Kuplavolkkari oli minun lapsuudessani das Auto. Sitä saattoi
mainostaa uskottavasti pikkupojalla, joka luetteli ohi ajavia autoja:
"Volkkari, Volkkari, Volkkari, Volkkari, Volkkari, isä..." Isäkin
tuli Volkkarilla. Monen Kuplan kertymiä todella oli olemassa.
Sanottiin, että lumiauran kuljettaja meni Volkkarilla töihin.
Paino oli vetävien pyörien päällä, pyörät olivat suuret. Kupla kulki silloin
kun, etumoottorisilla Opeleilla tai Fordeilla ei edes yritetty mennä. Kaikilla
metsätöitä tekevillä miehillä oli Volkkari. Se oli sen ajan maastoauto.
Jotkut kyllä moitiskelevat, mutta ne olivat hienohelmaisia
kaupunkilaisia, jotka saivat ajaa asfaltilla. Volkkarissa oli tietysti huonot
puolensa. Ylen niukkoja tavaratiloja paikattiin tavaratelineillä, joten perheen
lomamatkalle pakatut Kuplat saattoivat olla melkeinpä korkeampia kuin pitempiä.
Jokainen kolo oli otettava käyttöön. Akku oli takapenkin istuinosan alla, ja
senkin viereen saattoi sulloa jonkin nyssäkän.
Talvella ikkunat jäätyivät, ja niille levitettiin
spriipitoista nestettä. Auto oli tuuliherkkä niin kuin muutkin takamoottoriset.
Sen kulku oli purjehtimista tai vasaran heittämistä varsi edellä.
Legendaarisena pidetyn toimintavarmuuden kanssakin oli niin
ja näin, vaikka tietysti se voitti luotettavuudessa ainakin Mosset mennen
tullen. Meillä kotona käynnistinmoottori hajosi jo 30 000 kilometrissä. Laturia
vaihdettiin. Nopeusmittarin vaijeri katkeili säännöllisesti. Oli ajoittaisia
käyntihäiriöitä. Virranjakajan pyörijä rikkoutui niin usein, että vian oppi
tunnistamaan. Pohjassa oli jotain johtoja, jotka eivät kestäneet lätäköiden yli
ajamista. Orimattilan reissulla etupyörä jäätyi kiinni, ja se piti sulatella
kuumalla vedellä. Nokkapelti vaati toisinaan sitä, että sitä oli hakattava
kiinni kymmeniä kertoja ennen kuin se suostui sulkeutumaan.
Das Auto käynnistyi kuitenkin hyvin. Sikäli siitä ei ole
pahaa sanomista, ja pakkaset olivat tuolloin kovia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti