jo pitkään suunnitteilla olleen jutun erilaisista keskusteluissa käytetyistä korteista, joista tunnetuin on niin sanottu natsikortti.

Keskustelua on eniten aiheuttanut jälleen kerran tekstin sivujuonne, joka tällä kertaa liittyy sanan "eutanasia" kiusalliseen natsihistoriaan. Harkitsin tarkkaan ilmaisua, koska vähän aavistelin, että joku tarttuisi siihen. Päädyin siihen, että kerroin sanan periytyvän natseilta. En väittänyt, että sana olisi natsien keksintöä, niin kuin joku keskustelija yritti hetken väittää. En myöskään sanonut, että eutanasia periytyisi yksin natseilta; "periytyminenhän" on sikäli ovela sana, että ominaisuudet voivat periytyä lapselle monestakin suunnasta: sekä isältä että äidiltä tai monilta isovanhemmilta ja kenties tietyllä tavoin jopa ympäristöltä.

Nyt tuntuu siltä, että olisi kuitenkin ollut parasta aloittaa kolumni sanoilla: "Eutanasia oli natsien aktiivisesti käyttämä sana, ja eräässä keskustelussa tohdin huomauttaa, että ainakin minua tämä tosiasia hieman kiusaa." Jos olisin sanonut näin, kukaan ei olisi voinut mutista vastaan ja ajatukseni olisi pysynyt entisellään.

Eutanasiaan takertuminen osoittaa, että ankarimpia eutanasian kannattajia kiusaa huomio sanan natsitaustaisuudesta. Monille natsiyhteys lienee myös uusi tieto, koska se on tuottanut niin vahvoja reaktioita.

Uskon kuitenkin paperiversion netistä poikkeavan ulkoasun vaikuttaneen siihen, että tekstistä on huomattu muutakin kuin sen sivujuonne, eutanasia.

Sunnuntai-iltaan mennessä kolumnia on kommentoitu netissä 14 kertaa. Uskoakseni vain pieni osa keskusteluista on käyty verkossa, koska paperiversio on edelleenkin Aamulehden yleisin formaatti.

Kolumnin arvioijista 39 on valinnut vaihtoehdon "Lisää tätä!" Hyödyllisenä tekstiä on pitänyt kuusi ihmistä. Neljä lukijaa on sanonut tekstiä ikäväksi ja kymmenen on sanonut, ettei ole tajunnut artikkelia. Viimeisin luku on minulle yllättävän suuri. Ehkä olen kirjoittanut hämärästi, tai sitten jotkut lukijat eivät ole ymmärtäneet, mitä käsitteellä "natsikortti" oikein tarkoitetaan.

Faceobook-sivuni kommentteja en ole tässä arvioinut.

*  *   *

Aamulehden kolumnini on tässä:

Eutanasia on natseilta periytyvä sana, ja eräässä keskustelussa tohdin huomauttaa, että ainakin minua tämä tosiasia hieman kiusaa. Saman tien kuulin sanat: "Natsikortti natsikortti!" Joku oli jopa tietävinään säännöstä, että väittelyn on hävinnyt se, joka ensimmäisenä mainitsee Hitlerin ja hänen seuraajansa.
Tällaista tuomariratkaisua en hyväksy, vaikka tunnustan, että ihmisten välisissä keskusteluissa on vakiomuotoisia, huonosti perusteltuja vuorosanoja. Niitä voi heitellä niin kuin kortinpelaaja viskoo pataa ja herttaa pöydälle sen enempää miettimättä. 
Olen varma, että ajattelevan ihmisen kädessä on myös natsikortti. Soisin, että jokaiselle moraaliselle valinnalle tehtäisiin pakollinen natsitarkistus niin kuin arvioidaan lakien lapsivaikutuksia. Jonkun Mike Goodwinin natsikorttianalyyseista huolimatta Euroopan historian muistaminen on velvollisuutemme. 
Sitä paitsi natsikortin käyttämisestä kritisoivat keskustelijat syyllistyvät itsekin moittimaansa pelitaktiikkaan, vaikka eivät sitä huomaa. Heidän korttinsa nimi on "Nyt käytit natsikorttia" -kortti.

Rasistikortti on vanha käsite, mutta uusia kehitelmiä pukkaa esiin koko ajan. Viime aikoina on näkynyt runsaasti "Olet mielesi pahoittaja" -korttia. Tuomas Kyrön huumori on osunut kansakunnan sielunsyvyyteen. Silti ihmistä ei saa noin vain leimata turhan kitisijäksi, jos hän kohtuullisesti puuttuu häntä kiusaaviin pikkuasioihin: naapuri päräyttää ruohonleikkurin käyntiin sunnuntaiaamuna klo 8, ja junassa vastapäisellä penkillä istuva matkustaja selostaa puhelimeen intiimejä terveysasioitaan koko matkan Hämeenlinnasta Tampereelle. Ei näitä tapauksia pidä kuitata sillä huomautuksella, että ärsyyntynyt tai kiusaantunut on mielensäpahoittaja.

Kortteja on rajattomasti. Kaiken hyvän tekemisen voi aina kuitata sanomalla: "Ei yksi ihminen voi täällä mitään." Melkein mikä tahansa perkeleellinen ja ahkera toiminta "parantaa työllisyyttä". Duunareiden sortaminen aivan epäilemättä "lisää kilpailukykyä", ainakin hetkellisesti. Maahanmuuttokeskusteluissa molemmat ääripäät käyttävät kortin tavoin ilmausta "se on vain yksittäistapaus", toiset vakavasti ja toiset pilkallisesti. Päivi Räsänen -kortti alkaa olla jo poissa muodista, mutta yhä on niitä, jotka latistavat minkä tahansa uskonnollisen keskustelun kommentilla "Raamattu on satua" tarkistamatta edes Wikipediasta, mitä sadulla oikein tarkoitetaan.
Samalla tunnustan rehellisyyden nimessä, että joskus on näppärintä turvautua epäkorrektiin korttipeliin. Lause "Noinkin voi ajatella" on kätevä kommentti, kun toinen sanoo jotain tyhmää eikä juuri sillä hetkellä jaksa ruveta väittämään vastaan.


Juttu Aamulehden sivuilla


perjantai 26. toukokuuta 2017

Hoitaa hänellle uskottuja kuin omiaan

Muuan seurakuntamme määräaikainen työntekijä ilmoitti vaihtavansa työpaikkaa. Viimeisessä työntekijäkokouksessa hän kiitteli työtovereitaan niin kuin tapaan kuuluu. Hänen erityisesti mainitsemansa kiitoksen aihe oli jotain sellaista, jota en ole itse huomannut. Hetken mietittyäni tulin siihen tulokseen, että hänen kiitoksissaan saattoi olla perää.

Hän sanoi, että vielä vain keskikokoisen seurakuntamme työntekijät suhtautuvat hallitsemiinsa asioihin, resursseihin  ja tehtäviin niin kuin ne olisivat heidän omiaan. Hänen kokemuksensa mukaan suuressa seurakuntayhtymässä asiat ovat toisin. Siellä ne kaikki kuuluvat jollekin suurelle ja vieraalle organisaatiolle.

Tämänkin puheenvuoro vahvisti uskoani kohtuullisen kokoisiin organisaatioihin. Isoissa järjestelmissä kenties saavutetaan niin sanottuja synergiaetuja - mitä ikinä ne sitten oikein ovatkin. Saatu hyöty valuu kuitenkin lukuisiin kokouksiin, mutta myös siihen, että asiat eivät ole enää omia.

Talonpoikaiskulttuurin parhaita puolia voi siirtää myös toisenlaisiin maailmoihin.

Minua on liikuttanut, kuinka sosiaalipsykologian emeritusprofessori Antti Eskola muisteli omia professoriaikojaan. Hän kertoi, kuinka hänessä on vaikuttanut torppareina eläneiden esi-isien ja pientilaa viljelleen isän perinne. Hän sanoi hoitaneensa 30 vuoden ajan virkaansa samaan tapaan kuin hänen isänsä, joka aina viimeksi kävi ehtoolla ruokkimassa hevoset. Illan päätteeksi myös Antti Eskola kiersi laitoksella ja tarkisti, että valot oli sammutettu ja monistuskone pois päältä.

maanantai 22. toukokuuta 2017

Kuulolaitteeni on osa minua

En pidä ajatuksesta, että julkaisisin saarnojani netissä. Ne ovat kuultaviksi tarkoitettuja, tilannesidonnaisia tekstejä. Tällä kertaa teen poikkeuksen, koska mielestäni tämän tytön tarina ansaitsee jakamisen. Teksti ei sitä paitsi ole omaani, vaan lähes kokonaisuudessaan lainatavaraa.


Kuulolaitetta hävetään

Kaikki alkoi havainnosta, että muuan rippikoulumme isostyttö piti välillä hiuksiaan niin että korva peittyi ja välillä niin, että hiukset olivat kammattuina korvan taakse. Merkittäväksi asian teki sen, että tytön korvassa oli ja on kuulolaite.

Olemmehan me monesti saaneet havaita, että silmälaseissa ei ole mitään häpeämistä, mutta kuulolaitteen kanssa on hieman toisin. Moni mummo tai pappa on sitä käyttämättä vaikka kuinka tarvitsisi eikä suinkaan sen takia, ettei osaisi käyttää sitä, vaan niin sanotusti muusta syystä. Silmälasit voivat olla muodikkaita, mutta eivät kuulolaitteet. Kukaan ei sano, että onpas sinulla kaunis kuulolaite ja saitko kahdet yhden hinnalla.


Nuoren tytön kuulolaite

Eräänä iltana tyttö kertoi meille tarinansa. Hän sanoi olleensa kolmen vanha, kun hänen kuulovammansa huomattiin. Ihmeteltiin, miksi hän ei osannut puhua yhtä hyvin kuin muut lapset tai jos hän puhui, niin todella huonosti. Tutkimusten jälkeen selvisi, että hänellä oli synnynnäinen keskivaikea kuulovamma. Siitä päivästä lähtien alkoi elämä kuulolaitteen kanssa.

Lapsena laitteesta ei ollut ongelmaa eikä huolta, kun lapsi ei osannut ajatella ja kun ei siitä tullut koskaan sanomistakaan.

Ala-asteella tilanne alkoi muuttua. Kasvoi pieni epävarmuus kuulolaitetta kohtaan. Epävarmuus kasvoi pienen ihmisen sisällä ja päivä päivältä vahvistui kiusatuksi tulemisen pelko.

"En uskaltanut enää pitää hiuksiani kiinni. Pelkäsin niin paljon että korvani näkyisivät ja joku sanoisi jotain ikävää. Sain kuulla paljon ikäviä lauseita kuulolaitteiden takia. Ja sen takia en osannut arvostaa itseäni oikein mitenkään."

Hän sanoi, ettei tuntenut kuuluvansa mihinkään joukkoon, koska tunsi olevani liian erilainen toisten silmissä. "Tuntui siltä ettei kukaan osannut arvostaa minua sellaisena kun olin. Sen tähden minä itsekään en osannut arvostaa itseäni."


"Olen yhtälailla tavallinen ihminen kuin kaikki muutkin"

Tarinalla on onnellinen loppu. Tällä kertaa Jeesus ei parantanut kuurona syntyneen korvia. Sen sijaan hänen opetustensa pohjalta on syntynyt sellaista elämännäkemystä, että häpeä lähtee pois. Kuulo voi tavallaan parantua näinkin.

"Vasta omassa rippikoulussani ja sen jälkeen aloin ymmärtää, ettei minussa ole mitään vikaa. Olen yhtälailla tavallinen ihminen kuin kaikki muutkin. Seurakunta on opettanut minulle, etten ole virheellinen vaan virheetön. Minut hyväksytään sellaisena kun minut on luotu. Olen kiitollinen siitä mitä minulla on. Kuulolaitteeni ovat osa minua ja minä olen osa kuulolaitteitani. Erilaisuutta täytyy näyttää, ei peitellä."

sunnuntai 21. toukokuuta 2017

En halua mitään mahtavaa

Varaudun maanantaihin ja siihen, että viikoittaisella automatkalla kuuntelen radiota. Tiedän, että joku sinne palkattu hölisijä ja tyhjän puhuja toivottaa minulle taas mahtavaa maanantaita monien huutomerkkien kera.

Kiitos ei!

En kaipaa mahtavaa maanantaita. Minulle riittää aivan tavallinen päivä. Joskus on mukava saada mahtavaksikin kutsuttava päivä, mutta muutama vuodessa riittää sitä lajia. En halua suurenmoisuuden ähkyä.

Jos aina välkkyy ja säihkyy, siitähän saa vielä epileptisen kohtauksen.

maanantai 15. toukokuuta 2017

Jospa tehdään pekkapoudat

Monien muiden tavoin minua tulin sykähdytetyksi Pekka Poudan säätiedotuksesta, jossa hän toukokuun kylmyyksistä kertoessaan ilmaisi huvittuneisuutensa ja sanoi lämpöasteista, että niille voi vain nauraa. Tällä reagoinnillaan hän purki yhteistä ahdistusta lyömällä sen leikiksi. Pekka Pouta ansaitsee valtakunnan terapeutin arvonimen. Hän oivalsi, että jos kärsimystä ei voi poistaa, siitä on nautittava.

Ehkä muuallakin voitaisiin yrittää samaa.

Ministeri sanoisi. "Mekään ei osata tehdä työttömyysluvuille yhtään mitään. Ei tässä muuta voi kuin nauraa."

Tai: "Yrityksemme rakentaa järjellistä sotea on pelkkää komediaa. Huvittukaa siitä."

Tai: "Kirkollinen avioliittokeskustelu on jonkinlainen teologinen vitsi. Ehkä taivaan enkeleitäkin naurattaa.”

Tai: "Suomen mäkihyppyjoukkue on joukko pellehyppijöitä. Eivätkös teekin hauskoja temppuja?"

Tai: "Yritys hoitaa pakolaiskysymystä on niin surkea kehitelmä, että pitelen vatsasta kun huvittaa niin."

Tai valmentaja Marjamäki: "Ette kai ne nyt luule, että me täällä ihan vakavissamme olemme."

Tai: "Trump ja Putin. Oletteko nähneet tämän hullumpaa jätkäparia?"

Vai loppuuko huumori vakavien asioiden äärellä? Onko Stanislaw Jerzy Lec sittenkin oikeassa? Hänhän kirjoittaa: "Kun joku sanoo: Ei ole mitään pyhää!', niin johan pillastuvat ateistitkin."

keskiviikko 10. toukokuuta 2017

Adjektiivitautia ja ylisanoja, osa 2

Edellisen blogitekstini ohella mielessäni on se kirkollinen vaikuttaja, jonka taannoiseen lyhyeen kirjoitukseen mahtuivat esimerkiksi seuraavat ilmaukset: hissutteleva ämmä, kesytön ja maskuliininen mies, uhma ja vimma, mielisteleminen, herkkähipiäinen, tekopyhyyden kuningas, yläluokan sylikoira, harmiton pyhäkoulujen lammaspaimen, hengellisen velttous ja pelkuruus.

Sitä rataa ja paljon muuta tällaista. Suurimpia karkeuksia en maininnut ollenkaan.

Metelin ja melskaamisen keskellä on vaara, että itse ajatus mahtuu pariin kolmeen riviin. Kovalla pauhinalla voi peittää sen, että ajatussisältöä ei oikeastaan ole.