tiistai 31. tammikuuta 2017

Aikuiset ja ilkivalta

Toissa kesänä ajoin lapsuudenmaisemieni läpi. Näytti pahalta niin, että sieluun sattui.

Koko meidän lapsuutemme metsä oli yhtä avohakkuuta. Siellä olivat olleet meidän piilomme, majamme, retkipaikkamme. Siellä olimme leikkineet toista maailmansotaa, jossa englantilaiset aina voittivat ja saksalaiset aina hävisivät.

Puiden kaataminen oli varmaan laillista, eikä sitä olisi millään valituksilla voinut estää.

Silti minä ajattelin: ilkivaltaa on aina, mutta sanaa käytetään vain silloin, kun nuoret ovat syyllisiä.

lauantai 28. tammikuuta 2017

Pessimisti mutta lievempi

Jäin miettimään viikolla kuulemaani rippikoululaisen määritelmää sanalle "realisti": "Se on niinku pessimisti, mutta lievempi."

Vastaus oli nokkela, huvittava ja melkeinpä oikea.

Mutta miksi suomalainen nuori sanoo näin? Onko kyse siitä, että hän sanoo sen, miten tässä maassa yleensäkin ajatellaan?

Että todellisuudentajuiseksi ymmärretty ihminen ei olekaan meillä aivan todellisuudentajuinen, vaan hänen on poikettava tosiasialliseksi arvioidusta jonkin verran negatiivisen suuntaan.

Että ihmisten silmissä lievästi optimismiin kallellaan olevat ovatkin oikeasti realisteja.

Että tulevaisuus ei olekaan aivan niin tuskainen kuin siitä yleensä ajatellaan.

torstai 26. tammikuuta 2017

Satu on satu ja Raamattu jotain muuta

Melko usein törmään propagandaväitteeseen, että Raamattu olisi satukirja. Väitteen esittäjä ei tiedä, mitä sadulla tarkoitetaan, tai sitten hän ei näe yleensäkään sanoilla olevan eroja - vähän samaan tapaan kuin jollekulle mopo ja moottoripyörä ovat sama asia.

Kuka tahansa voi helposti tarkistaa Raamatun ja satukirjan eroavaisuuden lukemalla peräkkäin Raamattua ja Hanhiemon satukirjaa.


Kirjallisuustieteen määritelmiä sadusta

Sadusta on vaihtelevia määritelmiä. Kirjallisuustieteilijä Yrjö Hosiaisluoman mukaan se on mielikuvitukseen perustuva, tavallisesti moniepisodinen, usein opettavainen kertomus, jolle on ominaista selväpiirteinen ja pitkälti vakiintunut juonirakenne. Siinä kerrotaan maagisista ilmiöistä, taioista ja sankarien yliluonnollisista seikkailuista, usein myös epäonnisista tapahtumista, joista selvitään onnellisesti.

Hilkka Ylönen sanoo, että satu on kertomataidetta, jossa on useita episodeja ja joka sisältää normaalitajunnan ylittäviä kokemuksia. Siinä on ainakin yksi todellisuudessa mahdoton asia, esim. ihmisen ja eläimen keskustelu.

Bruno Bettelheim mukaan myytit eivät voi tapahtua tavallisille kuolevaisille, kun taas sadun tapahtumat ovat kyllä epätodennäköisiä, mutta ne voivat osua kenen tahansa kohdalle. Myytti on pessimistinen ja päättyy traagisesti, kun taas satu on optimistinen ja päättyy onnellisesti.

Kummallisella tavalla Raamattu ei ole juuri sen tähden satu, että siihen uskotaan. Satujen kuvaamiin tapahtumiin ei nimittäin uskota. Kukaan ei ajattele, että Prinsessa Ruusunen olisi oikea prinsessa tai että olisi ollut olemassa puhuva, Saapasjalkakissaksi kutsuttu kissa. Kukaan ei aseta elämäänsä prinsessa Ruususen tai Saapasjalkakissan varaan.

Kaikkiaan Raamatun kirjallista lajia ei voi määritellä niin kuin ei sanoa sitäkään, onko lähikirjastosi romaani, novelli, runokokoelma vai tietokirja.


Tarkkaan ottaen Raamatussa on yksi satu

Jos tarkkoja ollaan, Raamatussa on kuitenkin yksi satu. Se on Tuomarien kirjan yhdeksännessä luvussa:

Kerran lähtivät puut voitelemaan itselleen kuningasta. Ne sanoivat oliivipuulle: "Ryhdy sinä meidän kuninkaaksemme!" Mutta oliivipuu vastasi niille: "Lakkaisinko tuottamasta hienoa öljyäni, josta minua ylistävät jumalat ja ihmiset, nousisinko huojumaan toisia puita ylempänä?" Sitten puut sanoivat viikunapuulle: "Tule meidän kuninkaaksemme!" Mutta viikunapuu vastasi niille: "Lakkaisinko kantamasta makeita hedelmiäni, nousisinko huojumaan toisia puita ylempänä?" Sitten puut sanoivat viiniköynnökselle: "Tule sinä kuninkaaksemme!" Mutta viiniköynnös vastasi niille: "Lakkaisinko antamasta viiniäni, joka tekee iloiseksi jumalat ja ihmiset, nousisinko huojumaan toisia puita ylempänä?" Sitten kaikki puut sanoivat orjantappuralle: "Tule sinä kuninkaaksemme!" Orjantappura vastasi puille: "Jos vilpittömästi tahdotte voidella minut kuninkaaksenne, tulkaa etsimään suojaa varjostani. Jos ette tahdo, orjantappurasta lähtee tuli, joka polttaa Libanonin setrit."

sunnuntai 22. tammikuuta 2017

Jouko Turkka, hassu setä

JOUKO TURKAN kuoleman yhteydessä mainittiin hänen teatterityönsä ja kirjansa, mutta ihmisten muisti on lyhyt. Siksi epäilen, että tuo kaikki unohdetaan yllättävän pian. Sen sijaan vielä vuonna 2100 joku voi muistella lapsuutensa hassua naapurin setää.

Ensimmäiset ohjauksensa Turkka työsti Pirkkalan seurakunnan poikaleireillä istuessaan suvereenisti puussa näyttelijöiden yläpuolella. Hän kannusti hauskasti ohjattaviaan ja piirteli iltanuotiolla pojista silhuetteja. Nuorisoseurassa hän ohjasi katkelmat Nummisuutareista ja Pohjalaisista.

Seurakuntaihmistä Turkasta ei tullut. Jossain haastattelussa hän kuvasi kohtaamaansa seurakuntatodellisuutta peräti halveksuen. Tätä totuutta ei silottele se, että vuonna 1984 antamassaan haastattelussa hän vastasi lempikirjaansa koskeneeseen kysymykseen: "Olen pahoillani, mutta lempikirjani on Raamattu."

VIIMEISINÄ vuosinaan Turkka oli tuttu näky kotikulmillaan. Hän juoksi raivoisasti tai ajoi polkupyörällä. Joku paikkakuntalainen muistelee, että lapsena mentiin postilaatikoille katsomaan, oliko Turkka lenkillä, ja usein hän oli. Hän juoksi kesähelteillä pilkkihaalari päällä ja kumisaappaat jalassa. Kun tuli hätä kesken lenkin, hän hyppäsi kyykkysilleen kuusiaidan viereen, pyyhki sammaltukolla, nosti housut ja meni taas menojaan.

Pilkkihaalareissa hän poikkesi lähikauppaan hakemaan taateleita ja piimää. Jos kaupassa oli vain kaksi pulloa vissyä, Turkka jätti ostamatta viimeisen, jotta seuraavallekin asiakkaalle olisi jäänyt jotain. Kirjastoon hän palautti kirjat aina ajoissa, kiitti niistä ja valitteli kirjastonjohtajalle tämän siviilisäätyä: "Meistä olisi tullut loistava pari."

Toisaalta Turkka piti etäisyyttä. Kun joku yritti olutpäissään ruveta halaamaan Turkkaa, tämä vastasi että älä nyt perkele ja pakeni äkkiä paikalta. Ehkä juuri tätä puoltaan hän kuvasi, kun hän Mirja Pyykön haastattelussa vertasi itseään toiseen teatteripersoonaan: "Kalle Holmbergissa on luontaisesti ja syntyjään kaikki kansallisen suurmiehen ominaisuudet. Minä kuulun paremminkin kylähullujen tai muitten posetiivareitten porukkaan.”

TODELLISISSA ihmiskunnan suuruuksissa on usein kääntöpuolensa, josta pääsee perille, kun malttaa katsoa omituisuuksien ja julkisen maineen taakse. Niinpä minut pysäytti kuvaus siitä, kuinka naapurinpoika kävi tervehtimässä Turkkaa hänen kotonaan kuusi vuotta sitten. Teatteriguru ilahtui kovasti käynnistä ja tunsi aikuiseksi varttuneen pojan. Talonsa rappusilla hän kertoi kivien avulla elämän kolikon eri puolista ja siitä, kuinka kaikessa on aina kaksi näkökulmaa.
Ja sitä samaa minäkin yritän tässä sanoa.

Julkaistu Aamulehden kolumnina Sunnuntaivieras-palstalla 22.1.2017

perjantai 20. tammikuuta 2017

Aikaa on sen verran kuin kuuluu olla

Viime kesänä minut pysäytti tämä ajatus: "En ole kahdeksana vuonna Helsingissä tavannut kuin yhden ihmisen, joka ei olisi valitellut, että työtä on liian paljon ja liian paljon menoa. Tuo yksi oli eräs pitkäaikainen vanki Helsingin keskusvankilasta."

Ajatus on Juhani Rekolalta, ja erityiseksi sen tekee se, että se on kirjoitettu vuonna 1952.

Heräsi taas epäilys, että tunne ajan riittämättömyydestä johtuu muustakin kuin "nykyajasta" tai modernin yhteiskunnan "hektisyydestä". Jospa vika onkin vain omassa päässä.

Olen astunut lyhyen askeleen kohti mielenrauhaa, kun aloin miettiä, olisiko kristillisessä perinteessä ja ajattelutavassa jotain aika-ahdistusta helpottavaa.

Rupesin ajattelemaan, että ehkäpä minulle on annettu aikaa juuri sen verran kuin minulle kuuluu.

Jos sitä olisi enemmän, vahvistuisin luulossani, että minun tehtäväni on korjata maailman kaikki viat. Tai että voisin tehdä kaiken kysymättä muilta apua ja antamatta heidän tehdä. Tai että minun ei lainkaan tarvitsisi pohtia elämän tärkeysjärjestyksiä, kun joka tapauksessa ehtisin mitä vain.Tai että ihmisen täytyy tehdä kaikki itse, omin nokkineen, ilman Jumalaa, oman päänsä varassa, väkisin punnertaen ja sketsisarjan sanoja hokien, ettei tartte auttaa.

keskiviikko 18. tammikuuta 2017

Hyvää, klassista musiikkia

Tällaistakin tapahtuu.

Joskus marraskuussa melko kauan sitten ajelin kaupungista kotia kohti. Tien varteen oli parkkeerattu auto ja sen auton viereltä mies viittilöi pysähtymään. Seisautin ja katsoin, mikä oli tilanne.

Maassa makasi joku mies ympäripäissään. Se ei liikkunut, örisi vain ja sen naama oli ihan ravassa eivätkä sen jalat kantaneet mihinkään. Siinä se oli kuin saveen pudonnut velli. Naamassa oli verta, mutta se hengitti.

Toinen mies tuumasi että jotain piti tehdä, ja niin me nostelimme miestä viereen. Ei kauheasti huvittanut ottaa niin likaista miestä kyytiin, mutta tavarasäiliöstä löytyi jokin vanha viltti ja se me levitettiin takapenkille ja nostettiin kaveri sinne. Nostettiin siinä luulossa, että se olisi osannut sanoa minne se oli menossa, mutta kauan me saatiin tivata siltä osoitetta, varmaan viisi minuuttia. Sitten se örisi osoitteen, joka tuntui osoitteelta.

Lähdettiin liikkeelle ja tultiin sille kadulle, jonka mies oli sanonut osoitteeksi, mutta ilmoittamansa numeron kohdalla se sanoi, ettei se kuitenkaan asunut siinä talossa, vaan käski ajaa samaa katua alas. Melkein jokaisen talon kohdalla kyselin tämäkö se oli vai tämä, mutta aina se viittoili ettei muuta kuin eteenpäin vaan. Lopulta ajettiin koko katu alas ja mies sanoi, että se olikin viereinen katu.

Alkoi harmittaa.

Kysyttiin olisiko sillä jotain papereita, ja se kaivoi niitä taskusta esiin. Siinä oli lääkäriaika ja henkilöpaperit, mutta niissä ei ollut osoitetta. Vielä oli jokin lehtitilauslappu – tai oikeastaan se oli arpa, joka ei tällä kertaa tilannut mutta osallistui arvontaan – ja siinä oli nimi joka näytti täsmäävän.

Talutettiin mies kolmanteen kerrokseen ja tultiin sen kotiin. Loppujen lopuksi se oli ihan siisti kämppä.

Saatiin vietyä mies petille.

Silloin hän sen kysyi: "Haluatteko kuunnella hyvää, klassista musiikkia?"

Me sanottiin, ettei nyt tällä kertaa mutta ehkä joskus toiste sitten. Lähdettiin että morjensta vaan ja koeta pärjätä. Mutta ovelta oli pakko vielä kääntyä takaisin.

Katsoin sen kirjahyllyn. Siellä oli toistasataa levyä, ja ne olivat yksinomaan hyvää klassista musiikkia Bachia, Mozartia ja Tšaikovskia, aakkosjärjestyksessä kaikki.

torstai 12. tammikuuta 2017

Ammattilainen tarvitsee ammattilaisen palkan

Usein huomaan ihmisten kyselevän, mistä löytyisi ammattitaitoinen, luotettava ja ihmisenä miellyttävä ihminen tekemään putkimiehen, sähköasentajan tai ompelijan töitä. Kovin usein toiveeseen liittyy lisävaatimus siitä, että työn hinnan pitäisi olla "edullinen" tai "halpa".

Jokin minua tässä kiusaa.

Aika monelle on tuttu sellainen tavaramaailmaan liittyvä ajatus, että jos haluaa ostaa hyvän ja halvan, pitää osta kaksi eli yksi kumpaakin lajia.

Eikö samaa periaatetta pitäisi soveltaa myös ammatti-ihmisiin? Eikö pitäisi sanoa, että jos haluaa ammattitaitoisen tekijän ja puoli-ilmaisen, heitä on tilattava kaksi, toinen olisi osaaja ja toinen työharjoittelija?

Joku tietysti sanoo, että tilaajalla on rahat vähissä. Hän maksaa asuntolainaa, täyttää perheensä jääkaappia ja ostaa lapsilleen leluja, vimpaimia ja luistimia.

Kyllä, tilaajalla on rahavarojensa niukkuus, mutta sama pätee myös putkimieheen. Hänkin maksaa asuntolainaa ja kulkee ruokakaupan kassan kautta.

sunnuntai 8. tammikuuta 2017

Kuluttajat suviyössä

Tiedän kuluttavani luonnonvaroja siinä missä kuka tahansa, mutta siitäkin huolimatta sana "kuluttaja" tuottaa minussa vaivaantumisen ja ärsytyksen kaltaisen tunteen. Niinpä "kuluttajan oikeudet" eivät minua kiinnosta, koska en tunne, että niistä puhuttaessa jotenkin olisi kyse minusta. Kuluttajaliitto on viimeinen liitto, johon olisin valmis liittymään.

Minä niin pidän sanasta "ihminen". Se sanoo asian, ei määrittele liikaa eikä kerro, mitä olisi tehtävä tai olla tekemättä.

Kun sanaa "ihminen" ruvetaan korvaamaan, tulee kummallisia tuloksia:

Kuluttajat suviyössä – F. E. Sillanpään romaani.
Katso kuluttajaa – Pilatuksen sanat Jeesukselle.
Kuluttajan Poika – Vanhasta testamentista periytyvä ilmaus, jolla kuvattiin Jeesusta.
Kuluttaja joka järkkyi – Christer Kihlmanin romaani.
Hyvien kuluttajien juhla – John Steinbeckin romaani.
Kuluttaja on iso fasaani – Herta Müllerin romaani.
Jumala tuli kuluttajaksi – yksi kristinuskon perusopeista.
Pysy kuluttajana – monen vanhemman opastus lapselleen.
Ollaan kuin kuluttaja kuluttajalle – hyvin tunnettu elämänohje.
Kuluttajien puheet – Veikko Huovisen romaani.
Minä teen sinusta kuluttajien kalastajan – Jeesuksen sanat Pietarille.

keskiviikko 4. tammikuuta 2017

Vähätellyin puheenaihe ja ihan suotta

Maailman vähätellyin puheenaihe on säästä puhuminen. Jotkut pitävät sitä suorastaan yhdentekevyyden synonyymina ja ihan suotta.

Kun haluan ottaa askeleen tervehtimisestä eteenpäin, mikä muu olisi yhtä hyvä tutustumisen kakkosvaihe? Puhuisimmeko politiikasta tai uskonnollisesta vakaumuksesta? Vai vatsantoiminnosta tai pankkitilin saldosta?

Säätila kelpaa puheeksi missä vain. Se on maailmanlaajuisesti vieläkin yhteisempää kuin jalkapallo, joka on käsittääkseni hyvä kakkonen. Kaikkialla on jokin säätila, ja useimmiten se tarjoaa mahdollisuuden myös yhteiseen surkutteluun. Melkein aina se on jotenkin väärä: liian kuuma, kylmä, sateinen, tuulinen tai kuiva.

Säästä puhutaan usein myös kotosalla. Aamulla täytyy tietää, mitä ulkona on, jotta voi valita oikein.